Pappeudesta

Opiskelukaverien ryhmässä jaettiin keväällä kokemuksia siitä, millaista on olla teologian opiskelija. Tuntemattomat ryhtyvät avautumaan elämän syvistä asioista, oli yksi kokemus, jonka monet tunnistivat.

Minä sanoin, että tämä on parannus entiseen, koska kun ennen kerroin olevani töissä Ilmatieteen laitoksella, kaikki tuntemattomat alkoivat avautua minulle lähinnä säästä.

Joku oli törmännyt vähättelyyn. Teologisessa ei kuulemma opi muuta kuin juomaan kahvia. Kahvinjuonti onkin kyllä papille tärkeä taito, mutta ehkä se opetellaan vasta maisterivaiheessa, koska vielä en ole kahvinjuontiseminaariin törmännyt.

Ja sitten se pappeudesta kyseleminen. Tuleeko sinusta pappi? Kaikki kysyvät tätä, voihkaisi yksi.

Vaikka pappeus ei olisi käynyt mielen vieressäkään ennen teologian opintoja, asiaa joutuu väkisinkin pohtimaan, jos on yhtään kristillisesti suuntautunut. Siitä pitää ympäristö huolen. Ateistiystäväni ryhtyi vinoilemaan tulevasta pappeudestani jo ennen opintojeni alkua. Hän tarjoutui sielunhoidolliseksi koekaniiniksi, että voin harjoitella.

Ehkä jatkuvat pappisutelut ovat syy siihen, että muuan opettajamme kertoi, että olisi nuorena mieluummin sanonut opiskelevansa geologiaa kuin teologiaa. Ja kun eräässä tilaisuudessa törmäsin liutaan teologian tohtoreita, he tuntuivat katsovan minua vähän säälivästi. Älä huoli, me ei kysytä mikä sinusta tulee, yksi sanoi. Me tiedetään millaista se on.

Minulla on kysyjille yleensä lyhyt vastaus: en tiedä. Pitempi vastaus tulee tässä.

Olen kyllä oppinut arvostamaan papin työtä ja tunnen monia hienoja pappeja. Heidän työtäänhän on kohdata ihmisiä elämän suurissa käännekohdissa. Sikäli tuntuisi ihan hienolta, jos minusta voisi tulla pappi. Sitä paitsi Jumalalle olisi kiva tehdä töitä.

Asiassa on kuitenkin pitkä lista muttia. On tullut selväksi, että tulokulmani teologiseen on hyvin erilainen kuin opiskelukavereillani. Monet ovat jo olleet kirkossa töissä tai sitten he ovat pitkän linjan seurakunta-aktiiveja. Minulla on herätysliiketausta, toinen jalka buddhalaisessa meditaatioperinteessä ja sitten vielä sateenkaarivähemmistöön kuuluminen. En tiedä, tulisinko toimeen kirkon kanssa ja tulisiko kirkko toimeen minun kanssani.

­­Sitten on käytännön ongelmia. On turha haaveilla mistään ihmisläheisestä työstä niin kauan kuin masennus säännöllisesti tuhoaa kykyni olla ihmisten kanssa tekemisissä, enkä tiedä, jaksaisinko edes terveenä ihmisiä siinä määrin kuin pappina pitäisi jaksaa. Entä jaksaisinko olla niin paljon äänessä ja esillä, kun yleensä tykkään olla hiljaa? Toisekseen olen perinteisesti vihannut juhlia ja kaikenlaista pönötystä, ja papin työ on jos ei nyt yhtä juhlaa niin ainakin juhlia täynnä. Hautajaisia, häitä, kasteita, konfirmaatioita.

Juhlien vihaaminen liittyy erityisesti juhlapukeutumiseen ja sukupuolirooleihin pukeutumisessa. Nuorempana vannoin, etten koskaan ryhdy mihinkään työhön jossa täytyy pukeutua tietyllä tavalla, saati fiinisti, eikä pappeus täytä kriteeriä. Se ei ole mikään verkkarit ja villapaita -ammatti. Nykyään on sentään jo luovuttu papinvaatteiden määrittelystä sukupuolen mukaan, mikä jo lähtökohtaisesti tekisi koko pappeusajatuksen mahdottomaksi, jos ei sovi kaksijakoiseen sukupuoliluokitteluun.

Isoimpana on kysymys kirkon uskosta ja siihen liittymisestä. Kuluvana kesänä olen meditaatioretriittien järjestämisen lomassa myötäelänyt opiskelukavereiden kauhua ja jännitystä ensimmäisten rippikoulutuntien edessä, sitten iloa ja liikutusta hyvin menneistä leireistä ja ensimmäisistä konfirmaatioista. Salaisesti olen kiitellyt onneani, että minun ei tarvitse yrittää keksiä, miten ihmeessä hengellisyyttä opetetaan viisitoistavuotiaille, varsinkin kun menen itse jo Katekismuksen kanssa ihan solmuun. Puolet sen sisällöstä on sellaista, ettei minulla ole aavistustakaan miten sellaisiin asioihin uskotaan.

