Tuomiosunnuntaina

Tuomiosunnuntai on takanapäin ja päässä kasa kieppuvia ajatuksia, joita täytyy jotenkin järjestellä.

Panostus sanankuuloon pääsemiseksi oli aika kova: matkustin kaupungin toiselle laidalle ja myöhästyin kolmesta eri kulkuneuvosta kuullakseni, mitä eräs arvostamani pappi saarnaa päivän apokalyptisesta kattauksesta. Kyseessä oli pop-messu musiikkilegenda Pave Maijasen kappaleiden säestämänä. En ollut kohderyhmää, en edes tiedä, kuka on legendaarinen Pave Maijanen.

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä. Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä, kaikui eteiseen, kun myöhässä saavuin kirkkoon. Kuulosti hyvältä. Olen muutenkin jo hoksannut, että pop-kappaleisiin saa huomattavasti lisää syvyyttä, kun vaihtaa Jumalan sen romanttisen rakkauden kohteen paikalle, jota lauluissa yleensä puhutellaan ”sinuksi”.

Päivän tekstit olivat kokoelma Raamatun järeintä apokalyptista kalustoa, ja olisin ollut vähän pettynyt, jos joku osa tästä tykistökeskityksestä olisi jätetty lukematta. Ei jätetty, kaikki luettiin: Danielin kirjaa, jossa ”monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun” (Dan. 12:2), Ilmestyskirjaa, jossa elämän kirja avataan, Kuolema ja Tuonela heitetään tuliseen järveen ja samaan syssyyn kaikki ne, joiden nimeä ei kirjasta löydy (Ilm. 20:11–15), ja kirsikkana kakun päällä vuohet ja lampaat: ”ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään” (Matt. 25:46). Screenillä jopa näytettiin kuva, jossa poseerasivat vierekkäin vuohi ja lammas. Se oli vähän hassua.

– Mitä pahaa vuohet ovat tehneet, kuiskasi vieruskaveri minulle. Siis mitä vuohi-eläimet ovat tehneet päätyäkseen pahisten symboliksi.

– En tiedä. Mutta entä jos viimeinen tuomio on testi, sanoin minä puolestani vieruskaverille. – Ne pääsevät taivaaseen, jotka eivät hyväksy ihmisten jakamista kahteen leiriin.

Olin ajatellut mielenosoituksellisesti jäädä istumaan evankeliumin lukemisen ajaksi, mutta vahingossa nousin, kun muutkin nousivat. No ei se mitään, tuomiosunnuntain evankeliumista olen oppinut tavallaan tykkäämään. Se on varmaan maailmanhistorian täräyttävin puheenvuoro sen puolesta, että heikommista, ”vähäisimmistä” täytyy pitää huolta. Ehkä ikuiset palkkiot ja rangaistukset ovat vain Jeesuksen tapa alleviivata, että nyt hei ihan oikeesti.

Ja mitä me teemme, kuuntelemme täräyttävän tekstin, lähdemme kirkosta ja kävelemme Iso Numero -lehtiä ja joulukortteja kaupustelevien vähäisimpien ohi vaivautuneesti hymyillen, kun ei millään viitsisi raottaa kukkaronnyörejä. Niin ainakin minä tein. Sitä paitsi tekojen merkitys uskonelämässä on jo mitätöity, kun pelastus tulee yksin armosta, joten mitäpä sitä vaivautumaan. No, nyt lipsahti ironian puolelle.

Keskitysleirillä hiljattain vieraillut pappi puhui natsien suorittamasta ihmisten lajittelusta vuohiin ja lampaisiin ja siitä, miten hyvä ja paha kääntyivät tuolloin päälaelleen. Ihmisillä on taipumus nähdä itsensä lampaina, toiset vuohina, hän jatkoi, ja mukauttaa ajatteluaan ja moraaliaan niin, että tämä näkemys säilyy. Hän puhui maailmanpolitiikassa riehuvista koston kierteistä ja mainitsi apokalyptiikkaan hurahtaneet evankelikaalikristityt, jotka konkreettisesti aseistavat itseään viimeistä taistelua varten. Varmaan paljolta olisi vältytty, jos Ilmestyskirjan verenhuuruinen kostofantasia olisi aikoinaan jäänyt pois Raamatun kaanonista, mietin, mutta minkäs teet kun (vuohen)maito on maassa.

Pappi korosti saarnassaan tuomion yllätyksellisyyttä. ”Jumala ei kosta vääryyttä vääryydellä. Kun hän kerran palauttaa oikeuden, on lopputulos ihmisille yllätys.” Niinhän Matteuksen evankeliumi tuomiota kuvaa: lampaat ovat yhtä yllättyneitä tuomiosta kuin vuohetkin.

Olen täysin sen puolella, että ihmisiä tuupitaan pois tuomarin pallilta, jolle he kovin mielellään kapuavat istumaan, mutta vasta iltasella koiraa lenkittäessä hoksasin ajatella, että tuomion yllätyksellisyyden korostaminen saattaa olla aika traumatisoivaa sekin. Jos ihminen uskoo, että kuoleman jälkeen odottaa iankaikkinen autuus tai iankaikkinen kärsimys, tietysti hän haluaa säilyttää jonkinlaisen hallinnan tunteen siihen, kummassa leirissä hän itse seisoo viimeisellä tuomiolla. Mikä sen ahdistavampaa kuin jos hänelle selviää, että tuomion lopputulos tulee olemaan kaikille täysi yllätys eikä ole mitään tapaa varmistaa, kumpi kohtalo itseä odottaa.

Aikojen lopulla tapahtuvaa kaksijakoista tuomiota ei suoraan asetettu kyseenalaiseksi. Varsin ristiriitainen olo messusta siis lopulta jäi. En lausunut uskontunnustusta, ehtoollisella kävin.

*

Matkustin seuraavaan kirkkoon, jossa minua oli kuulemma jo kaipailtu antamaan viimeinen tuomio siitä, miltä sävelkorkeudelta toisen adventtisunnuntain virret aloitetaan. Sen lisäksi ohjelmassa oli keskustelua sunnuntain teemoista.

Keskustelu oli pitkä ja intensiivinen. Kaikki olimme varmaan yhtä mieltä siitä, että tuomiosunnuntain tekstit voivat olla syvästi vahingollisia ja että ne ovat kirjaimellisesti ymmärrettyinä järkyttäviä. Miten tämän kristillisen tradition kanssa sitten pitäisi kristittynä elää, mitä ajatella?

Monenlaiset ajatukset sinkoilivat. Ehkä tekstit ovat peili vuohien ja lampaiden tutkisteluun itsessämme. Niiden kautta voimme tarkastella omia tekojamme, omia pelkojamme, omaa tuomitsevuuttamme. Ehkä ne edustavat alkeellisemman tason uskonnollista ajattelua, josta olisi syytä kasvaa yli. Ehkä tekstit voi sivuuttaa keskittymällä Raamatun ytimeen, armoon ja rakkauteen, tai ehkä niiden täytyy antaa vaivata ja hyväksyä se, että kaikkea emme ymmärrä. Entä pitäisikö meidän kristittyinä ottaa kantaa ja puuttua vahvemmin, kun tekstejä käytetään ihmisten erottelun ja väkivallan välineinä? Miten yhteisönä ja seurakuntana voisimme tukea niitä, joiden haavoja pelkkä tekstien kuuleminen voi aktivoida?

Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia, mutta oli ihanaa, että toiset toivat itsensä aiheen äärelle. Siitä tulee vähemmän yksinäinen olo.

*

Lopuksi oma pieni tuomiosunnuntain saarna.

