Blogi on viettänyt hiljaiseloa, mutta se ei johdu siitä, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut. Päinvastoin. Kesään on mahtunut niin paljon kaikenlaista, etten tahdo ehtiä sulatella kaikkea.
Keväällä olin aika pitkään alamaissa euforisen Turun-harjoittelun jälkeen. Tunsin olevani henkisesti ja hengellisesti niin kuivassa erämaassa, että hiekka vain pöllysi. Nyt on toisin: kolmeen sanaan tiivistettynä kesä on ollut rikas, onnellinen ja merkityksellinen.
Kesän alussa tein oman pienen pyhiinvaelluksen Raisionjoella. Lähdin liikkeelle Ruissalon edustalta, missä joki laskee mereen, ja kävelin kultarinnan ja ruisrääkän laulussa Raision kirkolle. Hautausmaa oli harvinaisen kaunis. Istuin hetken lasiseinäisessä Kirkkauden kappelissa, jonka lattiaa peittävän murattimaton alle on peitelty monen vainajan tuhkat.
Kesäkuussa vietettiin Alyssan kirjan julkkareita Rastilan metsässä Hiljaisuuden majalla (A. Coffin: Silence Chamber). Se näyttää vähän suurelta muurahaispesältä, kahden siirtolohkareen väliin ohuista oksista taidokkaasti punottu risukupoli. Kävin majalla kesällä toisenkin kerran tekemässä kehollista luontoharjoitusta, jossa valitsimme puun tai kiven ja tutkimme sitä koko kehollamme ja kaikilla aisteillamme. Ensimmäinen seurustelukumppanini oli sammaleinen kivi. Upotin naamani sammaleeseen ja havaitsin sen olevan täynnä muurahaisia. Seurustelin myös kuusen kanssa ja torkahdin hetkeksi sen vihreiden oksien helmaan. Kuusi on minusta hengellisin kaikista puista, koska sen oksat ovat kuin siunaavat kädet.
Kesä ei olisi kesä ilman Kreivilää, rakkaaksi käynyttä Teosofisen seuran kartanoa Forssassa. Siellä olen kuin paratiisissa: vanha natiseva kartano, retriittihiljaisuus, puutarhan jättiläispuut ja marjapensaat, hyväntahtoiset ihmiset, metsien ympäröimä järvi, jossa uida. Onneksi pääsin vähäksi aikaa taas Kreivilään, kun vaimo opetti siellä retriitin ja minä kokkailin keittiössä. Retriittihommien lomassa kelluin järvessä ja nautin.
Sitten olivat suviseurat, joista olen jo kirjoittanut. Äärettömän merkityksellinen kokemus. Sateenkaarimeininkien ohessa oli hienoa istua isossa teltassa laulamassa ja huomata, miten vapaasti ja kevyesti pystyn puheita nykyään kuuntelemaan ja miten se teologinen linssi, jonka läpi kuulen virsien sanat, on vaihtunut kokonaan toisenlaiseksi. Enää sanat eivät ahdista, vaan ruokkivat.
Suviseurojen jälkeen ehdin hengähtää hetken kotona ennen kuin lähdin Haminaan, Via Silentiin luostariyhteisöön. Olin ensimmäistä kertaa rukouskumppanina eli vastuussa hiljaisen rukousmenetelmän (sydänrukous) opettamisesta luostariin saapuville ihmisille. Siinä riitti haastetta. Onneksi luostariin saapui uusia rukoilijoita juuri kun alkoi tuntua, että olen tyhjentänyt koko pajatsoni, ja saatoin taas aloittaa alusta perusasioista. Nautin meressä kellumisesta, tervapääskyistä, Vihreän rukouskirjan oivaltavista rukouksista, ukkoskuuroista, yhteisöllisyydestä, aittakappelin hämäryydestä ja lattialankkujen pehmeydestä jalkojen alla. Viikko syvensi myös omaa suhdettani sydänrukoukseen ja tarjosi harjoitusta hetkipalvelusten pitämiseen.
