SLIIIIIIIIRTS! Tarra irtoaa bajamajan muoviseinästä. Äänimuisto Kauhavan suviseuroista 2026. Veikkaan, ettei siitä silti kirjoiteta suviseurojen virallisessa historiikissa.
Tarratoimikunnan tarrojen liimaaminen on eräänlaista köydenvetoa. Yhdet liimaavat tarroja, toiset kulkevat perässä ja irrottavat.
En tiedä, millaisia tunteita herää siinä ihmisessä, joka astuu jälkeeni bajamajaan ja näkee sen kattoon tai vessapaperitelineseen liimaamani tarrat. Joku ehkä ilahtuu, toinen ärsyyntyy, ahdistuu tai vihastuu. Toivoisin, että tarrat herättäisivät pohdiskelua. Yhdessä lempitarrassani lippalakkipäinen mieshahmo kohtaa seurakentän tungoksessa lastenrattaita työntävän naisen, joka sanoo: ”Mää en ainakaan tunne ketään transihmisiä.” Lippalakkipää on hiljaa. Hänen sisällään on tyttö, joka istuu ja katsoo pilviä.
Ymmärrän monien lestadiolaisten tunteen siitä, että tässä tullaan häiritsemään suviseuroja sopimattomalla tavalla. En haluaisi tuottaa pahaa mieltä, ja haluan kunnioittaa kanssaihmisten vakaumusta ja seurarauhaa. Toisessa vaakakupissa painaa kuitenkin huoli kaikista niistä, erityisesti lapsista ja vielä syntymättömistä, jotka ovat noita lippalakkipäitä. Samalla tavalla näkymättömiä ja kuulumattomia, koska he eivät uskalla olla avoimesti sitä mitä ovat tai kertoa kenellekään sisällään vellovista ajatuksista ja tunteista. Esimerkiksi ihastuksen tunteista samaa sukupuolta olevaan kaveriin tai halusta pukeutua vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin. Vaikea niistä on kertoa, jos homous tai transsukupuolisuus mainitaan yhteisössä lähinnä silloin, kun seurapuhuja katsoo asiakseen varoitella luonnonvastaisista sukupuolisuhteista tai todeta, että Jumala loi ihmiset miehiksi ja naisiksi, piste.
En halua, että kukaan joutuu kokemaan samaa kuin minä nuorena, olemaan yhteisössä yhtä yksinäinen ja hajoamaan yhtä pahasti oman seksuaalisuuden ja yhteisön opettaman maailmankuvan väliseen ristiriitaan. Valitsen siis aiheuttaa lievää häiriötä ja epämukavia tunteita. Joskus kansalaistottelemattomuus on tarpeen.
Lestadiolaisilla on tapana sanoa, että yhteisön ulkopuolelta ei näe sitä ihanuutta, jota sisäpuolella voi kokea. Se on varmasti totta. Mutta yhtä lailla yhteisön sisäpuolelta ei näe kaikkea sitä kipua ja haavoittuneisuutta, jota yhteisön opetus ja ulossulkevuus aiheuttavat. Niitä suruja, joita kannetaan, kun vanhemmat eivät hyväksy lapsiaan ja heidän valintojaan. Helvetinpelkoa, ahdistusta, pakko-oireita, paniikkikohtauksia, posttraumaattista stressiä. Kaikki se on ulkoistettu yhteisön rajojen ulkopuolelle, niiden ihmisten kannettavaksi, joille ei sanota Jumalan terve. Kaikesta siitä puhutaan Tarratoimikunnassa vertaisten, samaa kokeneiden kesken.
Tarratoimikunta yhdistää ihmisiä. Se luo paikan, jossa lestadiolaisyhteisössä kasvaneet sateenkaari-ihmiset voivat kohdata ja tukea toisiaan. Näen sen vähintään yhtä tärkeänä Tarratoimikunnan ansiona kuin keskustelun herättelyn. Monia yhdistää kokemus siitä, että he ovat aiemmin olleet yhteisössä yksinäisiä, ainoita erilaisuudessaan. Enää ei tarvitse olla yksin, ja siksi nämä ovat monille parhaat suviseurat ikinä. Tarratoimikunnan tukikohdassa – pitsiverhoilla, ilmapalloilla ja viireillä somistetussa punaraidallisessa asuntovaunussa – vallitsee koko suviseurojen ajan rakkaudellinen keskinäisen huolenpidon ja hoivan henki.