Luin Hesarista (12.10.2024) Aleksei Navalnyin mietteitä vankila-ajalta. Hän kertoi ”kuntoilustaan” pienessä kanaverkolla katetussa tilassa, jossa mahtui ottamaan 27 lyhyttä askelta. Hän pohti diktatuurien sitkeyttä ja vankiloissa syyttöminä istuvia toisinajattelijoita, joista monet kuolevat yksin, saamatta koskaan oikeutta. Hän ei halunnut elätellä turhia toiveita siitä, että hänelle itselleen kävisi sen paremmin, eikä käynytkään: Navalnyi kuoli vankilassa ilmeisesti myrkytyksen uhrina, kaukana perheestään. Usein tuntuu, että kun pimeys ottaa vallan, kaikkein kohtuuttomimmin siitä kärsii ihmiskunnan parhaimmisto, ne rohkeimmat ja oikeudentuntoisimmat, jotka uskaltavat asettua vastarintaan.

Navalnyi kertoi myös, että yhdessä vankilan huoneessa joku oli raapustanut ikkunan viereen kuulakärkikynällä ”Palakoot ne kaikki helvetissä”. Ymmärrettävä toive.

Helvetti on olemassa, koska kaipaamme niin kovasti sitä, että oikeus toteutuisi. Että Navalnyin murhaajat ja lasten pommittajat joutuisivat joskus tilille teoistaan, jos ei tässä maailmassa niin taivaallisen tuomarin edessä kuoleman jälkeen. Navalnyi saisi perheensä takaisin ja hänen perheensä saisi hänet, samoin kuin sodissa rikki revityt perheet tulisivat taas ehjiksi.

Tällaisista toiveista ylösnousemusajattelu ja viimeisen tuomion tekstit kumpuavat. Alun perin juutalaiset ajattelivat, että hyvin elävälle käy hyvin, väärintekijälle huonosti jo maanpäällisessä elämässä. Vainojen alla hurskaat kuitenkin joutuivat kärsimään ja kuolemaan, vaikka he olisivat ansainneet palkkion ja vainoojat rangaistuksen. Se ei ollut oikein, joten tilien tasaaminen kuoleman jälkeen piti kehittää ratkaisuksi.

Erinäisten teologisten vääntöjen ja kiepautusten jälkeen kävi kuitenkin niin, että uskosta tuli tuomion kriteeri, vaikka sekä Matteuksen evankeliumissa että Ilmestyskirjassa tuomio tapahtuu tekojen mukaan. Viimeisen tuomion teksteistä, joiden tarkoitus oli olla oikeuden asialla, tuli hopeatarjottimelle asetettuja ja jumalansanaksi sementoituja hengellisen väkivallan välineitä. Jos uskot oikein, pääset taivaaseen, jos taas väärin, päädyt helvettiin.

Iankaikkisen, peruuttamattoman onnen tai kärsimyksen ajatus on niin äärimmäinen ja hurja, etten tiedä, miten kristikunta on selvinnyt näiden tekstien kanssa jotenkin selväpäisenä. No, ehkä ei olekaan. En minä ainakaan. Olin 19-vuotias, kun siirryin lammaslaumasta vuoheksi, valon lasten joukosta pimeälle puolelle. Niin minulle sanottiin ja näkemystä tuki koko se maailmankuva, johon olin kasvanut. Seuraavista vuosista, jotka olisivat voineet olla ensirakkauden huumaa, itsenäistymistä ja omien siipien kasvattelua läheisten turvallisella tuella, tuli paniikin ja ahdistuksen sekaista itseeni käpertymistä, josta en varmaan vieläkään ole toipunut sikäli, että edelleen etsin kadonnutta luottamusta elämää ja Jumalaa kohtaan.

Vaimo tuli kotiin omilta tuomiosunnuntain retkiltään. Hänkin oli ollut kirkossa ja kuunnellut tekstejä ja virsiä lievästi järkyttyneenä. Ehkä tuomion voisi ymmärtää vähän samoin kuin karman, hän pohti. Tietynlainen toiminta vääjäämättä johtaa kärsimykseen, ei ulkoisen tuomarin päätöksen vuoksi, vaan eräänlaisena luonnonlakina. Se tekee meissä jotain, joka vie kauemmas yhteydestä. Silloin hengelliset ohjenuorat olisivat apuvälineitä siihen, miten voi löytää takaisin yhteyteen, eivät mittapuita, joiden perusteella ihminen tuomitaan.

Niin, onko kadotuksella ja tuomiolla mitään virkaa hengellisyydessä, jossa ei uskota kuoleman jälkeen koittavaan kosmiseen oikeusistuntoon ja kahtiajakoon?

Nykyään ajattelen, että Jumala on hyvyys, totuus ja rakkaus. Niinpä uskon, että jokainen, joka tässä maailmassa on hyvyyden, totuuden ja rakkauden asialla, on Jumalan valtakunnan asialla riippumatta siitä mitä maailmankatsomusta hän edustaa tai kuuluuko Jumala käsitteenä hänen elämäänsä vai ei.

Ehkä sana ”usko” Jeesuksen sanoissa ja Raamatussa pitäisi ymmärtää paljon universaalimpana ihmisen ominaisuutena kuin se perinteisesti on ymmärretty. Arkikielessä ajatellaan, että jos ihminen on ”uskova”, hän on jollain tavoin uskonnollinen, mutta ehkä se tarkoittaa pikemminkin jotain sellaista, että uskova ihminen on auki hyvyydelle ja rakkaudelle, uskaltaa luottaa elämään, näkee maailmassa toivoa ja tarkoitusta.

Kadotus voi olla tällaisen yhteyden ja avoimuuden puutetta, jotain mikä on meille kaikille tuttua. Joudumme kadoksiin itseltämme, toisilta ihmisiltä ja Jumalalta etenkin niin, että maailma satuttaa meitä ja rakennamme henkisiä muureja suojaksemme. Se ei tarkoita, että olisimme pahoja, mutta pahuus kytkeytyy kuvioon niin, että pahat teot toisaalta rikkovat yhteyttä, toisaalta kumpuavat yhteyden puutteesta. On ihmisiä, joiden teot osoittavat, että he ovat ilmiselvästi eksyneet hyvin kauas hyvyydestä, totuudesta ja rakkaudesta, siis kauas Jumalasta. Ehkä ihminen voi eksyä niin kauas kadoksiin, ettei hän enää löydä takaisin.

Hyväksyntä ja turvallisuuden tunne ovat aivan olennaisia siinä, että ihminen vähitellen uskaltaa tulla suojamuuriensa takaa esiin, yhteyteen. Siksi kaikenlainen tuomitsevuus on hengellisyydelle pahinta myrkkyä. Hengellinen väkivalta pitäisi ottaa kirkossa vakavasti, paljon vakavammin kuin nyt otetaan.

Toisaalta hengelliset opettajani sekä kristillisestä että ei-kristillisestä suunnasta tuntuvat sanovan samaa: Jumalasta ei voi pudota pois mitenkään, hän on meidän ytimessämme. Kokemuksellisesti on mahdollista olla erossa hänestä, mutta ei tosiasiassa. Silloin kadotus olisi vain eräänlainen harha, mutta harhoistakin käsin ihmiset voivat tehdä pahoja asioita.

Retriittikirjeenvaihtajan paluu

Kuusi päivää hiljaisuudessa, kerrankin vain osallistujana ilman järjestelyvastuita. Toiveena erityisesti se, että jotain liikahtaisi vihaisessa ja syyttävässä suhteessa Jumalaan, jossa olen ollut jumissa.

Pyydän opettajalta audienssia heti retriitin alkuun, koska olen ollut niin solmussa masennuksen ja vihan kanssa. Kerron siitä ja sydänrukouksesta, huolistani retriitin suhteen. En tiedä, onko hyvä eristäytyä masentuneena omaan sisäiseen maailmaansa. Tosin masennus väistyi retriittiä edeltävänä iltana kotona, vähän kuin kuu olisi tullut esiin pilvien takaa. Järjestelin innoissani kirjahyllyä, kun kerrankin kykenin tekemään asioita.