Haminasta palattuani lähdimme vaimon kanssa lomalle, joka suuntautui Itä-Suomeen. Matkakohteet noudattivat tuttua kaavaa: luontoa ja henkisiä paikkoja. Astuvansalmen kalliomaalaukset, Koli, Valamon ja Lintulan luostarit, Ärjänsaaren ekologinen taidefestivaali, Mustarindan vanhat kuusimetsät, Hepoköngäs… ja shamanistishenkinen kotakylä Juuassa villin erämaisen järven rannalla. Oli aika erikoinen tunnelma olla autiossa kotakylässä aivan yksin ja lämmittää saunaa sateen ropinassa. Kuljimme myös isotätini Anna-Maija Raittilan jalanjäljissä ja vierailimme hänen lapsuudenkotinsa paikalla ja haudalla. Niin, ja tietysti bongasimme matkan varrelta ison läjän kirkkoja, Hartolasta Hyrynsalmelle ja Siilinjärveltä Kontiolahdelle. Jokin pala sielua jäi Kainuun hiljaisiin metsiin: ruuhka-Suomeen palaaminen oli pienoinen shokki.
Valamon ja Lintulan luostareissa kävin ensimmäistä kertaa. Erityisen vaikutuksen tekivät puut – Valamossa kuuset, Lintulassa koivut – ja tietysti hiljaisuus ja luostarialueella leijuva harmonian tuntu. Ei tuntuisi hullummalta idealta vetäytyä tuollaiseen paikkaan hiljentymään vaikka loppuelämäkseen. Lintulan luostariin koirat eivät olleet tervetulleita – ei edes luostarikoirana Via Silentiissa kunnostautunut koiruus – joten tein siellä vain pienen kierroksen sillä välin kun vaimo ja koira kokkasivat lounasta luostarin portin ulkopuolella. Poislähtiessä vierailimme luostarin hautausmaalla, joka teki myös vaikutuksen. Pieni koristeellisten puuristien rivi yksinkertaisilla haudoilla, joissa lepäävät edesmenneet Jumalan palvelijat.
Kun tulin kotiin, oli vuorossa pyhiinvaelluksen vetäminen kotikonnuilla. Olen todennut, etteivät kirkon pyhiinvaellukset yleensä ole oikein minua varten. Jos kuljetaan seurustellen ja rupatellen, en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä toinen on sanomassa ja mitä itse seuraavaksi sanoisin. En ehdi edes kunnolla huomata, mitä ympärillä on, saati että ympäröivän maailman pyhyys avautuisi niin kuin se voi hiljaisuudessa avautua. Niinpä vedimme pappisystäväni kanssa kokonaan hiljaisen pyhiinvaelluksen kotimetsän tutuilla poluilla. Hermostutti aika paljon, mutta semmoista se aina on, kun ensimmäistä kertaa tekee jotain.
Sitten alkoi pakkausrumba buddhalaisen meditaatioyhdistyksen Nirodhan vaellusretriitille, jota lähdin järjestämään jo kahdeksatta kertaa. Viikko Paistunturin erämaassa Utsjoella vajaan 30 hengen kansainvälisellä porukalla oli työntäyteinen mutta sujui hienosti, ja kylmän ja tuulisen alun jälkeen erämaa antoi parastaan. Oli upeita meditaatiohetkiä tunturien rikkumattomassa hiljaisuudessa. Törmäsimme leiripaikkaan, joka on ehkä hienoin koskaan löytämäni: joelta nousi jyrkkä koivikkorinne tasangolle, josta virtasi kirkas puro pieninä vesiputouksina alas rinnettä. Tasangon reunassa puron partaalla kasvoi muutamia tunturikoivuja, kuin taitavan puutarhurin harkitusti paikoilleen asettelemina. Koivujen katveessa oli vihreän varvikon peittämä näköalatasanne, jonka reunalla oli neliömäinen, laakea kivi kuin meditaatiopenkiksi asetettuna. Edessä avautui upea maisemapanoraama aina Norjan lumisille tuntureille saakka, ja selustaa suojasi Gaimmoaivin kivikkorinne kuin valtava amfiteatteri. Paikka oli niin ylimaallisen hieno, että vähän epäröin, onko se liiankin pyhä meidän rahvaanomaisiin tarkoituksiimme. Siellä kuitenkin majailimme kaksi yötä ja paistoimme lättyjä hiekkatöyrääseen kaivamassamme nuotiokuopassa. Lähtiessä peittelin huolellisesti hiekkaan kaikki nuotion jäljet.
