Fiilikset toiselta opiskeluvuodelta

”Ohjelmassa tänään”, luki luentosalin seinällä eräänä alkutalven päivänä, kun olin tapani mukaan viime tingassa kiiruhtanut yliopiston päärakennukselle ja kiivennyt hengästyneenä kiviportaat neljänteen kerrokseen ohi antiikinaikuisten patsaiden. ”Vielä yksi teologinen kriisiytymiskohde: oppi Jumalan kaitselmuksesta.”

Nauratti sen verran, että olisin jakanut päivän huumoripläjäyksen kavereille, mutta arvelin ettei kukaan tajuaisi, mikä tässä on hauskaa. No se, että uskonkriisejä on omastakin takaa ihan tarpeeksi. Välillä tuntuu siltä, ettei teologinen tiedekunta muuta teekään kuin pommittaa tohjoksi kaikkea sitä, mihin joku poloinen kristitty yrittää ripustautua. Ei ihme, että uskonkriiseily on teologian opiskelijoiden ammattitauti.

Minun kriisini tosin kumpuavat pääosin toisesta suunnasta. Elämä on ollut paljon seesteisempää, kun en hetkeen ole käynyt kirkossa.

Toinen opiskeluvuosi on kallistunut kevätlukukauden puolelle, ja ajoittaisista notkahduksista huolimatta opiskelumotivaatio on edelleen korkealla. En ole leijunut käytävillä ihan yhtä paljon kuin ensimmäisenä vuonna, mutta se on selvää, että haluan valmistua teologiksi. Paljon muuta en elämästä tiedäkään.

Välillä teologinen hiustenhalkominen alkaa väsyttää. Onko missään mitään järkeä tai pitävää pohjaa, tuskailee argumentteihin ja vasta-argumentteihin työlääntynyt opiskelija. Luontohengellisyyskurssin lopulla alkoi tuntua siltä, että jos joku vielä sanoo sanaparin ”viljellä ja varjella”, niin... no, en tiedä mitä. Mutta sitten taas sytyn liekkeihin jostain häikäisevästä luennosta.

Opiskelu on sosiaalisempaa kuin ensimmäisenä vuonna. Massaluennot ovat jääneet taakse ja kursseilla pyörii samoja naamoja. Yliopistolla on innostavia ajatuksia ja hyvää seuraa – ihmisiä, joita kiinnostaa keskustella uskonnosta. Teologisessa opiskelemisen ehdoton rikkaus on se, että pääsee tutustumaan erilaisten ihmisten hengellisiin kokemusmaailmoihin. Yksi näkee enkeleitä joka paikassa, toinen saa kirkkaita rukousvastauksia ja kolmas uskoo vankkumattomasti jälleensyntymiseen, koska tieto omista edellisistä elämistä on niin selkeää. Neljäs ajattelee animistisesti, että pöydälläkin on henki, viides fanittaa keskiajan teologiaa, jossa vielä uskottiin ihmisen kykyyn perustella uskoa järjellä eikä ollut vajottu tähän postmodernistiseen ”objektiivista totuutta ei ole, kaikki on vain kielipeliä” -soppaan.

Sosiaalinen elämä on syy käydä niilläkin tunneilla, jotka voisin opiskella itsenäisesti. Luennot pitävät elämäni jotenkin kasassa, on aikatauluja ja syitä lähteä ihmisten ilmoille. Yliopistolla oloni usein tervehtyy ja mieliala paranee.

Olen päässyt kiinni klassisten kielten opiskeluun: kreikkaa on kuusi tuntia viikossa melkein koko lukuvuoden ajan. En tiedä, onko kreikantaidosta saavutettava hyöty missään suhteessa siihen käytettyyn vaivaan nähden, mutta sivistyssanojen taustoja on ihan hauska oppia. Fosfori tarkoittaa valonkantajaa ja sarkofagi lihansyöjää. Ilmestyskirjassa on farmasia, porno, pyromania ja limnologia samassa lauseessa, kun noidat (farmakoi) ja irstailijat (pornoi) joutuvat tuliseen (pyr) järveen (limnē).

Luettavaa ja kirjoitettavaa on koko ajan valtavasti ja haluaisin ehtiä syventyä kaikkeen paremmin kuin mihin aika riittää, vaikka olen siitä onnekkaassa asemassa, että muita kiireitä on aika vähän. Yhdelle kurssille saatetaan kirjoittaa parhaimmillaan tai pahimmillaan 30 sivua oppimispäiväkirjaa, esseetä tai molempia.

Pääaineen valinta mietityttää edelleen. Koska aion keväämmällä hakea maisteriohjelmaan, ajatukset pyörivät jo gradussa, jonka ensi vuonna voisi kirjoittaa. Eksegetiikan vetovoima on ollut laskusuunnassa ja systemaattisen teologian nousussa, mutta kirkkohistoria saattaa edelleen olla lähinnä sydäntä. Yksi tajuntaa laajentava elämys viime syksynä oli arkistojen maailmaan tutustuminen. Maan alle on säilötty kilometrikaupalla aikataskuja, joita tutkijat penkovat! Vietin muutaman päivän Kansallisarkiston tutkijasalissa ja seurakuntayhtymän arkistossa vanhoihin papereihin uppoutuen. Se oli ihanaa, mutta ehdin myös vainuta haittapuolet: kivistävät hartiat, vetistävät silmät ja erkaantumisen yhteisesti jaetusta arkitodellisuudesta, kun itse vajoaa menneisyyteen jossain maanalaisessa luolassa.

 

Luostarikirjeenvaihtaja unohduksen pilvessä

Luostarin kappelin led-kynttilät on sammutettu viikon viimeisen iltapalveluksen jälkeen, koira nukkuu seinustalla. Kaunista talvipäivää muutaman tunnin valaissut ja luostarin seinillä valoläikkinä leikkinyt aurinko on vaihtunut mustalla taivaalla loistavaan pyöreään täysikuuhun. Se on niin kirkas, että ulkona hangelle piirtyy omenapuiden teräviä varjoja.