Opettajan hengellisyys kumpuaa pääasiassa ei-kristillisistä traditioista, mutta ihailtavan ketterästi hän ottaa haltuun sen kielen, jolla hengellisyydestä minun kanssani kannattaa keskustella. Minun kanssani hän puhuu sujuvasti Jumalasta ja sydänrukouksesta, jonkun toisen kanssa toisilla sanoilla.

Jotain palaa, hän sanoo. Kerron Gandalfista, joka putoaa kuiluun liekehtivän hirviön kanssa. Putoaa ja palaa, sellainen tuntu on usein ollut. Hän ei tiedä sitä kohtausta, mutta arvelee, että putoaminen ja palaminen ovat kaksi eri asiaa. Ja kaikki on yhteydessä masennukseen jotenkin.

En aina pysy ihan kärryillä hänen puhuessaan, mutta nyt hän puhuu jotain Jumalasta ja sylistä. Minä Jumalan sylissä vai Jumala minun sylissäni, varmistan. Sinä Jumalan sylissä, vastaa hän, mutta voi tietysti olla toisinkin päin. Ja ulkoilua, liikettä, aurinkoa, ruokaa, kaikkea mikä tekee hyvää, hän kehottaa, ja ehdottaa asentoja ja kehonosia, joiden kautta kannattaisi ehkä erityisesti kuulostella Jumalaa.

Aurinkoa ei kyllä näy, taivas on tukevasti pilvessä melkein koko viikon.

*

Uppoan retriittihiljaisuuteen helposti, vieroitusoireita ei ole. Puhelin on sammutettuna, kirjoja ei ole, ei kerta kaikkiaan mitään tekemistä. Paitsi makoilla meditaatiosalissa, kuljeskella metsässä, nukkua, maata sohvalla juomassa teetä ja välillä kuunnella opettajan puheita. Nyt tulee viisautta niin isolla kauhalla, että hyvä kun jollain teelusikalla pystyn ottamaan vastaan.

Se on retriitin juju, raivata pois kaikki millä elämä yleensä täyttyy ja antaa tilaa jollekin muulle, jollekin joka ei sitä muuten koskaan saa.

Jos kaikki on jo meissä, sanoo opettaja hirsisalissa, jota valaisevat kynttilät ja joskus takkatulen loimotus. Jos on toinenkin tie, ja se tarvitsee vain tilaa tulla esiin. Jos kuuntelee syvintä toivettaan, sisäisiä kuiskauksia. Äänekkäimmät äänet eivät aina ole viisaimpia, hän sanoo, eivätkä aina edes oikeassa.

Jotenkin täällä tuntuu silti täydeltä, kun taas arkielämän täyteydessä tuntuu helposti tyhjältä, muistan jonkun ihmetelleen edellisenä vuonna. Voi vaikka katsella omia varpaitaan ja nähdä ne ensimmäistä kertaa. Olen samaa mieltä, tylsää ei ole.

Ensimmäiseksi aamulla, kun on vielä pimeää, salissa tehdään liikeharjoitusta. Kukin liikkuu tai on liikkumatta tavallaan, sääntöjä ei ole, mutta opettaja antaa ehdotuksia. Tänään leikitään meritähteä: hengitys mahan kautta sisään, pää ja häntäluu ylimääräisinä raajoina. Se tuntuu mukavalta. Meritähtiharjoituksen jälkimainingeissa teen sydänrukouksen tapaista vatsa keskuksena, unen ja valveen rajamailla. Vajoan miellyttävään rauhan tilaan.

Täällä on paljon aikaa harjoittaa ei-minkään-tekemisen jaloa taitoa. Menen metsään, silitän pehmeitä vihreitä liekoja, halaan kuusta ja huomaan sen oksalla hyönteisen kuoren jalkoineen päivineen, jostakin muodonmuutoksesta jälkeen jääneen. En ole menossa minnekään, olen vain eläin metsässä, jossa elämää on kerroksittain elämän päällä.

Jalat kävelevät. On läpinäkyvä olo, niin kuin tuuli puhaltaisi läpi.

*

Meditaatio ja bhakti eli palvonta ovat vaihtoehtoisia polkuja, jotka vievät samaan, sanoo opettaja. Ehkä hän puhuu minulle. Kotona Wikipedia kertoo bhaktista: ”Antaumusta harjoitetaan muun muassa laulamalla erilaisia lauluja ja hymnejä, lausumalla mantroja ja rukouksia, kuulemalla pyhiä kirjoituksia, jotka kuvailevat antaumuksen kohdetta, tarjoamalla jumaluuden patsaalle tai kuvalle suitsukkeita, kukkia ja muita vastaavia artikkeleita, ja mietiskelemällä palvottavaa jumaluutta.” Kuulostaa ihan siltä, mitä kirkossa tehdään, paitsi että uhraaminen on jäänyt pois.

Tyypillinen kehitys tällaisella hengellisellä polulla on kuulemma se, että ihminen rakastaa Jumalaa tai vastaavaa ja siitä rakkaus jotenkin leviää. Se, mikä aluksi tuntui olevan itsen ulkopuolella, alkaa näkyä kaikessa, myös itsessä.

Sitten olen minä, joka rakastan ja vihaan.

Salin ulkopuolella joku lukee ilmoitustaulua, samaa paperia jota itse haluaisin mahtua lukemaan. Sivusta en näe mitä siinä lukee. Tulee äkillinen impulssi tuupata hänet pois tieltä.

Painun ulos ihmettelemään, mistä tämä nyt tuli, juuri kun aamumeditaatiossa koin syvää rauhaa. Teen ilmaan pari työntävää liikettä, ja sitten vihaa alkaa pursuta. Metsä paukkuu, kun hakkaan keppejä kappaleiksi kelon kylkeen niin kovalla voimalla, että puunpalaset sinkoilevat kauas ja oksantynkä tekee lapasen läpi haavan kämmeneen. Kuljen metsässä muristen kuin äitikarhu ja käyskentelen hiekkakuopassa gladiaattorin tavoin sinkoillen kirosanoja kohti kuviteltuja vastustajia. Olen päättänyt suunnata vihan oikeaan osoitteeseen, Jumala kun ei varsinaisesti ole oikea osoite.

Vihaaminen on rankkaa, mutta liikkuminen tekee hyvää. Retriittikeskukseen palattuani juon teetä ja menen saliin makaamaan. Tuntuu, että pystyn kellumaan rentona Jumalan kannattelussa.

Seuraavana päivänä kivet kuitenkin hiertävät taas, ne kristinuskon hankalat asiat. Ärtynyt mieleni alkaa pyöritellä niitä ja kiihtyä. Ne ovat kuin haukkaisi ihanaa korvapuustia ja sitten hammas osuu kiveen. Kuka hullu on leiponut kiviä pullaan?

Alkaa tuntua siltä, että tänäänkin varmaan paukutan metsässä keloja, mutta sitten opettaja vetää meditaation, joka ohjaa pois samaistumisesta johonkin toistuvaan tunteeseen tai tarinaan. Sen voi vain antaa olla, kuunnella niin kuin hyvä ystävä kuuntelisi. Niinpä kuuntelen vihaa, ja sekin on hyvä, samoin kuin vihaan uppoutuminen oli hyvä edellispäivänä. Molempi parempi, sanoo opettaja, kun kysyn. Mutta jos jollekin tunteelle ei ole ollut tilaa tai se ei ole ollut sallittu, niin joskus on tarpeen mennä toiseen ääripäähän, hän lisää.

*

Hengellisessä elämässä ei ole kyse mistään erikoisesta, vaan tavallisesta, sanoi opettaja painokkaasti jo retriitin alussa. Se ei ole huono uutinen, hän lisäsi.