Yhtenä iltana, kun olimme ystäväni kanssa käymässä teltassa yöpuulle, hän kysyi, miten sovitan yhteen kristillisen ja buddhalaisen viitekehyksen. Sanoin, ettei siinä minusta ole mitään ristiriitaa, ja kysyin haluaisiko hän kuulla iltavirren. Hän halusi, joten lauloin sen hänelle. Kuin päivä painuu syliin yön / ja virrat mereen juoksevat / niin virtaa kohti sinua / sydänten kiitos, kaipaus.
Pari yötä olimme leirissä kirkasvetisen Nilijoen rannalla. Joen partaalla oli nojatuolin muotoinen kivi, jossa oli hyvä istua. Kivi työntyi rannalta jokeen niin että siinä istuessa on keskellä kuplivaa ja kuohuvaa virtaa. Toinen ystäväni vietti siinä paljon aikaa niin jokeen syventyneenä, ettei hän kuullut ruokakellon ääntä tai mitään, mitä ympärillä tapahtui. Mieleeni on jäänyt lause, jonka hän kerran kyyneleet silmissä sanoi, kun menin häntä kiveltä herättelemään:
– Me ollaan niin siunattuja… mutta se aina unohtuu!
Elokuussa pyörähdin Jyväskylässä vihkimässä yhden ystäväpariskunnan. He joutuivat tietysti hoitamaan virallisen vihkimisen maistraatissa, mutta pääsin kuitenkin ensimmäistä kertaa kokeilemaan vihkiseremonian vetämistä vihkikeskusteluineen, hääpuheineen ja tahdotko-kysymyksineen. Uskonnottomien ilmausten miettiminen tuotti päänvaivaa, mutta kokemusta karttui ja ystävät saivat toisensa.
Sitten elämä rauhoittui taas kotioloihin, mutta henkistä rientoa on riittänyt. Olen viettänyt ihania perjantaiaamuja upeassa Paavalinkirkossa sydänrukouksen merkeissä ja juhlinut ystävien kirjan julkkareita (Auli Viitala & Päivi Vähäkangas: Suurin niistä on vapaus – vuoropuhelua kristinuskosta). Vedin myös toisen, rupattelevan pyhiinvaelluksen ja opin, että sellaisessa kontekstissa myös hengellinen sisältö täytyy osata tarjoilla aika kevyesti rupatellen. Toista oli, kun järjestimme meditatiivisen messun Leposaaren kappelissa: tunnelma oli niin keskittynyt, että jokainen sana tuntui leikkaavan hiljaisuutta. Messuun kuului myös varttitunnin kävelymeditaatio kesäillassa hautausmaalla. Pehmeä nurmikko ja auringon lämmittämän kiven pinta hyväilivät paljaita jalkapohjia.
Nyt ollaan sitten syksyn kynnyksellä ja teologisessa tiedekunnassa pyörähtää käyntiin uusi lukuvuosi. Useampi opiskelukavereistani on jo valmistunut ja aloittanut tai aloittamassa papin hommia. Opiskelukaverien ryhmässä päivitellään, miten pantakaulukset kiristävät, pähkäillään millaiset hansikkaat pitäisi hankkia hautajaisiin ja jännitetään pappiskokelaiden soveltuvuuskoetta. Minulla on se edessä ensi viikolla, vaikka en vieläkään tiedä, olenko erityisesti tähtäämässä papin ammattiin. Korkeintaan olen lipumassa siihen suuntaan.
Syksy näyttää yhtä rikkaalta ja mielenkiintoiselta kuin kesäkin. On luostaria ja retriittiä, sydänrukouksen opetusta ja gradun kirjoittamista. Valmistuminen häämöttää, kunhan saan gradun valmiiksi. Kiirettä en ole pitänyt – olen iloinen siitä, että saan vielä nautiskella yliopiston syyslukukaudesta. Toivottavasti pääsen kuuntelemaan joitakin kiinnostavia luentoja, vaikka tutkinto pullistelee jo opintopisteitä niin ettei kursseja kannata enää suorittaa.
Sitä ennen olen kuitenkin osallistumassa zenbuddhalaiselle katuretriitille, josta kerron lisää seuraavaksi.