Olemme viikon aikana lukeneet toisillemme ääneen Tietämättömyyden pilven, joka, kuten jo edellisessä päivityksessä mainitsin, on tuntemattomaksi jääneen 1300-luvulla eläneen englantilaisen kirjoittajan opas ”sisäiseen katseluun” eli sanattomaan, kontemplatiiviseen rukoukseen. Olen kuullut buddhalaisissakin piireissä kehuja opuksesta.

Kun kaikki sanat tuntuvat hiertäviltä, Pilven opetus on musiikkia korvilleni. ”Sinun on pantava unohduksen pilvi alapuolellesi, itsesi ja kaiken milloinkaan luodun välille, aivan kuten tietämättömyyden pilvi on itsesi ja Jumalan välissä”, neuvoo tämä tuntematon mystikko. ”Saat olla varma, että kaikki, mitä ajattelet, on - - itsesi ja Jumalan välissä. Milloin siis mikään muu kuin Jumala on mielessäsi, olet sen verran kauempana Jumalasta.”

Edes hyvien hengellisten asioiden mietiskely ei hyödytä. ”Sillä vaikka onkin oikein ajatella Jumalan hyvyyttä ja rakastaa häntä ja ylistää häntä sen tähden, on paljon parempi ajatella hänen paljasta olemustaan ja rakastaa ja ylistää häntä hänen itsensä tähden.” Miten sitten Jumalaa itseään tulisi ajatella? ”En todellakaan tiedä”, vastaa kirjoittaja. ”Siksi hylkäänkin kaikki, mitä voin ajatella, ja suuntaan rakkauteni häneen, jota en pysty ajattelemaan.”

Niinpä luvan kanssa kätken kaikki hiertävät sanat unohduksen pilveen, kaiken sen kristinuskon sanallisen sisällön, joka tuottaa enemmän ongelmia kuin tarjoaa apua, ja keskityn paljaaseen olemassaoloon. Ja kaipaukseen, joka on ”suorin ja nopein tie taivaaseen”. Jos mitään muuta ei tarvita kuin sokeaa kaipausta Jumalan puoleen, niin sitä täältä kyllä pesee.

Tällainen ”olematon työ” on Pilven kirjoittajan mielestä Jumalalle kaikkein mieluisinta. Nauratti, kun hän kuvaili, miten ”kaikki enkelit ja pyhät” iloitsevat nähdessään ihmisen tässä työssä ja kiiruhtavat tukemaan sitä, kun taas ”kaikki paholaiset” raivostuvat ja pyrkivät estämään sitä kaikin voimin.

Luostarissa ei kuitenkaan paljas olemassaolo riitä, vaan sanojakin on käytettävä. Ruokarukouksiin en kyennyt – niihin liittyy jostain syystä kauhea vaivaannuttavuuden painolasti – mutta hetkipalvelukset onnistuimme muovaamaan minulle siedettäviksi. Ystävä ehdotti esimerkiksi, että laulaisimme psalmia latinaksi. Se oli hyvä idea, sillä sanat, jotka eivät tarkoita minulle paljoakaan, eivät tuota ongelmia. Cor mundum crea in me Deus et spiritum rectum innova in visceribus meis. 

Sunnuntaina oli toimitettava messu, mutta olin sen verran päässyt tasapainoon, että se onnistui ihan hyvin. Kun itte tekee, saa kelvollisen. Voi valita parhaan synnintunnustuksen ja kauneimmat sanat muutenkin, ja saarnana voi olla pelkkää hiljaisuutta. Ehkä ehtoollista jakamaan saapunut pappi tai ainoa seurakuntalaisemme saattoivat ihmetellä, miksi loppiaisvirrestä laulettiin säkeistöt 1–3 ja 5–6, mutta se johtui siitä, että säkeistössä 4 puhuttiin pilkkaajista, jotka saavat iäisen tuomion, ja hurskaista, jotka saavat rauhan.

– Täällä harrastetaan teologista sensuuria, totesin ystävälle, mutta hän vastasi tyynesti, että meillä on siihen oikeus.

Hermoilin etukäteen sitä, että jos messussa on vain muutama ihminen ja sitä on itse toimittamassa, ehtoollisesta on aika vaikea kieltäytyä. Minunhan piti seuraavan kerran mennä ehtoolliselle vasta sitten kun ihan varmasti haluan. Olisi vähän outoa ensin lukea evankeliumi ja johtaa uskontunnustus ja sitten kieltäytyä ehtoollisesta, varsinkin kun paikalla on vain neljä ihmistä ja koira, enkä sitten kehdannutkaan kieltäytyä tai ehtinyt kaiken keskellä kuulostella, haluanko sitä vai en. Se meni siinä sivussa, eikä se minulle onneksi vahinkoa tuntunut tuottavan.

Kaikkeen sitä joutuu. Mutta unohduksen pilveä käyttämällä pystyn taas sydänrukoilemaan, jopa uudella innolla. Sitä en kyllä oikein tiedä, miten tällä viikolla opetan sydänrukousta muille, kuten tarkoitus on. On suuruudenhullu ajatus opettaa hengellisyyttä kenellekään, erityisesti kun on itse niin kujalla kaikesta. Tosin hengellisyyden saralla on usein niin, että ne jotka varmimmin luulevat ymmärtävänsä, ovat enemmän hakoteillä kuin ne, jotka eivät ymmärrä.

En tarkoita, etteikö sanoja ja hengellistä opetusta tarvittaisi enkä väitä, ettei kirkon sanoissa ja niihin kertyneessä viisaudessa olisi paljon hyvääkin, mutta nyt tuntuu paremmalta pysyä niistä vähän loitolla. Sikäli kuin se onnistuu, kun kevätlukukausi alkaa huomenna ja ohjelmassa on mm. spiritualiteetin teologiaa ja Uuden testamentin tavaamista kreikaksi.