On silti vaikea olla odottamatta, että jotain tapahtuisi meditaatiossa, jotain erikoisempaa tai enemmän. Opettaja ottaa kysymykseni odotuksista haltuun taitavasti ja esittää vastakysymyksen: mitä se olisi, mitä se jokin antaisi? Mitä puuttuu? Ymmärrän, kun hän selittää ettei se toimi, jos odotamme, milloin tulee se suuri oivallus tai kokemus, joka korjaa kaiken ja poistaa epäilyksemme. Odotukset viritettyinä olemme kuin jännitettyjä hiirenloukkuja: ehkä kohta napsahtaa.

Retriitin loppupuolella tärkeäksi teemaksi nousee jokin, jota voisi kuvata sanalla viattomuus. Opettaja kutsuu sitä ”kirkkaaksi lähdevedeksi”, mutta pyytää meiltä vaihtoehtoisia sanoja. Wish on a falling star, sanoo joku, ja saan siitä kiinni. Mikä olisi parempi tapa kuvata sitä jotakin kuin se, kun näkee tähdenlennon kaukana yötaivaalla ja jokin sisimmässä liikahtaa, jokin aito ja vilpitön. Tähdenlennon nähtyäänhän saa toivoa.

Vietän aikaa tähdenlentojen äärellä, sydämessä asuvan sisäisen viattomuuden kanssa. Se on selvästi yhteydessä uskoon, huomaan. Saan siihen aika hyvän yhteyden, niin että se alkaa loistaa himmeää valoa kuin jalokivi. Mieli yhdistelee pisteitä toisiinsa, vetää viivoja Jeesuksen opetuksiin: ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse…” (Mark. 10:15). Ehkä Jeesus tarkoitti, että taivasten valtakuntaan on pääsy sisäisen viattomuuden kautta. Sellaisen tärveleminen on paha juttu, itsessään ja toisissa. On myös helppo nähdä, että synti tahraa ja himmentää jalokiven loisteen, tulee tielle.

Seuraavassa meditaatiossa huomaan ikään kuin tarjoavani jalokiveä jonnekin: ”Mulla on tällainen, kelpaanko nyt?” Vastaus, jonka intuitiivisesti tiedän, on se, että minut on jo hyväksytty ilman jalokiviäkin. Toivoisin vain, että tietäisin tai kokisin sen oikein kunnolla, luissa ja ytimissä asti.

Opettaja kertoo tarinaa Buddhan seuraajasta, joka oli niin malttamaton tapaamaan valaistuneen mestarin, että ryntäsi matkaan keskellä yötä välittämättä viidakon vaaroista. Sana enthusiasm liittyy etymologisesti Jumalaan, hän kertoo. Pisteitä yhdistelevä mieleni vetää viivan tällä kertaa itämaan tietäjiin: niin innokkaita he olivat tapaamaan vastasyntyneen kuninkaan, että seurasivat tähteä pitkien taipaleiden taakse. Ja paimenet, jotka lähtivät heti matkaan, ja opetuslapset jotka lähtivät seuraamaan Jeesusta. Ei sellaisille matkoille lähdetä pelosta tai syyllisyydestä, vaan uskosta, toivosta, innostuksesta tai rakkaudesta.

Ohjaan itseäni: jokainen kehon solu lepää Jumalassa. Kaikki on Jumalassa, ei voi olla poissa siitä. Ja välillä ohjaa opettaja: rintakehä on kuin öinen tähtitaivas ja hengitys kuin tuuli tähtien lomassa…

*

Parina viimeisenä päivänä alan kaivata tekemistä. Vietän entistä enemmän aikaa metsässä, siinä hienoimmassa, jossa on paljon vanhoja puita, sekä pystyssä seisovia että kaatuneita, ja pehmeää sammalta ja suppilovahveroita. Painan korvan männynkylkeen ja kuuntelen, kun koko puu tärisee käpytikan tarmokkaasta nakutuksesta. Välillä se käy hakemassa uuden kävyn ja vaihtaa sen taitavasti edellisen paikalle tukien uutta käpyä rintaansa vasten. Naurattaa joka kerta, kun se vippaa vanhan kävyn alas puusta.

Marraskuu ei pyhässä metsässä tunnu yhtään synkältä. On hiljaista, odottavaa ja pisaroivaa. Poimin sieniä ja olen tyytyväinen olooni. Meditaatiosalissa näen ihmiset kauniina ja arvokkaina, varmaan samalla tavalla kuin Jumala näkee.

Retriitin viimeinen päivä on syntymäpäiväni. Järjestäjät ovat tehneet jälkiruokaa ja sytyttäneet sivupöydälle kynttilöitä. Maljakossa on kimppu havuja ja synttäritervehdys.

Opettaja halaa, toivottaa hyvää syntymäpäivää ja sanoo, että kunhan avaan sähköpostini, siellä on pieni yllätys.

Sähköpostissa on kuva, jonka hän on piirtänyt. Selällään makaavan hahmon vatsan päällä lepää samassa asennossa samanlainen, pienempi hahmo. Centering prayer, sydänrukous, lukee kuvan alla.

Myöhemmin hän lähettää vielä toisen kuvan. Sama teema, mutta istuvassa asennossa, pienempi isomman sylissä.

Palaan kaupunkiin. Se tuntuu eriltä, vaikka on sama. Olen tullut toisesta ulottuvuudesta tähän arkiseen, mutta tavallisen arjen kiireet ja huolet tuntuvat vielä etäisiltä. Istun kaukana asuvan ystävän kanssa baarissa pizzan ääressä, on ihana nähdä hänet pitkästä aikaa ja jutella.

Retriitin vinkkelistä katsoen meidän kulttuurimme tuntuu sumutukselta. Sitä vain ihmettelee, miten se sumutus onnistuu niin helposti aina kun palaan arkeen.

Hiertävät kivet

Kengässä on ollut hiertäviä kiviä.

Yksi niistä on ”kadotustuomio”. Harmi sinänsä, että pienestä ja kauniista messusta mieleen jäi pyörimään tuo yksi ainoa sana. Se oli kirkkokäsikirjan synninpäästöstä: ”Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa…” Sitähän me kasteen kautta ollaan, lisäsi pappisystäväni vielä.

Sanojen on tarkoitus tuottaa turvallisuutta, mutta implisiittisesti lause sanoo, että on olemassa kadotustuomio, joka saattaa uhata ihmistä. Tässä tapauksessa niitä, joita ei ole kastettu. Ja sitähän nyt ei mitenkään voi hyväksyä.

Sitten on se valvomisen sunnuntain evankeliumiteksti (Matt. 24:36–44), jota olen potenut viikkokaupalla. ”Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään”, kuvaa teksti lopun aikoja ja Ihmisen Pojan paluuta. Sellaista ei pitäisi joutua kuulemaan missään eikä moinen pelottelu liity oikeaan hengellisyyteen mitenkään, siitä olen varma.

– Tää teksti on ihan hirvee, sanoin heti ensimmäisessä messunsuunnittelukokouksessa. Lohdutti vähän, että pappimme sanoi samat sanat seuraavassa kokouksessa märehdittyään evankeliumia pari viikkoa.

Sanat osuvat minussa pahaan paikkaan. Jos ei ole koskaan tarvinnut tosissaan pelätä helvettiä tai kuolemanjälkeistä kadotusta, on paljon helpompi tutkailla tekstejä uteliaan neutraalisti ja ohittaa hankalat kohdat: ”no täällä on tämmöistäkin”. Sillä tavalla kristityt ympärilläni tuntuvat tekevän, tai sitten heidän kokemuksensa Jumalan armosta on niin vahva, että heitä eivät huoleta tuomion äänet. Minä vasta opettelen tuntemaan oloani turvalliseksi Jumalan ja kristinuskon kanssa, ja tällaiset raamatunkohdat saavat veren kiehumaan. Ne tarttuvat aivoihini ja jäävät sinne kiertämään loputonta kehää. Sanan kadotustuomio ei pitäisi mahtua edes samaan universumiin Jumalan kanssa, mietin tuohtuneena.

