Yliopistossa on alkanut kevätlukukausi, mutta minä en ole palannut luentosaleihin, vaan valmistaudun lähtemään kuuden viikon seurakuntaharjoitteluun. Juuri muuta käytännön harjoitusta teologian opinnot eivät papin työhön tarjoakaan, joten harjoittelusta on syytä ottaa kaikki irti.
Seurakuntia ei tarvitse soitella itse läpi, vaan homma hoidetaan keskitetysti niin, että seurakunnat ilmoittavat halustaan ottaa vastaan harjoittelija ja opiskelijat valitsevat seurakunnista kolme toivetta. Sitten opiskelijoita pidetään jännityksessä, kun kulissien takana tapahtuu jonkinlainen manööveri, jossa opiskelijat ja harjoittelupaikat yhdistetään toisiinsa. Niinpä minulle syksyllä ilmoitettiin, että menen harjoitteluun Turkuun.
Miksi Turku? Halusin hyödyntää tilaisuuden vaihtaa vähän maisemaa, mutta kätevien kulkuyhteyksien päähän kotoa. Turku on muutenkin ollut aina sydäntäni lähellä, vaikken ole siellä koskaan asunut. Siellä on juuret jotenkin syvemmällä kuin muualla Suomessa.
Kuulostelin myös suosituksia harjoittelua ohjaavista papeista eri seurakunnissa ja googlasin heitä. Toivoin ohjaajaa, jonka kanssa minulla synkkaisi. En halua, että hapuileva pappiskutsumukseni tyssää huonoon harjoittelukokemukseen. Valmistuminen teologiksi häämöttää, mutta tulevaisuus on sumea, koska tarvitsen harjoittelun antaman kokemuksen ennen kuin osaan arvioida, pärjäisinkö pappina ja tuntuisiko se omalta jutulta.
Puolitoista vuotta sitten pohdin tässä blogissa pappeuden mahdollisuutta. Kysymysmerkkejä siinä vaiheessa olivat toistuva masennukseni, esiintymisen ja juhlien karsastaminen, pukeutuminen, ahtaat sukupuoliroolit ja kirkon uskoon liittyminen. Kuitenkin pappeus tuntui lipuvan lähemmäs mahdollisuuksien horisonttia. ”Idea ei ole enää pähkähullu, vaan pelkästään hullu”, kirjoitin.
Kun parikymppisenä opiskelin vähän teologiaa omaksi ilokseni, muistan vieruskaverin hepreantunnilla kysyneen minulta, tuleeko minusta pappi. Tilanne on jäänyt mieleen varmaan siksi, että se oli niin absurdi. Miten joku voi vakavissaan kysyä minulta sellaista? No, hän ei tiennyt, että olin teologian opiskelijoiden joukkoon soluttautunut fysiikan opiskelija, joka yritti parhaansa mukaan naamioitua osaksi laumaa. Rakastin hepreantunteja.
Nyt voisin ehkä sanoa pappeudesta, että idea ei ole enää hullu, vaan vain vähän outo. Puolessatoista vuodessa on tapahtunut kaikenlaista. En olisi uskonut, että minusta sukeutuisi saarnojen pitäjä, mutta saarnoistani on tykätty tosi paljon ja olen itsekin tykännyt saarnaamisesta. Olen jo valmiiksi innoissani siitä, että pääsen Turussa puhumaan laskiaissunnuntain tekstistä, jossa Jeesus sanoo: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen” (Joh. 12:25).
Olen odottanut harjoittelua ilolla ja positiivisella innolla, mutta jännitystäkin on ilmassa.
Huolenaihe ykkönen on jaksaminen. Opiskelukaverit ovat kuvailleet harjoittelua intensiiviseksi, ja sitähän papin työ muutenkin on. Päivät täynnä tilaisuuksia, joissa pitäisi olla skarppi ja esillä. Minä olen hidasrytminen ja tottunut aiemmassa työssäni tutkijana siihen, että työpäivät ovat hissuttelua villasukissa tietokoneen kanssa joko kotisohvalla tai työpaikalla. Henkinen hyvinvointini tuntuu vaativan säännöllisesti hitaita kotipäiviä, jolloin voin makoilla sängyssä pitkälle iltapäivään.