Luostarikirjeenvaihtaja tarinoi

Vietän loppiaisviikkoa luostarissa, tällaisessa uusvanhassa, jossa ei ole pysyviä asukkaita vaan viikoittain vaihtuvat luostaripalvelijat.

Kolmannen adventtisunnuntain katastrofin jälkeen olen ottanut reippaasti etäisyyttä kirkkoon. Joulukin meni lähinnä juhlan hengellistä sisältöä vältellen. Mieleni kierrokset ovat tasaantuneet sen verran, että oleminen täällä onnistuu ilman että menen pois tolaltani kaikesta. Alkuun oli pari kirkollistyylistä hartaushetkeä, joista pystyin ottamaan sen minkä otin ja suhtautumaan neutraalisti muuhun. Kiersin koiran kanssa kaikki kartanon tyhjät salit ja huoneet, ja asetuimme taloksi.

Täällä oleminen on vähän kuin kevytversio meditaatioretriitistä. Lukemista ei ole kielletty: ilahduin, kun yksi luostarivieraista luki kirjaa aamupalapöydässä. Osan päivästä saa myös puhua. Päivässä on kolme lyhyttä hetkipalvelusta, joihin kuuluu lauluja, tekstejä ja sanallisia rukouksia, ja kolme hiljaisen rukouksen aikaa.

Pian edellisviikon luostaripalvelijat ja kaikki muutkin lähtivät koteihinsa ja jättivät meidät tänne keskenämme. Nyt olemme täällä kuin Ellun kanat, rukoilemme niin kuin tykkäämme, toisin sanoen pötkötämme kappelin lattialla kolmisin – minä, ystävä ja koira – ja hymisemme rukouslauluja (paitsi koira) ja luemme Tuomaan evankeliumia.

Tuomaan evankeliumi ei ole Raamatussa, vaikka se on suunnilleen yhtä vanha kuin Raamatun evankeliumit eli karkeasti vuoden 100 kieppeiltä. Siksi sitä ei kirkossa kuule. On piristävää saada uusia sanoja Jeesukselta. Niihin on myös helpompi suhtautua avoimen uteliaasti, koska niihin ei liity samanlaista painolastia kuin moneen kertaan kuultuihin sanoihin, jotka yhdistyvät päässäni tietynlaisiin tulkintoihin.

Vastuullamme on luostarin rukouselämän ylläpito viikon verran. Tuntuu tärkeältä kantaa viestikapulaa kunniallisesti, mutta toisaalta omituiselta; enhän edes tiedä, mitä rukous on ja mikä on kaikkien näiden sanojen idea. Tai missä määrin on tärkeää, että rukous tapahtuu tiettyjen luostarimuotojen puitteissa. Palveleeko rukous ensisijaisesti meitä täällä vai jotain muuta? Jos ei huvita tai jos olen aamun hetkipalveluksessa äreä kuin pyssyllä persuuksiin kesken talviunien ammuttu karhu, pitääkö rukous silti puristaa itsestään? Kyllähän meditaatioretriiteilläkin herätään silmät ristissä kukonlaulun aikaan, mutta siellä saa sentään olla hiljaa.

Hiljaista rukousta ymmärrän paremmin. Siinä kaikki sanat saa peitellä unohduksen pilveen. Jumalaa puolestaan katsotaan tietämättömyyden pilven läpi, opastaa tuntematon 1300-luvun mystikko kirjassaan Tietämättömyyden pilvi. Jumalaa voi rakastaa, vaikka häntä ei voi ajatella, hän sanoo.

Sanat sen sijaan tuottavat heti ongelmia. Pelkästään Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vetää ajatukset siihen, että miksi tämä on niin patriarkaalista ja mikä koko kolminaisuuden idea oikein on. Rukouslaulut jäävät kuitenkin pyörimään päähän niin että hyräilen niitä ulkona koiran kanssa lumessa tarpoessani (”Pyhä Jumala, pyhä väkevä, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

Sanoja ja tarinoita olen ajatellut muutenkin, koska luostarihommien lomassa kirjoitan esseetä Johanneksen evankeliumista; viimeinen tehtävä ennen kuin syksyn kurssit ovat paketissa. Johanneksen evankeliumin alussa kaikki syntyy Sanan voimalla. Ystävä puolestaan kirjoitti somepäivityksessään tarinoista: ”Koko ihmisen tulkinta todellisuudesta on tarinaa ja tarinoita: poimimme vaikutteita ja sepitämme niistä jotain koherenttia, jotta emme mene sekaisin”, hän kirjoitti ja jatkoi, ettei kukaan väitä Seitsemää veljestä turhaksi siksi, että Aleksis Kivi on keksinyt jutun omasta päästään. Raamatun tarinoista saatetaan kuitenkin väittää niin, ja ylipäätään ihmiset käyttävät paljon energiaa sen miettimiseen, mikä niissä on ”totta” ja mikä ei.

Kun nämä ainekset pantiin päähäni ja vatkasin niitä siellä hetken, pullahti ulos tällainen kakku: maailma on Jumalan tarina. Luominenhan tapahtuu sanojen välityksellä; Jumala sanoo esimerkiksi, että ”Tulkoon valo”, ja valo tulee. Jumala alkaa kertoa tarinaa maailmasta, ja tarina luo todellisuuden.

Tarina Jumalasta, jonka tarina maailma on, on yksi tarina. Jos haluaa olla kristitty, täytyy ehkä vain uskoa, että kristinuskon tarina on hyvä tarina. Mutta mikä kaikista vaihtoehtoisista kristinuskon tarinoista? Jeesuksesta on Raamatussa neljä erilaista tarinaa ja sen jälkeen on syntynyt monta lisää. Tarinoiden ominaisuus on sekin, että jokainen kuulee ne eri tavalla eikä mitään oikeaa tapaa kuulla ole olemassa.