Valvomisen sunnuntai koitti aikanaan. Poljin kirkkoon esirukous taskussa ja matkalla ajattelin, miten on vieläkin vähän hämmentävää, että toiset ylipäätään pitävät minua kristittynä saati että he tuntuvat luottavan minuun ja ajattelevan, että minulla olisi jotain annettavaa. Yksi pappisystävä pyytelee saarnaamaan ja palaverissa katseet kääntyvät minuun, kun jonkun pitäisi kirjoittaa esirukous. Eihän minulla ole samanlaista uskoa kuin muilla. Ja tietysti olen paljon tottuneempi siihen, etten kelpaa uskovien porukkaan ellen muutu ihan toiseksi ihmiseksi.

Pappimme teki parhaansa minimoidakseen niitä vahinkoja, joita hirveän evankeliumin kaltaiset raamatuntekstit ovat aiheuttaneet tai voivat aiheuttaa. Hän johdatti synnintunnustukseen puhumalla siitä, miten ainoastaan täydellisen rakkauden kannattelemana uskallamme katsoa itsessämme sitä, mitä emme halua nähdä. Se ei onnistu, jos ihminen pelkää, koska pelko kutistaa ihmisen. Naulan kantaan. Sen takia kristinuskon kanssa tulee välillä niin mielipuolinen olo: yhtäällä se sanoo ”älkää pelätkö”, seuraavassa hetkessä ampuu itseään jalkaan lietsomalla pelkoa.

Suostuin resitoimaan evankeliumin ihan vain solidaarisuudesta ystävää kohtaan, joka muuten joutuisi resitoimaan sen yksin. Pitelin painavaa evankeliumikirjaa ja keskityin välimerkkeihin, pisteisiin ja pilkkuihin, jotka kertovat miten resitaation sävelkulku menee. ”Tämä on Jumalan sana”, lopetimme resitaation, vaikka aina ottaa vähän sydänalasta, kun Jumalan nimiin pannaan jotain Raamatun älyttömyyksiä.

Onhan sekin yksi tapa tehdä kristittyjä, mietin takaisin penkkiin istuessani, että aiheuttaa heille uskonnolla niin paljon ongelmia, että sitten he loppuelämänsä käsittelevät niitä eikä kristinusko jätä heitä rauhaan.

Saarnan pappimme aloitti siitä, miten tässä tapauksessa tuntui siltä kuin teksti lukisi ihmistä eikä toisinpäin. Se löytää meistä ne kohdat, jotka pelkäävät, ovat erossa, pimeässä ja kaipaavat parantumista. Kun ne paikat on löytänyt, niitä voi vähitellen uskaltaa katsoa myötätunnolla ja rakkaudella. Hyvä niin, mutta ajatus tekstin käyttämisestä pelkoluotaimena tuntuu suorastaan hieman loukkaavalta, jos teksti itsessään edustaa syvimpien pelkojen aiheuttajaa.

Hän kuljetti lopun aikoja kuvaavat tekstit yksilötasolle: itse kunkin elämässä tulee ”maailmanloppuja”, niitä katastrofeja, jotka pyyhkäisevät elämältä pohjan pois, kaiken tutun ja turvallisen. Tällaisella kivuliaalla tavalla tila meissä avartuu ja laajenee läsnäololle, kohtaamiselle, myötätunnolle, rakkaudelle. Jerusalemin temppelin, jonka tuhosta Jeesus puhuu, hän rinnasti omiin jäykkiin rakenteisiimme, jotka eivät toimi. Oikea tie on hellittämisen, antautumisen, paljon suuremman rakkauden ja viisauden varaan laskeutumisen tie.

Saarna oli hyvä. Mutta arvostaisin kovasti, jos joku pappi joskus sanoutuisi irti Raamatun hirveyksistä sen sijaan, että niihin täytyy aina suhtautua niin kuin ne olisivat jotain hyvää. Se tuntuisi rehellisemmältä, mutta ehkä luterilainen pappi ei voi sanoa niin.

Raamatussahan on noita tekstejä siksi, että varhaiset kristityt odottivat maailmanloppua ja uskovien ylösnousemusta tapahtuvaksi tuossa tuokiossa, mutta nyt tiedämme, että niin ei käynyt, ja uskomme muutenkin eri tavalla. Matteuksen evankeliumin kirjoittamisen aikaan Jerusalemin temppeli oli juuri tuhottu toistamiseen ja koko juutalaisen maailmanjärjestyksen perustus oli romahtanut, joten ei ihme, että Jeesuksen suuhun on pantu sanoja temppelin tuhoutumisesta ja tulvasta, joka vie kaiken mennessään.

No, nyt on enää tuomiosunnuntai lusittavana ennen kuin päästään adventtiin. Paitsi että jo toisena adventtisunnuntaina, jolloin seuraavan kerran olen tekemässä messua yhdessä muiden kanssa, evankeliumissa Jeesus kertoo taas Ihmisen Pojan paluusta ja siitä, miten ”kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa” (Luuk. 21:26). Voi luoja.

Kaiken takana on virkamies

Eilen eksegetiikan luennolla kerrottiin, että kaiken takana ovat virkamiehet.

Lyhyesti homma meni niin, että alun perin muinaisessa Lähi-idässä vallitsi monijumalainen kultti. Jumalat asuivat temppeleissä patsaina, jotka käsitettiin eläviksi ja jotka tarvitsivat ruokaa, juomaa ja vaatteita. Kun Herran siunauksessa pyydetään Jumalaa ”kirkastamaan kasvonsa” tai ”kääntämään kasvonsa” siunattavan puoleen, se on alun perin saattanut tarkoittaa ihan konkreettisesti ihmisenmuotoisen patsaan kasvoja. Kultaisissa kasvoissa on ehkä ollut säihkyvät jalokivisilmät.

Kristinuskon Jumalan miehisyys on perua siitä, että muinaisisraelilaisten pääjumalaksi noussut myrskynjumala Jahve oli mies. Vähitellen hän nielaisi itseensä muut jumalat, kuten isällisen luojajumala Elin. Jahven maskuliinisuutta tasapainotti kuitenkin vielä hänen puolisonsa, jumalatar Asera.

Suuri käänne tapahtui vuonna 587 eaa., kun babylonialaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin ja tekivät vanhat uskonnonharjoituksen tavat mahdottomiksi. Patsasjumalaa ei enää ollut eikä sille voitu uhrata. Juudan valtio tuhoutui ja kuningashuone lakkasi olemasta. Kriisissä keskeiseen asemaan nousivat hovin kirjurit. He tunsivat hyvin ajan poliittiset tekstit, kuten vasallisopimukset, joissa vähäpätöisempi kuningas lupaa olla uskollinen suurkuninkaalle. Näistä sopimuksista tuli malli Jumalan ja Israelin kansan väliselle liitolle ja sille ajatukselle, että israelilaiset saavat palvoa vain yhtä jumalaa. Jumalatar Asera pantiin viralta ja hänen kulttinsa kiellettiin. Oman kansan historia kirjoitettiin uusiksi yksijumalaisesta näkökulmasta.

Juutalaisuuden ja siten kristinuskon syntyyn vaikutti siis pieni virkamiesten porukka, ehkä vain muutama ihminen, joka alkoi pakon edessä ajatella uskontoa uudella tavalla.

Lain noudattaminen nousi keskiöön uhrikultin sijaan ja jumalan patsaan paikalle tulivat laintaulut. Niitä säilytettiin liitonarkussa, joka alun perin oli patsasjumalan kantoalusta niitä hetkiä varten, kun jumalan tarvitsi poistua kotoaan temppelistä – vaikkapa jonkin tärkeän sotaretken tai juhlan vuoksi.

