Pastori, valtakunnan ykkösteologeihin lukeutuva Kari Kuula julkaisi Facebook-sivullaan saarnan, jossa hän pyrki perustelemaan, miksi kristilliseen jumalaan uskominen on uskontojen supermarketissa paras valinta. Uskontovertailuunsa hän kelpuutti mukaan juutalaisuuden, kristinuskon, islamin ja hindulaisuuden, tai ”Aasian uskonnon” laajasti ymmärrettynä. Kristinuskon jumalan hän totesi parhaaksi, koska missään muussa uskonnossa Jumala ei ole yhtä antelias ja armollinen. Niin antelias, että tulee ihmiseksi kulkeakseen kärsivien rinnalla ja antaakseen itsensä ihmisten puolesta.
En olisi nähnyt koko saarnaa, ellei opiskeluystäväni olisi kysynyt mielipidettäni siitä. Huomasin pöyristyväni, suorastaan kiihtyväni. Eri uskontojen asettaminen paremmuusjärjestykseen oli se, mikä saarnassa tökki.
– Oon täysin vakuuttunut siitä, että muslimi, juutalainen tai hindu voi omassa jumalasuhteessaan päästä ihan yhtä syvälle kuin joku kristitty, tilitin ystävälleni. – Ja toisaalta ei läheskään kaikki kristityt pääse kovin syvälle. Päinvastoin kristityt voi päätyä tosi törppöihin lopputulemiin erinomaisen Jumalansa kanssa.
Olin juuri myötähäpeällä lukenut Helsingin Sanomista taas yhden jutun kristinuskon ja MAGA-äärioikeiston kädenlyönnistä rapakon takana.
– Jumalasuhde ja ”oikea Jumala” on musta kaks eri keskustelua, vastasi ystävä. – Kirkon työntekijän varmaan virallisesti kuuluis uskoa yhteen oikeaan Jumalaan, kolmiyhteiseen vieläpä.
– Mun on vaikea nähdä koko keskustelua ”oikeasta Jumalasta” mitenkään hedelmällisenä, sanoin. – Jumalahan on mysteeri. Kolminaisuuskin on lopulta semmonen jumalahäkkyrä, jumalan malli. Eikä siinä mitään, kaipa malleja voi olla.
– Mysteeri on kyllä todella, vastasi ystävä. – Mut siis Jeesukseenhan meidän kait kuuluis pääasiassa uskoa. Jumala nyt on kaikilla hyvinkin sama, kaiken luoja. Mut me väitetään, että tää nasaretilainen jotenkin liittyy siihen luojahahmoon.
– Mä aattelen, että se on myytti. Mun ei tarvii ottaa kantaa myyttien totuusarvoon sellaisella tasolla, että onko se totta samalla tavalla kuin 1+1=2.
Ylösnousemus on myytti, Jeesuksen ihmeteot ovat myyttejä. Myyteistä voi puhua uskonnon kielellä. Ne voivat olla merkityksellisiä, ne voivat vaikuttaa ihmisiin ja välittää totuutta. Tästä hoksautuksesta kiitän erityisesti eksegetiikan yliopistonlehtori Outi Lehtipuuta. Yhdellä luennolla hän sanoi, että ajattelee evankeliumien olevan kristinuskon syntymyyttejä samaan tapaan kuin luomiskertomukset ovat maailman syntymyyttejä. Aivoissani naksahti vapauttavasti: voin lakata murehtimasta sitä, olenko oikea kristitty, jos en osaa ottaa kantaa uskonnollisiin väitelauseisiin, ja keskittyä kristittynä elämiseen.
Joulun alla Outi oli vieraana Ruben Stillerin keskusteluohjelmassa ja puhui sielläkin myyteistä. Hän sanoi, että Raamatun kertomusten arvo ei häviä, vaikka niitä ei pidettäisi historiallisesti tosina. Myytti kertoo totuuksia, joihin ei pääse käsiksi historiallisen tai jonkin muun faktuaalisemman näkökulman kautta.
– Mua aina välillä ihmetyttää se, kun ihmiset on niin kiinni siinä, onko se oikeasti tapahtunut, sanoi Outi. – Kirjallisuus, runous, taide…. nehän ovat totta, vaikka taideteos voi olla täysin fiktiivinen. Sadut on totta, hyvänen aika! Sehän on monen sadun pointti, että ne kertoo ikiaikaisen totuuden elämästä, vaikka onkin täysin fiktiivisiä.
Minulla ei ole mitään keinoa päästä käsiksi siihen, ovatko Raamatun kertomukset totta samalla tavalla kuin on totta se, että nousin aamulla sängystä ja ulkoilutin koiran. Tuntuu aika turhalta vaivata päätään sillä, olisiko Pietarin kävely vetten päällä tallentunut filmille, jos paikalla olisi ollut joku videokameran kanssa. Mutta veden päällä kävely on osuva ja puhutteleva kuvaus luottamuksesta, uskon varassa jonkin kannatteluun antautumisesta. Mietin Pietaria juuri pari viikkoa sitten veden päällä kävellessäni, kun jännitti, kestääkö talven ensijää.
– Mä päädyn aina uudestaan ajattelemaan kuin 5-vuotias, sanoi ystävä. – Jeesus oli Jumalan poika, jonka Maria synnytti. Sit se piti tappaa, koska ihmiset oli tehny syntiä ja jonku piti maksaa siitä synnistä yks iso maksu niin sit muiden ei enää tarvis.
– Niin, sellanen on mullakin aika sitkeessä. Jotenkin lumpsahtaa niihin vanhoihin ajatuskehiin. Mut ois kyllä ihan kiva, jos useammat kristityt kasvaisi ulos siitä 5-vuotiaan tarinasta. Kun sehän on vähän semmoinen rautalankaversio. ”Tästä kristinuskossa on kyse, simppeli homma.”
Rautalankatarina haiskahtaa vähän siltä, että ihmiset ovat tarvinneet järkeenkäypiä selityksiä sille, mistä koko jutussa on kyse. Ja vaikka selitys voi vastata yhteen kysymykseen, yleensä tilalle tulee liuta uusia. Muistuu mieleen dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio puhumassa siitä, miten ajatus lunastuksesta on kuin Jumala kiikuttaisi rahakassin paikalle pelastaakseen synnin ja kuoleman panttivankina olevan ihmisen. Seuraavaksi herää kysymys, kenelle lunnaat maksetaan ja miksi. Eikö ajatus Jumalasta rahakassin kiikuttajana viittaa siihen, että Perkele on Jumalaa vahvempi?
Hengellisyyden ei uskoakseni ole tarkoitus käydä järkeen. Jos se alkaa vaikuttaa kovin loogiselta ja selkeältä, luultavasti on turvauduttu liian yksinkertaisiin selitysmalleihin. Mutta selittämättömän äärellä oleminen on ihmisille tietysti hirveän epätyydyttävää. ”Katselemme kuin arvoitusta”, niin kuin Paavali sanoo (1. Kor. 13:12).