Yhdessä evankeliumissakin on vaikka kuinka monta tarinaa ja osa niistä kuulostaa minun korviini hyviltä, osa huonoilta. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumi, joka keskimäärin ärsyttää minua kovasti, sisältää hienon tarinan siitä, miten Jeesus pesee oppilaidensa jalat.

– Ehkä Jeesus oli aika ärsyttävä, lohdutti tarinoita pohtinut ystävä. – Moni karismaattinen ihminen on. Ja jos puhuu paljon, suusta tulee välillä sammakoita. Semmosta se on Ihmisen Pojalla. Ja tytöllä ja ihmisen muusulla [muunsukupuolisella].

Kunhan saan esseen valmiiksi, yritän unohtaa tarinat hetkeksi ja etsiä vähän enemmän hiljaisuutta. Ja tutkia naapurissa olevaa vanhaa tulitikkutehdasta, joka on tyhjillään. Autiotalot ovat heikko kohtani.

Armon meren rannalla (tai Usko ja masennus, osa 4)

Minulla on hyvä hengellinen kirja, Martin Lönnebon Elämän kangas. Pappisystäväni sen minulle aikoinaan vinkkasi.

Kirjalla tuntuu olevan myös kyky avautua juuri oikeista kohdista. Yhtenä masennuspäivänä viikko ennen joulua se avautui aukeamalta, jolla on otsikko ”Älä ole kaukana nyt, kun hätä on lähellä”.

Toisinaan elämä tulee niin vaikeaksi, ettemme jaksa lausua sanoja: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu…” kuivuneilla huulillamme, sillä tunnemme itsemme hylätyksi, kaikki mahdollinen puuttuu.

Näin Lönnebo avaa. Nyt on selvästi minulle. Luen eteenpäin. Lönnebo lupaa syventyä hengelliseen hätään ja mainitsee psalmin 22. Uusimmassa käännöksessä psalmin jakeet 15–16 on suomennettu näin:

Minut valutetaan maahan kuin vesi,

kaikki jäseneni ovat menneet sijoiltaan.

Sydämeni on kuin vahaa,

joka sulaa rinnassani.

Voimani ovat kuin kuiva ruukunpala,

kieleni on tarttunut kitalakeen.

Heität minut maan tomuun

kuin olisin jo kuollut.

Kyllä nuo muinaiset lyyranrämpyttäjät vain osasivat: loistava masennuksen kuvaus. Maahan imeytyvä vesi on sama kuva, jota olen itsekin käyttänyt. Juuri siltä masennus tuntuu, kaikki voimat valuvat tyhjiin kuin vesi maahan. Toinen kuva on maahan syöksynyt lentokone, aivan romuksi mennyt savuava raunio. Sitä psalmirunoilija ei olisi voinut käyttää, koska lentokoneita ei vielä ollut, mutta varmaan kaikkien jäsenten meneminen sijoiltaan kuvaa jotain samantapaista. Tai ehkä sitä, ettei kykene mihinkään, mihin normaalisti kykenee. Puhekykykin saattaa kadota, kieli tarttua kitalakeen. Ja tietysti masennus tuntuu kuolemalta, siltä että on elävä kuollut tai ”kuin jo kuollut” psalmin sanoin.

Seuraavaksi Lönnebo kuitenkin lähtee mielestäni erikoiseen suuntaan. Mitään lohtua hätään tai pelastusta ei ole tarjolla, vaan hän alkaa puhua askeesista, taistelusta ja vastuusta jyrkin äänenpainoin. Hän kehottaa pohtimaan omia heikkouksiaan, toisin sanoen syntejään ja paheitaan, armottomasti.

Ratkaisu tuntuu oudolta. Paheiden tutkistelulle on toki paikkansa, mutta hädän ja hylätyksi tulemisen kontekstiin se ei tunnu sopivan. Saati masennuksen: masentunut ei osaa ajatella itsestään oikein mitään hyvää, pahaa kylläkin. Omia ajatuksia ei masentuneena edes saisi uskoa, koska ne valehtelevat.

Vai miten on? Voiko masentunutta pelastaa kukaan muu kuin hän itse? Voiko hän ottaa vastuun sairautensa kukistamisesta? Masennus on myös suoja, turva, selitys: en jaksa, en pysty, hoitakaa eläminen, te muut. Toisaalta masennus tuntuu olevan jotain omalakista, toiminnastani ja olemisestani riippumatonta. Tulee ja menee.

Timo Veijola, eksegetiikan professori, jonka päiväkirjaa lueskelin, koki kerran ihmeparantumisen: yhtenä aamuna hän heräsi, totesi olevansa terve ja sanoi vaimolleen, että lähdetäänpä pesemään mattoja. Myöhemmin hänen masennuksensa kuitenkin palasi ja hän menehtyi siihen. On kohtuutonta sanoa masentuneelle, että hän on vastuussa omasta tilastaan, mutta tietenkin omalla vastuulla on jonkinlainen rooli. Usein käänne parempaan syntyy siitä, kun kyllästyy totaalisesti olemaan pohjalla, sisuuntuu ja päättää tehdä asialle jotain.

Valitin Lönnebon huonosta hengellisestä ohjauksesta pappisystävälleni. Hän kysyi, mitä olisin toivonut olevan luvun jatkona alun hengellisen hädän kuvauksen jälkeen.

Varmaan jotain lempeää, vastasin. Jotain sellaista mitä Lönnebolla toisaalla samassa kirjassa on: harjoituksia, joissa ihminen kuvittelee istuvansa armon meren rannalla tai kietoutuvansa Marian siniseen viittaan. Sininen on pyhän huolettomuuden väri.