Kun jumalaa ei enää voinut käydä moikkaamassa temppelissä, hän muutti taivaisiin ja hänestä tuli paljon etäisempi hahmo. Siispä korjailen tässä itsekin babylonialaisten 2600 vuotta sitten aiheuttaman katastrofin jälkiä, kun yritän oppia kokemaan Jumalan läheisemmäksi. Kiitti vaan, Nebukadnessar (Babylonian kuningas, joka valloitti Jerusalemin).

Saatana alkoi kehittyä, kun Jahvesta tuli ainoa jumala, selitti opettajamme Juha Pakkala edelleen. Hyvän kaikkivaltiuden vastinpariksi tarvittiin jokin, joka selittäisi pahan olemassaolon. Sitä ennen jumalat olivat paljon inhimillisempiä hahmoja, eivät erityisesti hyviä eivätkä pahoja vaan tunteidensa riepoteltavissa kuten ihmisetkin.

– Lähtikö usko, kysyin kaverilta luennon jälkeen.

– No ei, hän vastasi. – Ei se vaikuta mitä tosta historiasta oppii, kun uskon perusta on ihan muualla.

– Mä haluaisin tajuta, miten kristittyjen nykyteologien aivot oikein toimii. Kun eksegetiikan kurssit tuntuu tekevän parhaansa siinä, että ne ikään kuin purkaa kaikkea sitä, mihin kristityt perinteisesti on uskoneet.

– Mulle ne on kaksi erilaista todellisuutta, selitti kaveri. – Voivat olla olemassa rinnakkain, samaan aikaan.

– Ai sillain että täällä yliopistolla sä aattelet, että okei, muinaisessa Lähi-idässä kuningasta pidettiin jumalan poikana ja sitten Juudan kuninkaiden kadottua kehittyi Messiaan odotus ja siitä käsitys Jeesuksesta Jumalan poikana. Ja sitten menet kirkkoon ja olet, että ”Jeesus, Jumalan poika, neitseestä syntynyt”?

– Joo, just noin, nauroi kaveri. – En tiedä miten se on mahdollista, joku aivovaurio varmaan. Siunausta, hän huikkasi pyyhältäessään seuraavalle luennolle.

Piti laittaa vielä viesti perään ja kysyä, onko niin, että hänen aivonsa jotenkin flippaavat toisesta asennosta toiseen, tieteellisestä hengelliseen, vai pyrkiikö hän harmonisoimaan niitä keskenään. Esimerkiksi niin, että neitseestäsyntyminen on jollain tavalla symbolisesti totta, jos ei konkreettisesti.

– Eivät flippaa vaan ne asiat on olemassa samaan aikaan, hän vastasi. – Eikö ylipäänsäkin oo niin, että se totuus on olemassa jossain siellä kulttuurisen kerroksen alla jollain symbolisella tasolla, jonka symbolisuuden määrä on mysteeri.

Niin se varmaan on.

Mitä iloa on kristinuskosta

– Onko uskonnosta sulle mitään hyötyä tai iloa, kysyi ystävä. Hänelle itselleen tuottavat kuulemma iloa ja keveyttä messun synninpäästö ja Herran siunaus.

– Ei ne mulla tunnu miltään, sanoin.

– Mikä susta tuntuu hyvältä, hän kysyi.

– Laulaminen, sanoin. – Mutta sitä varten voisin myös mennä vaikka kuoroon.

– Ihmeen sinnikäs kyllä olet ton Jeesuksen kanssa, sanoi ystävä.

– Se tuntuu kans hyvältä että kirkossa on ihmisiä, lisäsin. – Tällä hetkellä se on iso syy miksi käyn siellä. Hyvät kirkkokahvikeskustelut.

– Oot outo.

– Mitä outoa on siinä, että käy kirkkokahvien takia kirkossa?

– Sanotaanko näin, että kristityt ei oo itellä varsinainen vetovoimatekijä.

Olen varmaan onnekas, koska tuntemani kristityt ovat niin vetovoimaisia. Jos en käy kotikirkon messussa pitkään aikaan, alkaa tuntua siltä, että minua ehkä kaivataan. Siellä on vakiintunut kahviseura, jonka kanssa jutut menevät syvälle. Pakkaan ruisleipiä mukaan, koska kahveilla voi vierähtää tunti jos toinenkin enkä ikinä ehdi syödä aamupalaa ennen messua.

Sitä paitsi uskonnolliset tai hengelliset ihmiset nyt vain ovat keskimäärin kiinnostavampia kuin ne, jotka puhuvat vain maallisista asioista. Eikä minulla parempaakaan tekemistä ole kuin käydä kirkossa.

Pyhäinpäivänä kutsuin ex-kollegat kylään. He kysyivät, miten viihdyn teologian parissa. On ihan virkistävää, että uskontoteemaisia keskusteluja syntyy nykyään sielläkin, missä en ole koskaan aikaisemmin puhunut uskonnosta. Esittelin heille Novumin, kreikankielisen Uuden testamentin. ”Sehän on kuin yksi iso kaava!” huudahtivat fyysikot, joille kreikkalaiset kirjaimet ovat tuttuja lähinnä matemaattisina symboleina.

Keskustelimme Vanhan ja Uuden testamentin erosta, Raamatun muotoutumisesta ja eksorsismista kasteessa. He kuulemma aikovat hyödyntää eksorsisti-palvelujani sitten, kun minusta tulee pappi. Pahoja henkiä olisi kätevää voida ajaa ulos oikuttelevista tietokoneista ja bugisista koodeista.

Eivät ne keskustelut kuitenkaan sen syvemmälle mene, eivät ihan oikeisiin asioihin. Pinnalla pysyminen tuntuu väsyttävältä. Olin ripustanut kattoon silkkipaperisen kurpitsaketjun ja laittanut seinille lepakoita, jotka joskus leikkasin mustasta kartongista Halloween-rekvisiitaksi. Ei minulla ole mitään uusia juhlaperinteitä vastaan, mutta onhan se aika päälleliimattua. Syvällisempää pyhäinpäivän viettoa olisin varmaan löytänyt kirkosta, jossa luetaan kaikkien vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten nimet.

Mutta takaisin siihen, mitä iloa uskonnosta on. Eihän se nimittäin ole ihan totta, että kristinuskoon liittyisi pelkkiä negatiivisia tunteita. Siltä vain tuntuu välillä, kun hyvät tunteet hautautuvat vaikeiden alle.

Lapsena luin Suutari Martti -nimistä kuvakirjaa, joka pohjautuu Tolstoin kertomukseen. Kiltti suutari tekee hyviä tekoja apua tarvitseville ohikulkijoille ja lopuksi hänelle paljastetaan, että Jeesus kävi hänen luonaan kaikissa niissä ihmisissä, joita hän auttoi.

Se on tärkeä ajatus. Jos näkee jokaisessa ihmisessä Kristuksen, heitä kyllä kohteleekin eri tavalla. Ainakin vähän, ainakin silloin kun muistaa ja jaksaa ja osaa. Tuossa menee Jeesus, ja tuossa ja tuossa, saatan miettiä, kun katson metroasemalla ohikulkevia jalkoja tai jos näen ratikkaan sammuneen ihmisen. Se on varmaan isoin muutos, joka katsantokannassani on tapahtunut sen jälkeen, kun ryhdyin aktiivikristityksi: uskonto haastaa katsomaan ihmisiä eri tavalla.

En kuitenkaan nostanut ratikkaan sammunutta Jumalan luomusta pystyyn ja vienyt häntä majataloon. Puuttumisen kynnys on korkea. Mahdoinko tehdä syntiä, kysyin jälkeenpäin ystävältä, mutta hän arveli, että parempi antaa nukkua. Ratikka on turvallinen paikka sammua.