Pappeus on erikoinen ammatti myös sikäli, että siihen, kuka saa toimia pappina ja kuka ei, liittyy poikkeuksellisen paljon intohimoja. Jos aikoisin suuntautua papiksi, ei siinä auttaisi liikaa miettiä, mitä muut ihmiset siitä tykkäävät. Monet eivät tykkäisi.

Muutama viikko sitten kävin Skalandissa, Senjan saarella Pohjois-Norjassa. Siellä oli pienen kirkon edustalla patsas, rintakuva, jonka jalustassa luki ”Ingrid Bjerkås, første kvinnelige prest i den norske kirke”. Hän toimi seudulla pappina vuosina 1961–1965.

Ingrid oli kova tyyppi. Sodan aikana hän osallistui vastarintatoimintaan: hän kirjelmöi maan natsimielisille johtajille ja yritti keskeyttää natsijohtajan puheen. Siitä hyvästä hän joutui vankileirille. Sodan jälkeen hän lähti opiskelemaan teologiaa, valmistui 57-vuotiaana ja ryhtyi Norjan ensimmäiseksi naispapiksi välittämättä kaikesta mustamaalauksesta ja kampanjoinnista, jota häntä vastaan käytiin. Kuusi yhdeksästä silloisesta Norjan piispasta vastusti hänen pappisvihkimystään. Ehkä natsien uhmaamisen ja vankileirin jälkeen ei piispojen ja konservatiivikristittyjen uhmaaminen enää tuntunut missään.

Piispan allekirjoittamassa ordinaatiokirjeessä painotekstin pronominit vedettiin yli ja korjattiin käsin kuulakärkikynällä: ei han ja hans, vaan hun ja hennes. Vihkimyksen jälkeen Bjerkås päätyi pienen syrjäisen seurakunnan paimeneksi, koska sinne oli vaikea saada houkuteltua miespappia. Vastaanotto seurakuntalaisten taholta oli kuulemma lämmin, mutta pieni porukka kieltäytyi naispapin palveluksista kokonaan.

Kaiken kaikkiaan pappeus tuntuu siis aika kaukaiselta, mutta vaikea sitä on lakata pohtimastakaan. Siinä tuntuu olevan jotain samaa kuin uskossa yleensä – jotain merkillistä vetoa vastoin kaikkia järkisyitä. Tai jotain samaa kuin hurjassa vuoristoradassa: kiehtoo ja herättää kauhua samaan aikaan. Vielä pari vuotta sitten olisin nauranut itseni tärviölle, jos joku olisi sanonut että minusta tulee pappi, mutta mitä enemmän kirkossa hengailen, sitä vähemmän absurdilta ajatus tuntuu. Idea ei ole enää pähkähullu, vaan pelkästään hullu.

Onneksi saan vielä opiskella teologiaa, koska siitä olen vähintään yhtä innoissani kuin papiksi aikovat opiskelukaveritkin. En tiedä onko elämässä koskaan ennen ollut sellaista tilannetta, että melkein odotan kesän ja loman loppumista, kun syksyksi ja talveksi on odotettavissa jotain niin mielenkiintoista.

Retriittikirjeenvaihtaja raportoi (osa 4)

Joskus lapsena, kun tietokoneet ja internet oli keksitty, muistan nähneeni sketsin, joka sijoittui retriitille. Päähenkilöllä oli sopeutumisvaikeuksia: häntä piinasi retriitin harras tunnelma, esimerkiksi hiljaiset ruokailut, joissa kuului vain lusikoiden kalahtelu ja toisten ryystäminen. Retriitin vetäjällä oli melodika, johon hän välillä juhlallisesti puhalsi.

Yöllä päähenkilölle tuli nälkä ja hän hiippaili keittiöön omatoimiselle yöpalalle. Nähdessään pöydällä melodikan hän ei voinut vastustaa kiusausta kokeilla sitä vaan nuoli näppinsä, tarttui soittimeen ja herätti muut. Niinpä hän sai kiukkuiset lähtöpassit retriitiltä.

Olisi kiva tietää, muistanko oikein vai olenko keksinyt koko jutun, mutta en ole myöhemmin onnistunut löytämään videota. Kyseinen sketsi lienee ensikosketukseni siihen, että on olemassa sellainen asia kuin hiljaisuuden retriitti, jossa ihmiset eivät puhu toisilleen. Jokin siinä ilmeisesti kiehtoi, koska mitään muuta sketsiä en muista, vaikka varmaan katsoimme niitä useita.

Tänään ja eilen olen lähinnä harmitellut sitä, että retriitti loppuu liian pian. Hyvin menisi vielä pari viikkoa, kun nyt on päästy vauhtiin. Viikon mittaisella retriitillä alku- ja lopputohinoiden väliin jää vain muutama rauhallisempi päivä, jolloin me järjestäjät voimme ottaa chillimmin.

Ei olisi kiire myöskään luopua kartanomiljööstä, tästä fiinistä pönttöuunilla, kattokruunulla ja öljyvärimaalauksilla varustetusta huoneesta, jonka valitsin päämajakseni. Kirjoituspöydän ääressä istuessa ikkunasta näkyy valtava tammi ja sen takana alarinteessä meditaatiosali erillisessä rakennuksessa. Ruokasalia koristavat lasimaalaukset, puutarhassa kasvaa suuria jalopuita ja vanhoja mäntyjä. On järvi, jossa uida, tuulen humina puissa ja illalla päivän viimeisen meditaation jälkeen kohti päärakennusta valuvat hiljaiset ihmiset.