Ystävä esitti, että minun vastuullani voisi olla vaalia lempeyttä itseäni kohtaan ja heittää Lönnebolla vesilintua, jos se tekee olon huonommaksi. (Miksi viattomia vesilintuja aina heitellään kaikella?) Hän sanoi myös näkevänsä minut istumassa armon meren rannalla aaltojen äänen ympäröimänä Marian viittaan kietoutuneena. Sellainen hän on, usein saa minut melkein itkemään.

Ensimmäinen aistihavainto armon meren rannalla olisi kyllä tuoksu. Tuoksuu kukilta, mereltä ja auringon paahtamalta maalta. Kivet tuntuvat käteen sileiltä ja lämpimiltä. Korviin kantautuvat lokkien huudot ja kauempaa meren tasainen, pehmeä kohina.

Kun avaa silmät, näkyy edessä loputon, rannaton, auringossa sinisenä ja hopeisena kimalteleva meri. Hiekkainen rinne edessä viettää alas rantaan ja kevyt tuuli hyväilee sen heinikkoista turkkia, saa sen aaltoilemaan niin kuin merenkin. Harjanteen päällä hitaat kimalaiset pörisevät kukasta kukkaan.

Marian viitta on ohut, taivaansininen ja tuntuu silkkisen pehmeältä. Se on niin iso, että siihen voi kääriytyä kokonaan, ja siinä on tietysti huppu.

Eihän Marialla oikeasti sinisiä silkkiviittoja ollut, köyhällä maalaisnaisella; hän sai ne vasta kun traditio korotti hänet taivaan kuningattareksi. EU:n lipun sininen on muuten Marian viitasta peräisin, jos ette tienneet. Usein Marialla on myös kahdentoista tähden muodostama kruunu niin kuin EU:n lipussakin on.

Laskeudun rinnettä alas vesirajaan, auringossa lämmennyt hiekka tuntuu pehmeältä paljaisiin jalkapohjiin. Aalto toisensa perään kohahtaa laiskasti rantaan ja vetäytyy, kohahtaa ja vetäytyy. Törmän juurelle voisi jäädä istumaan viitan suojiin ja katselemaan lokkien taiturointia ilmassa. Tai asettua makaamaan kasvot kohti aurinkoa ja peitellä itsensä viitalla.

Koska meri on armon meri, sillä täytyy olla puhdistavia ominaisuuksia. Jätän Marian viitan rannalle ja kahlaan mereen, vain sen verran syvälle, että voin kastautua kokonaan. Vesi on lämmintä ja pehmeää, vain hieman suolaista. Aallot tuuppivat kevyesti kohti rantaa.

Kun olin lapsi, laulettiin rauhanyhdistyksellä armon lasisesta merestä. Miksi se meri on lasinen, en tullut koskaan miettineeksi, mutta kai se kuvaa kirkkautta. Armon meri oli riemua täynnä ja sinne saattoi upottaa syntejä niin etteivät ne koskaan enää tule päivänvaloon. Oikea meri ei kyllä toimi niin, vaikka ihmiset pitkään niin luulivat ja luulevat osin yhä. He dumppaavat mereen kaikenlaista, mikä saastuttaa sen ja aiheuttaa ongelmia. Armon merta ei varmaan voi synneillä saastuttaa.

Synnintunnustus ja -päästö ovat painavampia asioita kuin usein ajatellaan, puheli professorimme Jaana Hallamaa ohimennen yhdellä syksyn luennolla. Siinä väärintekijän ja Jumalan katse kohtaavat. Jumala näkee myös lähimmäisen, jota vastaan on rikkonut, niin että muodostuu kolmio. Ei se mene niin, että ”sori siitä”. Synninpäästön jälkeenkin teko ja sen vaikutus pysyvät, mutta anteeksiannon varassa elämää voi jotenkin jatkaa.

Armon meren rannalla en oikeastaan kaipaa puhdistumista synneistä, mutta armohan on rakkautta. Rakkautta kaipaa se kaiken pohjalla oleva haava, jota on vaikea parantaa. Se, joka kyselee, että tykkääkö Jumala minusta ihan varmasti, eikä tahdo uskoa vaikka menisin armon mereen kokonaan uppeluksiin. Haava on se, jonka takia mikään kirkon systeemissä ei oikein toimi. Ei pysty tunnustamaan syntejään varsinkaan Jumalalle, jos Jumala tuntuu rakkaudettomalta, vastustajalta tai suorastaan väärintekijältä. Ei edes halua ottaa vastaan rakkautta, jos se tulee epäilyttävästä lähteestä.

Seuraavan kerran menen ehtoolliselle vasta, kun ihan varmasti haluan sitä.

Kauhistuttavista opeista

Joulunpyhinä minua on auttanut vähän parempaan kuntoon – hassua kyllä – reseptiohistorian kurssin tehtävä pohtia moraalisesti kauhistuttavia oppeja uskonnonfilosofi Sami Pihlströmin artikkelin ”Uskonnollinen eksklusivismi, älylliset harharetket ja (uskonnon)filosofin vastuu” (Uskonnontutkija 1/2022) pohjalta.

Pihlströmin esimerkkejä moraalisesti kauhistuttavista opeista ovat homoseksuaalisuuden tuomitseminen synniksi sekä kristillinen oppi helvetistä. Hän ei pahemmin pehmentele sanojaan: ”Jos joku nykyajassa elävä ihminen on todella vakuuttunut helvetin olemassaolosta ja on valmis Raamattuun vedoten tuomitsemaan esimerkiksi homoseksuaaleja heidän väitetyistä synneistään, en voi kuin todeta hänen harjoittavan jonkinlaista jumalanpilkkaa.”

Minua artikkeli auttoi näkemään selvemmin: yksi syy, miksi kirkossa on vaikea voida hyvin, on kirkon moraalinen epämääräisyys.

