Ennen lähtöäni Turkuun sain ystävältäni myöhästyneen synttärikortin. Kuvassa ihminen seisoo korkealla kallionkielekkeellä vesiputouksen edessä ja katsoo lintuja, jotka lentävät putouksen yläpuolella. Kortti tuntui symboliselta, sillä teologiharjoittelu on ollut eräänlainen rotkoon hyppääminen. Kun pysähdyin kuuntelemaan kehoani kotona ennen lähtöä, vatsassa oli vähän samanlainen olo kuin kielekkeellä ennen hyppäämistä tai vuoristoradan korkeimmassa kohdassa ennen syöksyä.
Mieleen tuli myös tarina, jota viljellään sydänrukouspiireissä. Siinä Jumalaa verrataan kotkaemoon, joka opettaa poikasiaan lentämään pudottamalla ne alas jyrkänteeltä. Juuri ennen törmäystä maahan emo sieppaa poikasen kiinni.
Tässä syöksyssä on kuitenkin ollut laskuvarjo mukana, nimittäin ohjaajani, joka on pitänyt minusta hyvää huolta. Muutenkin ihmiset ovat olleet mukavia ja vastaanotto lämmin. Ensimmäiset päivät ovat myös olleet aika löysiä ja hyvä niin, koska asettuminen Turkuun ja alkujännitys ovat vieneet oman veronsa. Viikonloppuna pääsen enemmän tositoimiin.
Kun aikaa on ollut, olen hengannut työpaikallani Turun tuomiokirkossa ja rakastunut siihen. Eilen vietin siellä suuren osan päivää vain oleillen. Olenhan minä siellä ennenkin käynyt, monta kertaa, mutta en koskaan yhtä hitaasti. Tutkin kaikki sivukappelit ja yksityiskohdat, istuskelin tekemättä mitään, haistelin ja katselin, miten valo kirkon sisällä siirtyi auringon mukana. Makoilin penkissä katselemassa katon holvikaaria, kun kanttori harjoitteli urkukonserttia varten ja aasialaiset turistit saapuivat parvina ottamaan valokuvia. Jotkut heistä katsoivat minua kuin suurtakin nähtävyyttä.
Olin niin onnellinen siinä penkissä maatessani, että olisin voinut kuolla onnesta siihen paikkaan. Onni kumpusi paitsi vanhasta kirkosta, myös keskipäivän ehtoollisesta, jonka toimitti tuttu, mystiikan teologiaan kallellaan oleva pappi. Sen aikana aistin vahvaa eheyden tunnetta, sitä miten jokin rikki vääntynyt osa minussa on korjautunut. Rikki vääntyminen liittyy siihen, kun 19-vuotiaana irtosin lapsuudenyhteisöstäni, vanhoillislestadiolaisuudesta.
Olen tykännyt myös työn monipuolisuudesta ja työajattomasta työajasta. Aamulla ei ole yleensä kiire minnekään, mikä sopii minulle hyvin. Nappaan ensimmäiseksi aamulla läppärin syliin ja saatan naputella jotain hartauspuhetta ennen kuin edes nousen sängystä. Siitä päivä vähitellen käynnistyy niin, että puolenpäivän aikaan käyn yliopistolla syömässä ja jatkan sitten muihin hommiin. Entinen tutkijan työni oli aika monotonista, joten on virkistävää tehdä jotain, missä kirjoitus- ja ajatustyö vuorottelee käytännön toiminnan kanssa. Tilaisuuksien luonnekin vaihtelee paljon, kun niitä tehdään eri ikäisille vauvoista vanhuksiin.
Arkea rentouttaa paljon myös se, että asuntoni loistavan sijainnin ansiosta kaikkialle on lyhyt matka ja voin kävellä joka paikkaan. Kokata ei tarvitse, koska kävelen yliopistoruokalaan viidessä minuutissa, ja toiset viisi minuuttia kävelen tuomiokirkolle. Junalle pääsen kymmenessä minuutissa ja ympäri vuorokauden auki oleva ruokakauppa on kadun toisella puolella.
Ensimmäisenä päivänä oli vähän hassua pukeutua erilaisiin vaatteisiin kuin yleensä. Vaatteet ovat olennainen osa identiteettiä, ja on vähän outoa, jos peilistä katsoo ihan erinäköinen tyyppi kuin mihin on tottunut. Mutta muutamassa päivässä olen yllättäen jo vähän tykästynyt tyylikkäänä olemiseen. Suhteessa ihmisiin on jotenkin huolettomampaa, kun ei tarvitse hävetä omaa rönttöisyyttään. Miinuspuoli on se, että hienoissa vaatteissa ei voi rymytä yhtä vapautuneesti. Kun pistäydyin joenvarren jäisellä polulla, olisin tavallisissa vaatteissani muitta mutkitta laskenut pyllymäkeä liukkaissa kohdissa.
Toinen miinuspuoli on ollut hermoston ylivirittyminen uusista, jännittävistä asioista. Vatsani ja yöuneni reagoivat siihen niin herkästi. Mutta kaiken kaikkiaan olen tykännyt ensimmäisistä päivistä Turussa ihan pipona. Pohdiskelen muutenkin hengellisiä asioita päivät pääksytysten, joten on kätevää, että siitä maksetaan.