Rakastan ihmisiä hiljaisuudessa, he ovat miellyttävää seuraa. Kyllähän he välillä puhuvatkin, kun on jakamisen aika, mutta hillitysti kukin vuorollaan kuunneltuaan ensin rauhassa, kun toiset puhuvat. Kun retriitti päättyy ja viimeisellä lounaalla on lupa pulista, syntyy niin hirveä kakofonia, että eihän sitä kestä kukaan.

Miksei aina voi olla sellaista kuin retriitillä, huokaisin viestissä vaimolle. On yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä, hyvää seuraa, työtä jossa voi kokea itsensä tarpeelliseksi ja palvella muita, hiljaisuutta, luontoa ja ennen kaikkea yhteys elämän syvätasolle. Ainoa mitä vielä kaipaisi on paremmat yöunet ja vaimon halaaminen. Vaimo sanoi kyllä nauttineensa kotona siitä, että kerrankin voi nukkua yksin koko parisängyn leveydeltä.

Retriitit ovat kuitenkin pysymättömiä, syntyvät ja lakkaavat kuten kaikki muutkin asiat ja ilmiöt. Sen syvällinen hyväksyminen on buddhalaisuuden keskeinen resepti kärsimyksen vähentämiseksi. Niinpä olen keskittynyt nauttimaan onnellisuuden ja kotonaolon tunteesta ennen kuin se muuttuu joksikin muuksi.

On ollut myös hyviä keskusteluja. Yhden kävin puhelimessa vadelmapensaiden tyhjentämisen lomassa. Puhuttiin Jumalasta(kin), mistä muustakaan sitä ihmiset keskenään puhuisivat. Arvelin, että niillä on helpompaa joilla on selkeä jumalakokemus. Sen varassa voi navigoida kaikkien sinne tänne lentelevien, keskenään ristiriitaisten jumala-ajatusten keskellä.

Tuo sinun sisäinen kutsusi on niin voimakas että mitä muuta sinä oikein odotat, nauroi pappisystävä. Että Jumala ilmestyisi tulipatsaassa ja pilvessä niin kuin Raamatussa?

Järjestäjäkaverien kesken naureskeltiin ja vähän surtiinkin sitä, että nämä retriittijärjestäjän hommat ovat epäonnistuneiden meditoijien loppusijoituspaikka. Kattiloita päätyvät hämmentämään ne, joille harjoitus ei tunnu toimivan ainakaan siinä määrin, että retriitillä päivät pääksytysten meditoiminen olisi välttämättä paras vaihtoehto.

Keskustelusta Jamesin kanssa vien evääksi ajatuksen, että kannattaa luottaa siihen, mikä avaa sydäntä ja lisää yhteyttä ja rakkautta. Viimeiseksi oli mukava juttutuokio yhden osallistujan kanssa, joka tarvitsi vähän maadoittumista ja taukoa hiljaisuudesta.

Kovin suurta retriittivajetta ei onneksi heti joudu potemaan, koska seuraava järjestämistä kaipaava retriitti alkaa välittömästi tämän perään. Hyvä että ehdin pudottaa kamat kotiin ja napata valmiiksi pakatun rinkan selkään, sitten suuntaan pohjoiseen vaellusretriitille. Marraskuussa pääsen itse hiljentymään kunnolla ihan vain osallistujana. Sen kun vielä keksisi, miten selviäisin masentumatta ja uupumatta retriittien välisistä ajoista, normiarjesta ja -yhteiskunnasta.

Kirjeenvaihtaja lopettaa tähän ja lähtee pian saunaan, joka on lämmitetty retriitin viimeisen päivän kunniaksi. Kiinnostuneille tiedoksi, että retriitin järjesti Nirodha ry.

Retriittikirjeenvaihtaja raportoi (osa 3)

Näin jo mielessäni, miten retriittikirjeenvaihtajan raporteissa sanat vähenevät ja vähenevät kunnes lopulta hän lähettää matkaan vain tyhjän paperin, mutta sitten tapahtui paljon kaikkea pientä mutta merkittävältä tuntuvaa. Nyt olo on herkkä ja sellainen että sisuskaluja on ravisteltu hyvällä tavalla. Sydän ei ole ollut näin auki sitten kuunvaihteen sateenkaarimessun.

Masennus ja mielen kipu alkoivat haihtua jo toissapäivänä. En ole yllättynyt, mutta onhan se jännää, miten retriitillä oleminen muuttaa aina olotilan niin perusteellisesti. Eikä sitä varten edes tarvitse hiljentyä sen kummemmin, kunhan vain pääsen olemaan retriitin ilmapiirissä ja kuulemaan hyviä sanoja.

Touhuaminenkin on tehnyt ihan hyvää. Joutilaana mieleni helposti sukeltaa ja alkaa märehtiä kipeitä asioita. Kun yläkerrassa on viisikymmentä ihmistä ruokajonossa eikä liedessä meinaa millään riittää vääntö siihen, että pastan keitinvesi kiehuisi, ei siinä ehdi oikein murehtia muuta kuin sitä, miten saisi ihmisille ruuan pöytään.