Hengelliselle elämälleni ovat tehneet hallaa loppuvuoden kirkkopyhien apokalyptiset ja moraalisesti arveluttavat tekstit (esim. Matt. 24:36–44). Olen tehnyt kompromisseja, kun olen osallistunut tekstien esittämiseen kirkossa, vaikka pidän niitä vastuuttomina ja moraalisesti kauhistuttavina. Se ei ole tehnyt hyvää; olisi pitänyt pysyä linjassa arvojeni ja omantuntoni kanssa. Sekin hankaloittaa, että minulla ei ole tekstien esittämisen yhteydessä sellaista ääntä, jolla voisin sanoittaa omaa suhdettani niihin, ei muita toimintavaltuuksia kuin tekstin esittäminen sellaisenaan.

Perusongelma on tietysti se, että Raamatussa on moraalisesti kauhistuttavia tekstejä, jotka ovat moraalisesti kauhistuttavien kristillisten oppien lähtökohtia. Lutherin periaate, jonka mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin auktoriteetti, ei voi toimia nykyajassa eettisesti vastuullisena lähtökohtana. Täytyy olla Raamattua korkeampia moraaliperiaatteita, joiden valossa myös Raamattuun täytyy kohdistaa kriittisesti arvioiva moraalinen katse. (Tietysti ne korkeammat moraaliperiaatteet, kuten ihmisarvon ja -oikeudet, voi johtaa Raamatusta, joten sikäli Raamatun auktoriteetin voi varmaan halutessaan pelastaa.)

”Meillä on niin episteeminen kuin eettinenkin vastuu nimenomaan uskomusjärjestelmämme kokonaisuudesta, ei ainoastaan sen yksittäisistä uskomuksista, ja tähän vastuuseen kuuluu koko järjestelmän jatkuva uudistaminen tai tarvittaessa sen osien muokkaaminen, jos järjestelmä tuottaa tuloksenaan sietämättömiä moraalisia lopputulemia”, kirjoittaa Pihlström.

Yksi tällainen sietämätön moraalinen lopputulema on uskonnollinen eksklusivismi eli ajatus siitä, että vain tietyssä uskonnossa pelastuu. Sekin on juurtunut Raamattuun, esimerkiksi Jeesuksen sanoihin: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Kukaan ei pääse Isän luokse muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Kirkon moraalinen epämääräisyys ilmenee esimerkiksi siinä, ettei kasteesta oikein ota selvää, ollaanko tässä moraalisesti kauhistuttavan eksklusivismin vai kaikki sisäänsä sulkevan rakkauden äärellä.

Eiväthän kristityt ystäväni kylläkään usko moraalisesti kauhistuttaviin oppeihin, vaan ovat niistä yhtä pöyristyneitä kuin minäkin. He pystyvät kuitenkin jotenkin ohittamaan ne, poimimaan rusinat pullasta. Minä näen punaista ja voin huonosti, kun kauhistuttaviin kristillisiin oppeihin ei kirkossa yleensä puututa suorasanaisesti. Pihlströmin mukaan vastuullisen ajattelijan ei pidä hyväksyä moraalisesti kauhistuttavia oppeja, mutta ei myöskään jättää niitä huomiotta.

Pihlström puhuu ”älyllisistä harharetkistä”, joihin taitavatkin ajattelijat voivat langeta päätyessään kannattamaan moraalisesti kauhistuttavia oppeja. Tällaiset harharetket saavat alkunsa siitä, että ajattelija sitoutuu järkähtämättömästi johonkin, vaikkapa Raamatun auktoriteettiin tai kommunismin totuuteen. Päädytään teodikea-ajattelun sukuiseen lopputulokseen, jossa kärsimys, vääryys, pahuus tai moraalisesti kauhistuttavat opit rationalisoidaan jollain tavalla mielekkääksi osaksi omaa luovuttamatonta projektia. Toiseksi etiikan ”sokeiden pisteiden” taustasyyksi Pihlström nostaa ihmisen pakottavan tarpeen nähdä elämä, historia ja maailma merkityksellisenä: se saa meidät katsomaan ihmisen ohi, välineellistämään hänen kärsimyksensä osaksi jotain ajatusrakennelmaa, jolla pyrimme rakentamaan merkityksellisyyttä.

Kolmas syy on radikaali, syvälle ihmisyyteemme juurtunut pahuus, inhimillinen taipumuksemme epäinhimillisyyteen ja toisten ihmisten yhtäläisten ihmisoikeuksien ja -arvon laiminlyöntiin. Tällainen radikaali pahuus voi Pihlströmin mukaan ilmentyä pyrkimyksenä omaksua ideologioita, jotka harhaisesti kuvitellaan vielä perustavammiksi kuin perustavat moraaliset vaatimukset. Toinen käsite on Hannah Arendtin banaali pahuus, jonkinlainen pinnallinen, arkinen pahuus, joka voi Pihlströmin mukaan ilmetä esimerkiksi kyvyttömyytenä tai haluttomuutena katsoa maailmaa oman uskonnollisen viitekehyksen ulkopuolelta.

Kyky itsekritiikkiin ja oman pahuuden reflektointiin on valtavan tärkeää ja messussa sitä edustaa juuri synnintunnustus, jota olen muista syistä parjannut. Sen toimivuus tosin riippuu siitä, miten synti ymmärretään. Synti on niin vahvasti katsojan silmässä: mikä on toiselle moraalisesti kauhistuttavaa, on toiselle moraalisesti oikeaa ja mikä toiselle on syntiä, on toiselle oikeudenmukaista. Moraalin suhteellisuuteen ei Pihlströmin mukaan pidä suostua, koska se vesittää kaiken eettisen keskustelun. Päinvastoin kaikkea eettistä ajattelua on (itse)kriittisesti arvioitava – tehtävä, johon uskossaan varmat eivät usein halua suostua mutta johon heitä pitäisi houkutella mukaan.