Yllättäen se raamatunkohta, joka Martti-suutarin tarinaan liittyy, on tuomiosunnuntain evankeliumi (Matt. 25:31–46), joka muuten on niin vaikea helvetinlieskoineen. ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.”

Toinen juttu, mistä tykkään, kiteytyy krusifiksiin. Kristinuskon Jumala ei ole lihaksia pullisteleva supersankari, vaan kärsii ihmisten rinnalla ja kanssa.

Kun koen positiivisia tunteita kristinuskon äärellä, yleensä se on jonkinlainen kosketetuksi tulemisen tunne. Joskus harvoin sen saavat aikaan sanat, useammin musiikki. ”Nyt on pimeää ja paleltaa, mutta kuljen kohti aamua…” lauloi kuoro, kun viimeksi olin ehtoollisella. Kosketti vähän.

Eniten kuitenkin kosketti se, miten seurakuntalaiset pitivät huolta toisistaan. Olin istunut kirkon perälle, koska olin vähän myöhässä, joten näin koko seurakunnan. Yksi tarjosi nenäliinoja kaikille, joita takarivissä itketti, ja toinen siirtyi virsikirjoineen kolmannen viereen, jotta tämä pysyisi paremmin mukana.

Messun jälkeen menin tapaamaan sydänrukousihmisiä. Kosketti se, miten kauniisti he sanoittivat hengellistä elämäänsä, ja ihailin taas ihmisten kykyä uskoa. Huolimatta kaikesta elämän raskaudesta ja vaivasta he uskovat. Jos minä olisin Jumala, olisin kaikesta ihmisten uskosta kyllä todella otettu.

Minä jaoin lähinnä vihaani ja katkeruuttani, ja sitä miten tällä hetkellä tuntuu siltä, että oma uskoni on täysin muiden kannattelun varassa. Toiset kuuntelivat ymmärtäväisinä.

Joskus väsyn olemaan vihainen, ja silloin juttelen Jumalalle mukavia. Ja jos joku moittii Jumalaa, herää halu puolustaa. Itse raivoan hänelle ihan samoista asioista, mutta eipäs mollata minun Jumalaani.

Ummehtunut olo ja raitista ilmaa

Olen lapsesta asti ollut addiktoitunut lukemiseen enkä pysty helposti edes syömään tai käymään vessassa ilman kirjaa (tai nykypäivänä puhelinta, valitettavasti), mutta harvoin satunnaisesti käteen kauhomani aamupalakirjallisuus räjäyttää tajuntaa yhtä paljon kuin eilen. Avasin umpimähkään kirjan Taantuvan tasa-arvon kirkko ja päädyin lukemaan Anni Tsokkisen artikkelia. Kerrankin joku kokee kristinuskon samoin kuin minä!

Tsokkinen, teologiksi ja papiksi itsensä opiskellut ihminen, kirjoittaa listaa tunteista, joita kristinusko hänessä on herättänyt, eikä tahdo löytää listalle yhtään positiivista tunnetta. Hän pui herätyskristillisen nuoruuden jälkeensä jättämää katkeruutta ja heiveröistä uskoaan kristillisen teologian mielekkyyteen.

Mitäpä sitä kieltämään. Olen katkera, tai tarkemmin sanottuna, uskonnon katkeroittama ihminen. Miksi en ole aiemmin tajunnut tätä asiaa? Kun olen yrittänyt ymmärtää hiertävää suhdettani kristinuskoon, en ole keskittynyt sisimpäni perkaamiseen ja [vaan] päätynyt ajattelemaan, että vika olisi minussa; että minun pitäisi hävetä uskonnollisen kehitykseni vaatimatonta astetta, kyvyttömyyttäni heittää hyvästit herätyskristillisyydelle.

Juuri nyt minunkin tuntuu vaikealta löytää kristinuskosta mitään hyvää, samalla kun olen siitä pääsemättömissä. Kadehdin kavereita, joita kirkko ei kiinnosta tuon taivaallista ja jotka voivat etsiä reittejä pyhän äärelle vapaasti, rakentaa hengellistä elämäänsä täysin kirkosta riippumatta. Absurdia sinänsä, koska vapaudestahan kristinuskossakin on kysymys.

Tätä ei ehkä kannattaisi kirjoittaa, koska voi olla, että yletön negatiivisuus johtuu masennuksesta. Mieli ui syvällä ja uppoaa vähästä. Mutta tältä nyt kumminkin tuntuu.

Tiedän löytäväni kristillisestä traditiosta paljon myös hyviä asioita, siitä ei ole kysymys. Jotkut osaavat tulkita ja elää sitä kauniisti, mutta minun on kovin vaikea nähdä reittiä niiden valuvikojen ohi, joita tradition perusteissa ja Raamatussa on. Pappien epäkiitollinen tehtävä on yrittää kiepsauttaa kamalimmatkin raamatuntekstit positiiviseen asentoon, mutta siellä pohjalla ne kuitenkin ovat eivätkä muuksi muutu.

Esimerkki: lupasin resitoida messussa evankeliumia, mutta kyseisen sunnuntain evankeliumi on niin kauhea, etten tiedä voinko hyvällä omallatunnolla osallistua sen esittämiseen julkisesti. En halua vastuulleni sitä, jos joku kirkonpenkkiin eksynyt lapsi traumatisoituu tällaisesta ”ilosanomasta”:

Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. (Matt. 24:39–42.)

Olen kuullut liikaa juttuja lapsista, joiden pahin painajainen on se, että he jäävät yksin maan päälle kun muu perhe temmataan taivaaseen. En kykene suhtautumaan tekstiin provosoitumatta siitä. En ole vielä ratkaissut, mitä teen.

Yhtenä päivänä sain ystävältä kassillisen kirjoja, Lutheria pääasiassa, mutta hieman niitä silmäiltyäni välitin ne kiireesti eteenpäin. Niin tunkkaista, että happi loppuu.

Siksi oli ihanaa, kun runodharmaryhmä kokoontui taas. Tuntui kuin joku olisi puhkaissut tunkkaisuuteen aukon, josta virtaa raitista ilmaa.

Tällä kertaa tutustuimme toiseen erakkorunoilijaan, 1700-luvulla syntyneeseen zenmunkki Ryōkaniin. Kaukaiset runot tulivat lähelle, ne kuvaavat elämän iloa ja ankeutta niin tunnistettavasti. Ryōkan kärsii unettomuudesta ja merkityksettömyyden tunteesta, laskee päiviä kevään tuloon, humaltuu ilosta kun kevät sitten tulee, pelaa palloa lasten kanssa.

Hymyilin kohdille, joissa Ryōkan kirjoittaa olevansa liian laiska harjoittaakseen zeniä vakavasti. Hän ei vaikuta ottavan hengellisestä harjoituksesta suuria paineita, vaan juo viiniä ystävien kanssa, nauttii loikomisesta ja sammakoiden kurnutuksesta. Ehkä se on viisauden merkki, jos mikä.

Jos kysyt, mitä

erakolle nyt kuuluu,

tällaista kuuluu:

jos on tuullakseen, tuulkoon,

jos sataakseen, satakoon.

Luettuamme ja istuttuamme hiljaa ryhdyimme kirjoittamaan, ja sitten toiset lukivat mitä olivat kirjoittaneet. Kuulin sanoja kastanjoista ja muistin, miten tänä syksynä kuljin kastanjapuun alitse. Kiiltäviin punaruskeisiin kastanjoihin tulee himo. Keräsin niitä taskut pullolleen ja vein ne kotiin, portinpieleen kanervien juurelle. Kuulin sanoja rakkaudesta ja mietin, olenko rakastanut oikein kunnolla mitään pitkään aikaan. Tätä runoryhmää kyllä rakastan vähän ja näitä ihmisiä, jotka viettävät torstai-iltaa lukemalla runoja ääneen, kuljettamalla kynää pitkin muistikirjojensa lehtiä ja vajoamalla aina välillä pitkiin hiljaisiin mietteisiin.