Julkinen puhuminen on aina ollut minulle jännittävää. Se saa hermostoni ylivireäksi, ja ylivireys taas vaikuttaa esimerkiksi nukkumiseen. Kuormittavia ovat myös hälisevät ympäristöt ja monimutkaiset vuorovaikutustilanteet. Mietityttää, saanko harjoittelussa pidettyä yllä jonkinlaista hermoston tasapainoa ja palauduttua ja nukuttua kunnolla. Terapeuttini onneksi varusti minut hermostoa tasapainottavilla hengitysharjoituksilla.
Huolenaihe kakkonen on pukeutuminen. Tavallisesti pukeudun huppareihin ja verkkareihin tai sammareihin, mutta pappisharjoittelussa pitää kyetä johonkin siistimpään. Olen pakottanut itseäni vaatekauppoihin, ja löysinkin UFFista kivan ruskean villapaidan ja Turusta mustat housut. En edes tiennyt, että on olemassa siistejä housuja, jotka ovat yhtä mukavat kuin verkkarit – ei nappeja tai vetoketjuja. Mustat kengät pitäisi vielä löytää.
Huolenaihe kolmonen on työn ihmisläheisyys. Ajattelen ehkä vähän idealistisesti, että hyvän papin olennaisinta ammattitaitoa on välittää ihmisille kokemusta siitä, että he ovat hyväksyttyjä, rakastettuja ja tervetulleita. Sitä on vaikea välittää, jos on itse epävarma siitä, onko hyväksytty, rakastettu ja tervetullut, tai jos oma perususkomus vieraiden ihmisten suhteen on se, että he eivät varmaankaan pidä minusta.
Ennen olennaisinta ammattitaitoani oli osata ohjelmoida ja etsiä tietoa, nyt pitäisi yhtäkkiä osata kohdata ihmisiä, vetää tilaisuuksia, ladella rukouksia ja laulaa. Laulaminen onneksi sujuu, mutta rukousten kanssa voi mennä sormi suuhun. Toisaalta papin työssä houkuttelee juuri se, että se tarjoaa uusia haasteita, mahdollisuuksia kehittää itseäni alueilla, jotka eivät ole vahvimpia puoliani. Ja sitten on jokin mystinen veto hulluun suuntaan.
Viime viikolla kävin tutustumassa harjoitteluseurakuntaani. Nauratti, kun astelin Turun tuomiokirkkoon ja muistelin aiempia käyntejäni kansallispyhäkössä. Sitä kertaa, kun tulin ahdistuneena kirkkoon etsimään hiljentymistä, mutta jouduin pakenemaan jylisevää urkumusiikkia, joka tuntui liiskaavan minut alleen. Ja sitä kertaa, kun olin niin raivona Jeesukselle, että teki mieli vetää häntä turpaan, kun kohtasin hänet alttaritauluissa hurskastelevan näköisenä, sädekehä pään ympärillä.
No, siitä on vasta reilut kolme vuotta, kun tulin kirkkoon käsittelemään kristinuskoahdistustani ja muodostamaan käsitystä siitä, olenko kristitty vai en. Teologiksi saati papiksi ryhtyminen ei ollut käynyt mielessäkään. Siihen nähden kysymys pappeudesta on tullut eteen aika vauhdikkaasti. Yritän olla ottamatta paineita opiskelukavereista, jotka hoitivat harjoittelun yliopiston luentotauolla joulun aikaan, tahkoavat gradujaan ja miettivät jo täyttä päätä työnhakua ja pappisvihkimystä. Pieni hidastelu voi olla ihan hyvästä.
Tällä kertaa ikivanhassa tuomiokirkossa oli seesteistä, ja kylläpä siellä tuoksui hyvältä. Sytytin kynttilän Jeesus-ikonin eteen. Reilun viikon päästä vedän siellä ensimmäisen liturgiani.