Pelastuksesta

Tilanne on huono. Tulispa joku ja pelastaisi.

Kirjoitan vähän niin kuin joku kirjoittaisi pullopostia autiolla saarella. Rullaa kirjeen, ujuttaa sen pulloon, tulppaa pullon suun ja – plumps! – heittää mereen. Vaikka pelastaja ei saapuisi purjeet pullollaan, ehkä joku jossain lukee omalla saarellaan. Sekin olisi jotain.

Maailmakin tarvitsisi kipeästi pelastajaa. Ilmastokatastrofilta, saasteilta, sodilta, ahneudelta ja ylikulutukselta, vallanhimoisilta tyranneilta, tekoälyltä ja älyttömyydeltä.

Onhan täällä yksi, joka minua jatkuvasti pelastaa, nimittäin vaimo. Pyörittää pyykkejä, laittaa ruokaa, vie koiran ulos kun en jaksa, auttaa kaikessa muussakin, halaa ja rakastaa. Mutta hänkään ei voi pelastaa siltä, että merkityksellisyyden kanavat ovat rutikuivat ja pölisevä hiekka sokaisee silmät. Kaivo on kuivunut eikä sadetta kuulu, vaikka vielä joskus jaksan tähytä taivaalle.

”Ei vielä, mutta vääjäämättä”, yrittää joulukalenteri kannustaa Antti Nylénin sanoin. ”Tänään on odottavan aika pisin.” Pitkä on odottavan aika enkä usko, että minun odotukseni jouluun päättyy, vaikka voihan elämä yllättää. Mutta eikö sen pelastajan odotuksen pitänyt loppua jo kaksituhatta vuotta sitten? Koko joulun voisi kelata ohi, koska mitä enemmän toiset ympärilläni kastuvat hengen sateessa, sitä yksinäisempää on kuivassa erämaassa.

On täällä autiomaasaarella sentään tietokone, sähköä ja jotain tekemistä, sillä syksyn kurssit vaativat vielä suorittamista. Tekeminen helpottaa olemassaolon sietämistä, vaikka tehtävät ovatkin tällaisia: ”Kirjoita 2–3 sivun esitys uskonnollisen pelastuksen toimeenpanemisesta ja toteuttamisesta.”

Pelastus edellyttää määritelmällisesti neljää asiaa. Kuka pelastaa ja kenet, mistä ja mihin?

Kirkon teologiassa pelastus liittyy kiinteästi kasteeseen. ”Kasteeseen on kätketty koko pelastus, elämä ja autuus”, sanotaan kirkollisten toimitusten kirjassa, jota luin kirjoitelmaani varten. Kaste on ”pelastuksen arkki”. Arkki viittaa kertomukseen vedenpaisumuksesta, jossa Jumala pelasti (itse aiheuttamaltaan tulvalta!) Nooan ja tämän perheen. No, Jumala kai tämän elämäksi kutsutun sopankin on keittänyt kirkon mukaan.

Suurimmassa osassa kohdista, joissa pelastus mainitaan, ei täsmennetä, mistä kaste pelastaa ja mihin. Paikoin se tulee kuitenkin ilmi: Jumala vapauttaa kastettavan synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Kastettu saa ”pelastuksen lahjoja”, joista tärkein vaikuttaa olevan ikuinen elämä kuoleman jälkeen. Se on sikäli ymmärrettävää, että pelastumista synnistä, kuolemasta ja pahasta tässä elämässä olisi vähän vaikea käsittää. Minutkin on kastettu, mutta pahasta en ole päässyt ja kuolemakin koittaa aikanaan.

Ketä tahansa ei voida pelastaa (kastaa). Lapsen pelastamiseen tarvitaan huoltajan suostumus ja kirkon jäsenyys, yli 12-vuotiaan pelastamiseen hänen oma suostumuksensa. Siinä kaste poikkeaa tilanteesta, jossa lapsi täytyy pelastaa tulipalolta tai ihminen itsemurhalta. Suostumuksia ei sellaisessa kysellä.

Yksiselitteisesti kirkollisten toimitusten kirjasta ei selviä, onko kaste välttämätön pelastukseen (kirkon tunnustuskirjojen mukaan on) ja toisaalta riittääkö se. Kasteen välttämättömyyteen viittaavia kohtia löytyy: ”Sen, joka tahtoo päästä sisälle taivasten valtakuntaan, tulee syntyä uudestaan vedestä ja Hengestä.” Kasteen riittävyyteen tuntuisi viittaavan tämä kohta: ”Kaste pysyy aina voimassa. Jos alat epäillä Jumalan rakkautta, muista tämä hetki ja sano mielessäsi: olen kastettu, olen Jumalan lapsi.” Pelastuksen menettämisen mahdollisuus häälyy kuitenkin ilmassa: ”Varjele hänet uskossa niin, ettei hän milloinkaan luopuisi sinusta vaan pääsisi kerran luoksesi kirkkauteen.”

Pelastus on hankala asia mieltää, kun se usein puhutaan niin poissulkevana, pohtii vaimo. Jos on olemassa jotain ehdotonta rakkautta, niin kai se nyt koskee kaikkia, oli kastettu tai ei. Hänen näkemyksensä lienee valtavirtaa nykyluterilaisuudessa.

Kaisa Aitlahti viittaa vuoden 2022 synodaalikirjassa Kirkon tutkimuskeskuksen selvitykseen, jonka mukaan kuolemanjälkeinen pelastus ei nykysuomalaisille vanhemmille ole olennainen kysymys kastepäätöstä tehtäessä, vaan perinne, kummit, kaunis juhlahetki ja niin edelleen. Tosin pelastus ei kuulemma ollut edes vaihtoehtojen joukossa siinä kyselyssä, jolla asiaa selvitettiin. ”Kaste tuntuukin tarjoavan pelastuksen muodossa, jossa ihmiset eivät koe sitä tarvitsevansa”, Aitlahti kirjoittaa. Pitäisi ehkä kysyä, mistä ihmiset toivoisivat pelastuvansa ennen kuin heitä ryhdytään pelastamaan.