Yksi merkittävä juttu oli ryhmätapaaminen, johon menin mukaan. Niihin on kiva mennä, jotta kuulee jotakin siitä, millaista ihmisillä retriitillä on. Jossain vaiheessa oli puhetta meditatiivisista kokemuksista, siitä miten ne pakenevat, jos niitä yrittää jahdata tai pidätellä. Se on tuttua. James kehotti sulkemaan silmät, olemaan tietoinen siitä että istumme ja olemaan yrittämättä mitään. Oliko vaikeaa, hän kysyi, ja siteerasi omaa opettajaansa Joseph Goldsteinia, tai oikeastaan tämän opettajaa:

              If you just sit and know that you are sitting, the whole Dharma will be revealed.

Pointti oli se, että on hyvä luopua turhasta monimutkaisuudesta harjoituksessa. Yleistin ajatuksen heti koskemaan kaikkia hengellisiä asioita. Uskonnollisista opeista on tehty niin monimutkaisia rakennelmia, että mieleni sotkeutuu loputtomiin pohdintoihin siitä, miten niihin pitäisi suhtautua. Siksi Jamesin ajatus siitä, että hengellisyydestä on lupa pudottaa pois kaikki monimutkaisuus ja vain istua, tuntui hyvältä.

Minun vuorollani James ehdotti, että voisin katsoa ringissä istuvia ihmisiä ja ottaa sisään sitä arvostusta, jota he kohdistavat minuun. Huhhuh, se oli melkein liikaa, vaikka olinkin jo aiemmin saanut takaisin kyvyn katsoa ihmisiä silmiin. Lähinnä teki hyvää vain istua hiljaa ja katsella ihmisiä, kun he puhuivat vuorollaan, ja välillä valoa joka siivilöityi puiden lehvästöjen läpi. Siinä oli pyhä läsnä, pitkästä aikaa.

Pääasiassa järjestelytouhuissa ollaan kuitenkin aika profaanien, epäpyhien asioiden äärellä. Jos tässä hommassa jostakin asiasta valaistuu, mietin aiemmin, niin siitä, kuinka monta rullaa vessapaperia kuusikymmentä ihmistä kuluttaa viikossa. Käsienpyyhinnän järjestäminen vessoihin on aiheuttanut järjestäjätiimille niin paljon päänvaivaa, että siitä on tullut jo vitsi. Kyllä voi ihminen tulla iloiseksi, kun kaupan hyllyltä löytyy monta pakettia käsipyyhepaperia.

Siinä käsipyyheostosten lomassa viestittelin jotain ystävän kanssa ja sanoin, että on vaikea ymmärtää muiden ihmisten uskonnollisuutta. Etenkin sellaisten, jotka kokevat Jumalan jotenkin hirveän selkeästi.

Ystävä sanoi, ettei itse pysty uskomaan persoonajumalaan ja että siitä syntyy jännä soppa, kun yrittää puhua toisten kanssa, jotka uskovat juuri siihen.

Sanoin, että minunkin on ehkä aika vaikea uskoa persoonajumalaan, mutta että on vaikea tietää millaiseen Jumalaan sitä sitten uskoo. Jumalan persoonallisuus on kristinuskon keskeistä oppisisältöä, vaikka on hankala hahmottaa, mitä ihmettä se edes tarkoittaa.

Yöllä mietin Jumalan persoonaa, kun heräsin kesken unien valvomaan ilman mitään syytä. Ehkä olen yrittänyt vääntää itseäni uskomaan persoonalliseen Jumalaan, koska olen halunnut niin kovasti olla kristitty, mietin. Ehkä Jumalaan voisi löytää tuskattomamman suhteen, jos luopuisi persoona-ajatuksesta. Sitä jään miettimään varmaan vielä pitkään.

Puoli viideltä luovutin nukkumisen suhteen ja menin keittiöön tekemään aamuvuoroa, punnitsemaan päivän ruokiin tulevia vihanneksia valmiiksi, jotta osallistujat voivat aamupäivän työjaksolla pilkkoa ne.

Tapahtui vielä muutakin merkittävää, mutta siitä en voi puhua ja vaikea sitä olisikaan selittää ymmärrettävästi. Eniten juuri sen vuoksi nyt on niin kosketettu ja ravisteltu olo. Ehkä asian merkittävyys liittyi siihen, miten toisen ihmisen käytös voi satuttaa ja vähän pelottaakin, mutta silti oli mahdollista pysyä sydän avoimena ja kokea läheisyyden tunteen lisääntyvän.

 

Retriittikirjeenvaihtaja raportoi (osa 2)

Aloituspuheessa sanoin osallistujille, että hiljaisuudessa emme puhu emmekä käytä puhelimia, emme myöskään lue tai kirjoita. Joku kysyi myöhemmin, miksi kirjoittaminen on pannassa, ja retriitin opettaja James vastasi että siten halutaan välttää takertumista mielen sisältöihin. Mielet kun eivät lakkaa tuottamasta sisältöä, se on niiden luonne. On lahja oppia suhtautumaan mieleensä niin, että antaa ajatusten tulla ja mennä lähtemättä niiden mukaan, virrata kuin suuri vesiputous. Jos kuitenkin jokin ajatus tuntuu niin tärkeältä, että alkaa pelätä sen unohtamista, voi olla hyvä kirjoittaa se ylös muutamalla sanalla ja päästää sitten irti.