Tarratoiminta on hyvin organisoitua. On jaettu vahtivuoroja, rekrytoitu hyvinvointihenkilöitä, järjestetty de-eskalaatiokoulutusta ja purkutilaisuuksia. Toiminnasta aiheutuvat vahingot pyritään minimoimaan tiukoilla ohjeistuksilla: tarroja ei saa liimata yksityisomaisuuteen, viranomaisten kyltteihin tai seurakentän tärkeisiin symboleihin, kuten juhlaporttiin. Roskapusseihin tai puhelinpylväisiin liimatut tarrat eivät aiheuta materiaalista vahinkoa kenellekään.
Kohtaan suviseuroissa myös serkkuni, joka on homo ja trans, tai ainakin hän on kokenut olevansa eri sukupuolta kuin mitä biologisesti on. Hän ei kannata Tarratoimikuntaa. Hän on vanhoillislestadiolainen ja uskoo, että samaa sukupuolta olevien suhteet ja sukupuolenkorjaushoidot ovat Jumalan sanan vastaisia. Pitkään näiden asioiden kanssa painittuaan hän on kohdannut naisen, joka ymmärtää ja tukee häntä, mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Heidän suhteensa vaikuttaa rakastavalta, kunnioittavalta ja avoimelta. Olen iloinen serkkuni puolesta. Minulle hän on osoitus siitä, että elämä ei ole yksinkertaista ja että monenlaiset polut voivat johtaa hyvään lopputulokseen. Se ei tarkoita, että hänen polkunsa olisi ainoa oikea.
Koen tarrojen liimaamisen epämiellyttäväksi. Yhteisön ulkopuolelta kyllä sataa tukea ja ihailua, mutta suviseuroissa sitä tietää olevansa ympäristön mielestä väärällä asialla. Yleistä paheksuntaa vastaan toimiminen ei ole helppoa. Se luo henkistä painetta ja stressiä, joka kumuloituu vähitellen ja purkautuu kotimatkalla itkuna.
Tarrojen liimaaminen on myös turhauttavaa, koska ne revitään heti pois. Paitsi sellaiset tarrat, jotka onnistuu liimaamaan vaivihkaa jonnekin. Ne saattavat pysyä paikoillaan monta tuntia. Avoimesti kentällä liikkuvat tarroittajat saavat kuitenkin kannoilleen heti lauman lapsia ja nuoria, jotka seuraavat perässä ja keräävät tarrat pois. Aikuiset kulkevat yleensä ohi välinpitämättöminä, vaikka tarrat on tarkoitettu heidän silmilleen, ei niinkään lasten.
Lauantai-iltana käyn ystäväni kanssa isossa teltassa ehtoollisella viimeisten joukossa. Ehtoollisen jälkeen jäämme seuraamaan messun loppuun ja laulamaan päätösvirren. Näen penkeillä vähän matkan päässä pari serkkuani juttelemassa keskenään. Hetki panee ajattelemaan, miten erilaisia elämänpolkumme ovat olleet, ja kuitenkin ne ovat johtaneet tähän samaan paikkaan, tähän telttaan laulamaan näitä samoja lauluja. Se kertoo jotain lapsena koetun uskonnollisuuden voimasta. Sitä ei voi vaihtaa kuin paitaa, se muovaa ihmisen syvärakenteita. Siksi ihmisillä pitäisi olla hengellinen kotipaikkaoikeus, kuten piispa Mari Leppänen on muistaakseni joskus sanonut. On ymmärtämätöntä sanoa sateenkaari-ihmisille, että voivathan he vaihtaa maisemaa, jos meno ei miellytä.
Kun olen lähdössä pois suviseuroista, jätän ystäväni hetkeksi odottamaan hakeakseni tavarani. Palatessani rinkan kanssa ystävä on ajautunut keskusteluun pienen teiniryhmän kanssa. Kuulen hänen selittävän nuorille tarrojen ideaa: että me haluaisimme, että jos joku on vaikka homo, hänen ei tarvitsisi kokea, että se on pahaa tai väärin.
– Mutta sehän on väärin, napauttaa yksi nuorista, luo meihin epäilevän katseen ja lähtee kavereidensa perään.
Huokaus. Työsarkaa riittää.