Toisenlaisetkin teologiset painotukset olisivat mahdollisia. Aitlahti kirjoittaa: ”Pelastus eskatologisena todellisuutena on kuitenkin vain yksi näkökulma. […] Jos Jumalan valtakunta on totta jo nyt, voiko myös pelastus näkyä ja tuntua jo tässä elämässä? Tällä viittaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja ihmisarvoiseen elämään, jossa jokainen Jumalan kuva voi kokea kelpaamista, riittämistä, kuulumista, liittymistä, arvostusta ja rakkautta.”

Niin, voisiko? Onko pelastus silloin jotain, mitä ihminen löytää sisältään tai jotain, mitä meidän ihmisten pitäisi välittää toisillemme? Perinteisesti luterilaisuudessa kun on ajateltu, että pelastaminen on kokonaan Jumalan hommaa. Entä jos on kastettu, muttei koe tulleensa pelastetuksi?

Kysytään pullopostitse kokemusasiantuntijalta, joka muistaa oman kasteensa toisin kuin useimmat, jotka on kastettu sylivauvoina. Tuliko hänelle kasteessa pelastettu olo ja jos tuli, niin mistä hän pelastui?

– Joo tuli, hän vastaa. – Kastetodistuksessa lukee ra-kas-tet-tu. Jotenkin se liittyy rakkauteen. On pelastettu merkityksettömyydestä. Eli siis tavallaan masennuksesta, eikö niin? On myös pelastettu synnistä. Ei tarvii musertua synnin taakan alle, kun on armo. Voi silleen kulkea kevyempänä.

Niin, usko voisi pelastaa masennukselta, jos uskoa olisi. Harmi kyllä minut on jo kastettu, joten en voi kokeilla, pelastaisiko kaste minutkin merkityksettömyydeltä.

Rakkaudenkaipuusta

Aamulla, messun purkua vaimon kanssa sängyssä.

Vaimo: Mulle ehkä ensimmäistä kertaa ihan resonoi se synnintunnustus. Että voi olla yhteydessä siihen, mikä tulee yhteyden eteen, vaikka kateuden tunne, joku sen ympärillä mitä itse saa ja ei saa. Tuntui ihan mielekkäältä olla sen kanssa läsnä ja auki sille, voisiko niistä yhteyden esteistä päästää irti, kun samalla on se tieto, että mua rakastetaan joka tapauksessa.

Minä: Niin, eihän se synnintunnustus huono juttu ole, se on vaan liian yksipuolinen.

Vaimo: Joko synnin käsitettä pitäisi laajentaa aika paljon, tai sitten rinnalle pitäisi ottaa se että synnin lisäksi yhteyttä estävät traumat. Synnintunnustus ei ole kovin mielekkäästi muotoiltu traumojen näkökulmasta.

Minä: Niin. Kun taustalla on se nuoruudenkokemus, että Jumala hylkäsi ja särki mun sydämen, tai lestadiolainen yhteisö ja sen yhteisön jumala, mutta kuitenkin, niin luottamusta on vaikea rakentaa uudelleen. Ja sitten kun yrittää kaikin keinoin ottaa yhteyttä eikä tule sitä oloa että kukaan kuuntelisi, ja sitten vittu pitää aina vaan omia syntejään tunnustaa. Ihan kuin yhteyden puute olisi aina vain oma vika. Joku osa sisällä vaan niin hirveästi kaipaa sitä, että voisi oikein kunnolla luita ja ytimiä myöten vakuuttua siitä, että kyllä Jumala rakastaa eikä ole hylännyt. Siihen ei riitä se, että joku pappi vaan niin sanoo. Sitä osaa myös pelottavat kaikki Raamatun tulikivenkatkuiset sanat, joista tulee olo, että ehkä Jumala on vihainen ja tuomitseva. Se menee ihan kippuraiseksi siiliksi niistä. Jos saisi sen rakkauden kokemuksen, niin kyllähän siitä käsin ihan eri lailla voisi avautua.

Vaimo: Kuinka helppo sun on uskoa, että ihmiset rakastavat sua?

Minä: No sä ainakin rakastat.

Vaimo: Jos Jumala on laittanut mut sijaisekseen rakastamaan.

Minä: Se on kyllä kilttiä Jumalalta, mutta voisi sen suoraankin sanoa.

Vaimo: Jumalalle ei ole ehkä kukaan kertonut sitä, että ihmiset ovat erilaisia siinä miten ne kokevat tulevansa rakastetuiksi. Yksi kaipaa kukkakimppua ja joku taas sanoja, jotka kertovat että toinen rakastaa...

Minä: Niin, Jumala ei oikein osaa. Jonkun pitäisi vähän neuvoa sitä. Tai sitten kirkko ei osaa, kun kaikille on tarjolla vain se yksi ja sama liturgia.

Vaimo: Pitäisi olla synnintunnustukselle vaihtoehtona rakkauden antaminen traumoille.

Minä: Voinhan mä sydänrukouksessa kuvitella, että olen Jumalan sylissä ja Jumala rakastaa, mutta sekään ei ihan riitä kun se on vaan mun omaa mielikuvitusta.

Vaimo: Ehkä sille kuitenkin kannattaa olla auki ja levätä siinä, oli se sitten kuvittelua tai sitä, että todellisesti läsnä on jokin taho, joka rakastaa. Joka tapauksessa, kun pystyy olemaan auki niin että tuntee rakkautta, siinä on kosketuksissa johonkin perimmäisempään todellisuuden tasoon. Ehkä sen voi antaa tehdä hyvää itsessään.