Minä kirjoitan, kuten huomaatte. En kuitenkaan riko sääntöjä, koska ne eivät koske minua: en ole täällä ensisijaisesti hiljentymässä, vaan töissä. Järjestäjien kesken höpötellään muutenkin hommien lomassa ja puhelimen täytyy olla taskussa jo siksi, että osallistujien läheiset saavat heihin tarvittaessa yhteyden minun kauttani. Retriittiläisten puhelimet kun viettävät omaa retriittiään korissa, johon ne sai seremoniallisesti luovuttaa retriitin ensimmäisenä aamuna.

Olen tuhonnut omaa hiljaisuuttani vähän myös lukemalla. Teosofien kartanon eksoottisesta valikoimasta tarttuu aina käteen jotain, yleensä jotain aika vanhaa. Nyt kartano työnsi käteeni pienen lehtisen Buddhan oppi yleismaailmalliseksi elämänohjeeksi, jonka on kirjoittanut Francis Story ja suomeksi julkaissut vuonna 1950 Buddhismin Ystävät – Buddhismens Vänner ry.

Kirjoittaja ei paljon perusta kristinuskosta, jonka ”dogmeja on turhaan koetettu tulkita niin, että ne pysyisivät kasvavan tiedon tasalla”. Se on ”punnittu ja köykäiseksi havaittu”, mikä on johtanut länsimaissa uskonnolliseen välinpitämättömyyteen. Buddhalaisuutta hän pitää paremmin nykyaikaan sopivana oppina, jossa on tilaa uuden tiedon hyväksymiselle ja joka ei vaadi ajattelun kieltämistä kuten dogmiuskonnot.

Storyn maalaamassa kuvassa buddhalainen on oman kohtalonsa herra, itse vastuussa itsestään, karmastaan ja sitä kautta omasta onnestaan ja onnettomuudestaan. Pyrkiessään kohti täydellisiä hyviä ominaisuuksia ihminen taistelee pahaa vastaan ja voittaa sen omin voimin, kun taas kristinoppi

opettaa tunnustajilleen, että heidän on katsottava itseään kurjiksi syntisiksi ja niin avuttomiksi syntisyydessään ja kurjuudessaan, että ainoastaan sijaissovitus voi heidät siitä pelastaa, mutta eivät missään tapauksessa heidän omat ponnistuksensa.

Näissä karikatyyreissa on tietysti perää, mutta molemmat tuntuvat tympeiltä. Ovatko ”ihminen on oman onnensa seppä” -buddhalaisuus ja ”ihminen on täysin avuton” -kristinusko tosiaan niin kaukana toisistaan?

Tykkään buddhalaisuudessa siitä, että hengellisyyttä harjoitetaan ja hyvään pyritään aktiivisesti eikä vain lillutella pehmeiden armopuheiden varassa tekemättä mitään. Kristinuskossa tykkään siitä, että armo on ja sitä pidetään esillä. Aivan hyvin nämä ajatukset mahtuvat päähäni samaan aikaan; hengellisyys on joka tapauksessa paradoksien maailma.

Sanoin edellisessä raportissa, ettei buddhalaisuudessa puhuta mitään Jumalasta, mutta joskus harvoin kuulee poikkeuksiakin. James on sellainen opettaja. Luonnehtiessaan sitä, mistä retriitissä on kyse, hän sanoi, että matkan tarkoitus on avautua jumalalliselle (divine), tai Buddhalle meissä tai Kristukselle meissä tai mitä sanoja itse kukin haluaa käyttää. Hyvyydelle, ystävällisyydelle ja viisaudelle, todelliselle luonnollemme. Herääminen, valaistuminen tai buddhaluonto ovat vähän buddhalaisempia tapoja sanoittaa asiaa.

Joka tapauksessa tarkoitus on avautua, ei takoa tai muovata tai rakentaa.

Jotta voisi päästä kohti sitä jotakin, täytyy avautua koko show’lle kehossa ja mielessä, kaikelle sille mitä on olla ihminen ja tämä minäksi kutsuttu ihmisyyden ilmentymä, sanoi James. Ei hampaat irvessä tai jäykällä vakavuudella vaan myötätuntoisesti, uteliaasti ja leikkimielisestikin. Omaan mieleensä voi suhtautua huumorilla.

Olen istunut salissa muutamia meditaatioita. Kun meditaatio-ohjaus on hyvää, ja täällä se on, jopa minun vastahankainen mieleni on taivuteltavissa hiljentymään. Jopa univelkaisena.

Meditaatiosalissa käytetään oman paikan merkitsemiseen lappuja, joissa on kussakin erivärinen lootuksenkukka ja yksi paalinkielinen sana, buddhalaista termistöä. Minulla on tapana vetäistä lappu purkista sattumanvaraisesti ja yleensä saan sanan, joka tuntuu jotenkin osuvalta senhetkiseen tilanteeseen. Helmikuun retriitillä nostin lapun dosa, viha. Viha onkin ollut niin kyseisen retriitin kuin sittemmin koko vuoden teematunne.