Jumalasta en aio päästää irti, tietenkään, mutta kykeneekö kristinusko välittämään minulle Jumalan valtakuntaa vai onnistuuko se 1700-luvulla eläneeltä zenmunkilta paremmin? Tsokkinen on kyllä kokenut myös uskon elpymisen ihmeen feministiteologi Sallie McFaguen tekstien äärellä. Näin hän kirjoittaa:

Teologinen puhe voi olla sittenkin mielekästä. Se voi olla jotain muuta kuin särmättömiksi sulaneiden sanojen toistamista. Se voi keriä auki itseensä käpertyneen ihmisen ja asettaa tämän keskelle maailman kauneutta ja kärsimystä.

Ehkä minäkin sen vielä koen.

Mielen puuhia yöllä

Herään hikisenä kuumaan aaltoon, sitä lääkkeet tekevät, piru vie. Täytyy heittää peitto sivuun ja odottaa, että keho jäähtyy. Jos nukahdan, herään seuraavaksi siihen, että paleltaa.

Heti valvetietoisuuden tavoitettuaan mieli tapailee Jumalaa. Tunnustelee sitä jotain hankalaa, joka on ollut yhteyden välissä jo pitkään, vähän kuin kieli hakeutuisi automaattisesti tunnustelemaan hampaan kipeää kohtaa. Tai kuin olisi elämässä iso ihmissuhdesolmu: sellaiset tuppaavat viemään huomion ihan kokonaan.

Se jokin este tai jumi sisältää tunteita, sen tiedän. Ja sen käsitteleminen on tärkeää, koska suhde Jumalaan on oikeastaan sama asia kuin suhde elämään. No, retriitillä on pian aikaa ja kapasiteettia tutkia asiaa.

Mieli tavoittelee Jumalaa jostakin etäältä, ulkopuolelta. Ei, korjaa mieli itseään. Jumala on lähellä, lähempänä kuin hengitys. Aistin hengitystä vähän aikaa ja mietin, mitä se voisi tarkoittaa, että Jumala on niin lähellä. Uskonto on kuin yksi iso arvoitus, pulmatehtävä, joka pitäisi jotenkin ratkaista.

Jumala muistuttaa enemmän painovoimaa kuin partaukkoa pilven päällä, opettaa mieli itseään. Painovoimakin on kaikkialla ja kannattelee kaikkea, vaikkei sitä yleensä tule ajateltua. Simone Weililla on kirja Painovoima ja armo, onkohan sillä jotain tekemistä tämän kanssa. En tiedä kirjasta muuta kuin nimen. Kauheasti pitäisi lukea kaikkea, mutta ei ehdi.

Mieli ryhtyy miettimään, mitä ovat kaikki ne muut asiat, jotka on pitänyt opetella ajattelemaan uusiksi. Jumalan valtakunta oli ensimmäinen. Se ei tarkoitakaan vain lestadiolaisten seurakuntaa, ajatelkaas. Kirkossa ihmiset tuntuivat ajattelevan, että Jumalan valtakunta on pikemminkin kuin jokin rinnakkaisulottuvuus. Todellisuus, johon mieli voisi astua milloin tahansa, jos vain osaisi. Tai sitten jotain uutta hyvää todellisuutta, joka on tulossa.

– Missä pussinperällä sinä oikein olet elänyt, sanoi ystävä kun mainitsin Jumalan valtakunta -asian nepalilaisessa ravintolassa syödessämme. Ei hän ehkä ihan noin sanonut, mutta suurin piirtein. Kai hän ajatteli, että minun olisi tähän ikään mennessä jo pitänyt oppia käsitteelle muitakin merkityksiä, vaikka olenkin umpiossa kasvanut.

– On maailmassa muutakin ajattelemista kuin kristinusko, puolustauduin. Varsinkin jos kristinusko on se mielen kipeä kohta, jonka tökkimistä on pääasiassa yrittänyt vältellä puolet elämästään.

Seuraava yllättävä juttu oli varmaan Kristus. Ettei Kristus olekaan vain Jeesus, vaan jotain kosmista kaikkialla läsnäolevaa, mitälie. Ei sen varmaan olisi tarvinnut olla yllätys, koska jo Luther oli kuulemma sitä mieltä, että Kristus on läsnä jokaisessa koppakuoriaisessa ja puun lehdessä, ja lestadiolaiset tykkäävät Lutherista, mutta tämä ajatus on mennyt heiltä jotenkin ohi. En muista, että seuroissa olisi kerrottu, että Kristuksen voi nähdä jokaisessa puun lehdessä.

Viimeisimmäksi on yllättänyt se, että pelastus koskee koko luomakuntaa. Ajatus on tullut vastaan ekoteologian liepeillä haahuilun myötä monessa paikassa eikä se ole Raamatullekaan vieras.

– Ei mun lapsuudessa vaan, viestitin opiskelukaverille. – Ihan itsestäänselvää oli, että taivaassa hengaa vaan ihmiset valkoisissa mekoissaan harppua soittamassa. Ei siellä mitään eläimiä ole tai luontoa.

Kukapa sellaisesta taivaasta jaksaisi kovasti kiinnostua, mutta oli se helvettiä parempi vaihtoehto.

Mitä se pelastuskin nyt sitten meinaa. Kauhean ärsyttävää, kun puhutaan kaikkea eikä selvennetä, mitä asioilla tarkoitetaan. Pauliina Kainulainen sanoi, siinä saarnassa jonka kirkossa kuulin, että pelastus on kosminen, se koskettaa koko luomakuntaa ja tuntuu jo tässä ajassa. ”Ilosanoma pelastuksesta kuuluu kaikille luoduille, mutta myös Maa itse osallistuu Jumalan pelastavaan työhön tasapainoa palauttavilla järjestelmillään.” Niin hän sanoi. Maa ei siis ole vain pelastettava, vaan myös pelastaja.

Selvästi pelastus on jotain muuta kuin loikka taivaaseen harppua soittamaan, mutta mitä. Onhan tässä nyt hirveä homma, opettaa itsensä ajattelemaan kaikki uusiksi ja vielä tällaisten hämärien johtolankojen perusteella.

Googlaan Painovoiman ja armon, kun ei tässä nyt kumminkaan saa nukuttua. Päädyn lukemaan piispa Kaarlo Kallialaa ja nyökyttelen hänen ja Simone Weilin ajatuksille hyvästä ja pahasta. Kiinnostumme helpommin pahasta – sen näkee siitä, millaisia kirjoja ja elokuvia tehdään – vaikka oikeasti paha on yksitoikkoista ja tylsää. Hyvä taas vaikuttaa tylsältä, mutta on oikeasti kiinnostavaa, ihmeellistä ja luovaa. Painovoiman ja Jumalan yhteydestä ei selviä mitään.

Sekin on pitänyt oppia uusiksi, että uskominen ei ole yksilölaji, vaan yhteinen yritys. Siksi tarvitaan kirkkoa. Kuvittelin ennen, että ajattelen asiat läpi itsekseni norsunluutornissa sitten joskus, mutta eihän se niin toimi. Asiat liikkuvat eteenpäin vasta kun olen päässyt osaksi verkostoa, kun on ystäviä jotka keskustelevat kanssani, kun saan heiltä ajatuksia. Ihminen on ”sosiaalinen eläin, jonka minuus rakentuu suhteessa toisiin”, kirjoittaa Salla Ranta kirjassa Taantuvan tasa-arvon kirkko, jonka juuri herätelainasin kirjastosta.

Sitä paitsi kun en itse pysty rukoilemaan edes isämeitää, vaan tuntuu että jokainen sana pitäisi kiskoa suusta ulos hohtimilla, messussa yhtäkkiä pystynkin. Eikä se niin haittaa jos en pysty, muut voivat hoitaa uskomishommat sillä välin.