Tällä retriitillä sain viimeisen lapun, joka purkkiin jäi jäljelle: dukkha eli kärsimys tai elämän kaikensorttinen epätyydyttävyys ei ollut kelvannut kenellekään. Minulle se sopi hyvin. Mielen sävy kaiken touhuamisen taustalla on jatkuvasti alakulon ja henkisen kärsimyksen värittämä.

Kukaan ei tykkää kivusta ja kärsimyksestä. Vaistomainen reaktio on käpertyminen ja vastustus, eikä sitä arjessa edes oikein tiedosta. Retriitillä kokemuksen ääreen myötätuntoisesti asettuminen voi vähitellen houkutella mieltä avautumaan, pehmenemään. Se muuttaa kokemuksen luonnetta, vaikka itse kärsimys ei muuttuisi miksikään.

Hiljaisuudessa mieleni pyrkii koskettelemaan Jumala-asioita, mutta toteaa aiheen kivuliaaksi ja vetäytyy kauemmas. Onhan se vähän ironista, että lähdin buddhalaisuudesta haahuilemaan kristinuskon pariin etsiäkseni Jumalaa ja nyt en enää oikein osaa hiljentyä ilman ajatusta Jumalasta, vaikka se tuottaa vaikeuksia.

Mieli tykkää myös projisoida asioita tulevaisuuteen. Parin ensimmäisen päivän jälkeen se on vakuuttunut, että tällaista alakuloa tämä tulee olemaan loppuajankin (tai loppuelämän). Yleensä se ei voisi olla enempää väärässä.

Retriittikirjeenvaihtaja raportoi (osa 1)

Ensiksi kielellinen huomio. Suomalaiset kristityt sanovat yleensä menevänsä retriittiin ja olevansa retriitissä. Buddhalaisissa ympyröissäni mennään retriitille ja ollaan retriitillä. En ole tarpeeksi kristitty, että olisin oppinut käyttämään kristillistä sijamuotoa, olen siis retriitillä.

Oi kun ihanaa, sanovat ihmiset usein, kun kerron että olen menossa retriitille. He olettavat, että minua odottaa viikon lepoloma. Siksi olen alkanut sanoa, että menen retriitille töihin. En palkkatöihin, mutta pyörittämään retriitin arkea, jotta opettajat voivat opettaa buddhalaista meditaatiota ja osallistujat voivat meditoida.

Retriitin alkuvalmistelujen peruskokemus on sellainen, että ihan justiinsa pääni leviää kuin huonosti kasassa pysyvä hyytelökakku. Täytyy yrittää pitää mielessä kymmenen asiaa yhtä aikaa samalla kun puhelin laulaa viestejä ja soittoja: viime hetken peruutuksia ja kaikenlaista muuta sumplimista. Täytyy rakentaa logistinen palapeli ja harrastaa paljon ihan konkreettista roudausta, jotta lauma ihmisiä, heidän viikon ruokansa ja muut retriitillä tarvittavat varusteet saadaan siirrettyä samaan paikkaan. Tällä retriitillä muonavahvuus on 57 henkeä.

Nyt ollaan voiton puolella, koska parin lähes tauottoman kuusitoistatuntisen työpäivän jälkeen ihmiset on saateltu hiljaisuuteen. Sen kunniaksi hoipertelin keittiöön ja korkkasin yhden suklaalevyn, joka oikeastaan oli varattu tiimipalaverissa nautittavaksi.

Tästä alkaa retriitinjärjestäjän sadonkorjuu. Ellei mikään retriittikatastrofi puske päälle (kop kop), retriitti alkaa virrata rauhallisesti uomassaan ja pääsen poimimaan niitä hedelmiä, jotka tekevät vaivasta sen arvoista. Ehkä käyskentelyä hiljaisessa puutarhassa suurten tammien katveessa, iltauinteja heinäkuunlämpimässä järvessä, naurua ja jakamista yhteisten lounaiden äärellä tiimini kesken tai hyvää tekeviä opetuspuheita. Tai lyhyt juttutuokio opettajan kanssa, jota arvostan ja joka muistaa millainen oli kipuiluni Jumalan kanssa vuosi sitten ja haluaa kuulla, millainen se on nyt.

Sen lisäksi kuljeskelen tulevat päivät taskut täynnä post-it-lappuja, joita osallistujat ovat kirjoittaneet retriitin ilmoitustaululle, ja yritän löytää ratkaisuja heidän retriittielämänsä pulmiin. Välillä käyn keittiössä kokkaamassa jättikattilallisen ruokaa. Se kuormittaa, mutta täällä jos missä tunnen tekeväni jotain mielekästä.

Retriittitöissä ei yleensä tehdä mitään ennen kuin on istuttu alas ja pidetty kuulumiskierros, jossa kukin voi kertoa, mikä on meininki. Koska tunnemme toisemme entuudestaan ja kaikki ovat muutenkin oppineet retriittikontekstissa ylettömään avoimuuteen sisäisestä maailmastaan, se ei ole mitään kulissien katselua vaan pöydällä ovat heti kaikki masennukset ja yksinäisyydet ja muut. (Sivumennen sanoen on ollut vähän totuttelemista siihen, että kirkossa ei jaeta fiiliksiä ennen kuin aletaan toimittaa messua tai sen jälkeen.)

Tämä paikka rakastaa meditoijia, sanoi kartanon emäntä. Ympäröivässä luonnossa on erityistä magiaa tai sitten se on vain retriittihiljaisuus, jonka läpi katsottuna asiat hohtavat erilaista valoa kuin muulloin.

Kartanon omistaa Teosofinen Seura. Täällä ei turhaan kursailla, kaikki uskonnot kelpaavat. Seiniltä löytyy niin Jeesusta kuin huilua soittavaa Krishnaakin, kirjahyllystä Dalai lamaa, Kungfutsea, kristittyjä erämaaisiä ja vinot pinot teosofien kirjallisuutta. Kävi tänään mielessä sellainenkin ajatus, varmaan teosofien vaikutuksesta, että ehkä Jumala iloitsee kaikista niistä luovista ja monimuotoisista tavoista, joilla ihmiset pyrkivät lähestymään Häntä. Eihän siinä nimittäin mielikuvitusta puutu.

Olen tottunut siihen, että täältä löytyy uskonnollista symboliikkaa joka lähtöön, mutta silti ällistyin, kun astuin meditaatiosaliin. Sinne oli pystytetty ikoninäyttely ja salin kolme pitkää seinää ovat täpötäynnä ikoneita. Että jos kuvittelin pääseväni kristinuskoa karkuun, niin tässä sitä sitten ollaan. Yli sata ristiinnaulittua, jumalanäitiä, enkeliä ja kaikensorttista pyhimystä katselee seiniltä herkeämättä, kun meditoimme.

No, tiesinhän minä, että Jumalalla on huumorintajua.

En ole vielä päättänyt, kumpi tyyli on parempi: buddhalaisten tapa olla puhumatta Jumalasta mitään vai kristittyjen tapa puhua Jumalasta niin paljon, että väkisin tulee puhuttua myös kaikenlaista roskaa. Aika tyypillistä kun on se, että Jumala vedetään tiettyä raamatuntulkintaa oikeuttavaksi auktoriteetiksi ja sitten ladellaan omaa agendaa täynnä Pyhää Henkeä. Vastaan huutaa joku toinen, jolla on vastakkainen agenda mutta yhtä paljon Pyhää Henkeä. Jos Jumalasta ylipäätään voi puhua, niin vähän varovaisempi siinä saisi minusta olla.

Masennus häälyy jossakin taustalla, mutta täällä en ole siitä niin huolissani. Nämä retriitithän ovat mielenterveyteni kulmakivi, pieni järkevyyden ja ystävällisyyden tasku hullussa maailmassa. Ei ole ensimmäinen, toinen tai kolmaskaan kerta kun menen retriitille sellaisessa olotilassa, että hyvä kun pystyn katsomaan ihmisiä silmiin, mutta aina retriitti hinaa minut takaisin tolkullisten ihmisten kirjoihin. En ole varma, miten se tapahtuu, mutta niin vain aina käy.

Usko ja masennus

Olen ajatellut masennuksen ja uskon suhdetta. Ne kun ovat ainakin omassa päässäni kietoutuneet toisiinsa jännittävällä tavalla.

Tai oikeastaan ajattelin ensin Lars von Trierin elokuvaa Melancholia. Siinä päähenkilö on masennuksensa vuoksi täysin kykenemätön täyttämään niitä odotuksia, joita ihmiset häneen kohdistavat, kuten että morsiamen pitäisi pystyä viihtymään omissa häissään tai että rakkaudella valmistetun perhepäivällisen pitäisi maistua joltain muulta kuin tuhkalta.

Ajattelin leffaa lomalla Norjassa, koska matkalla vaivasi ajoittain sama odotusten ja sisäisen kokemuksen ristiriita. Postikorttimaisemien pitäisi tuntua joltain muulta kuin ei-miltään. Kun on käytetty paljon rahaa ja vaivaa, jotta lomalla koettaisiin jotain erityistä ja nautittaisiin elämästä, pitäisi pystyä kokemaan nautintoa.

Vähän samalla tavalla käy hengellisille maisemille. Uskonnolliset ajatukset tai vaikka laulut, jotka normaalisti voisivat tuntua joltain, tuntuvat ei-miltään, tyhjiltä fraaseilta.

Olen kirjoittanut ennenkin matkailusta masentuneena, mutta en uskomisesta masentuneena. Masennus on sitä, että yhteydet ovat poikki, tulkitsee Johann Hari kirjassaan Mielen yhteydet. Katkolla on niin yhteys toisiin ihmisiin, luontoon, mielekkääseen tulevaisuuteen kuin hyviin arvoihin ja elämän merkityksellisyyteenkin.

Hari ei puhu kirjassaan Jumalasta, mutta sama pätee jumalasuhteeseen. Masennus katkaisee yhteydet. Rukous on suhde, joten ei ihme, ettei rukoilu masentuneena onnistu, ellei rukoukseksi lasketa sitä riidanhaluista ja raivokasta suhdetta yläkertaan, joka päässäni on taas vaihteeksi vallinnut. Enimmäkseen siellä kuitenkin vallitsee lannistunut apatia, jossa ei tee mieli edes yrittää mitään yhteyden elettä.

Se, että masennus ja usko eivät oikein tunnu mahtuvan samoihin aivoihin samaan aikaan, ei ole kovin yllättävää. Masennus on olemuksellisesti toivon ja merkityksen puutetta. Usko taas on olemuksellisesti toivoa ja merkitystä. Sen pitäisi antaa tulevaisuus ja toivo, olla valo pimeässä ja ilosanoma kaikille elämän koettelemuksiin nääntyville.

Harmi vain, että suhteeni kristinuskoon on niin mutkikas, että usein se toimii lähinnä päinvastoin. Siihen kiertyy paljon kaikkea raskasta, kipeää ja hankalaa; masennuksen juuret ovat ehkä siellä. Samaan aikaan olen pannut paljon toivoa kiinni siihen, että kristinuskon maailma voisi tulla kodiksi ja antaa merkityksen elämään. Maailman pahuuden ja kaoottisuuden edessä mieleni turvautuu siihen ajatukseen, että Jeesus ui vastavirtaan ja osoitti tien, joka johtaa pois väkivallasta ja kohti hyvää. Siksi masennun entisestään, kun menetän toivoni uskomisen projektiin.

Sanovat, että Jeesuksen voi kohdata toisissa ihmisissä, mutta masennuksen linssin läpi muut ihmiset näyttäytyvät merkityksettöminä, joskus sietämättöminä. Erityisen sietämättömiä ovat matkustavat ihmiset, joita näkee paljon, jos kuuluu itsekin samaan sietämättömään ihmisryhmään. He täyttävät yhteisen ilmatilan hiilipäästöillään ja loputtomalla vatvomisella siitä, mistä ovat tulossa, minne menossa ja mihin vielä kannattaisi mennä. Somen ilmatilan he täyttävät lomakuvilla, joiden tarkoitus tuntuu olevan lähinnä kääntää veistä niiden ihmisten haavassa, joilla ei ole rahaa tai aikaa matkustella.

Kun masennus tulee päälle, tuntuu että irtoan siitä yhteydestä ja ilosta, jota muut kristityt kokevat eläessään kristillistä elämäänsä. Silloin tuntuu kurjalta seurata sitä sivusta, mutta on vaikea olla seuraamattakaan, kun on hankkinut itselleen kristillisen kaveripiirin.

Masentuneena voisi periaatteessa tehdä hyvää käydä kirkossa. On hyvä päästä liikkeelle ja ihmisten pariin. Parhaimmillaan messussa voi kokea yhteyttä, ja hyvin valitut sanat voivat aukoa niitä solmuja, joita aivoni uskonasioiden ympärille tuottavat. En kuitenkaan uskalla mennä kirkkoon, ellen luota siihen että sanat siellä ovat hyviä. Suurella todennäköisyydellä käy niin, että sanat eivät resonoi ja kokemus tekee yhteyden puutteen vain entistä räikeämmäksi.

Jumalanpalveluksen kaavassa on myös tietty yksityiskohta, joka tuottaa vaikeuksia silloin kun olen mennyt masentuneena kirkkoon. Se on se, kun aina välillä täytyisi nousta seisomaan. Tuntuu ettei halua, jaksa eikä pysty, mutta sosiaalinen paine on liian kova että tuntuisi luontevalta jäädä istumaan, kun kaikki muut seisovat.

Jos seisomaan nousemista ei olisi, messussa voisi hyvin vain istua penkissä hiljaa herättämättä huomiota, jos ei muulla tavoin kykene osallistumaan. Parasta olisi, jos voisi maata koko jumalanpalveluksen ajan ja ikään kuin kylpeä messun energioissa, mutta makoilua ei ole tapana kirkossa harrastaa.

Sateenkaariviikko

Tänä vuonna päätin ensimmäisen kerran elämässäni viettää kunnolla Pridea. Aiemmin se on jäänyt vähiin osin siksi, etten ole oikein osannut liittyä sateenkaariyhteisöön, osin siksi että Helsinki Pride on aina suviseurojen kanssa päällekkäin.

Jos Pride olisi pelkkää sateenkaarilipun heiluttelua, tuskin jaksaisinkaan osallistua. Yhteiskunta tuntuu keskimäärin jo niin sallivalta, ettei se enää tuota minulle juurikaan vähemmistöstressiä. Ei se, että olemme päällisin puolin naispari, ole oikein kenellekään nykypäivänä mikään juttu. Toki tiedostan, että saan kiittää tästä aiempia sukupolvia ja kaikkia, jotka ovat jaksaneet heilutella sateenkaarilippua minunkin puolestani.

Tilanne muuttui, kun liityin henkisesti takaisin kirkkoon. Kirkossa sateenkaari-ihmisten oikeuksissa on yhä paljon taisteltavaa ja turvallisesta tilasta on puutetta. Jeesus assosioituu herkästi homo- ja transfobiaan – siihen on syynsä, että pysyttelin poissa kristinuskon parista 17 vuotta ja kadotin oman hengellisyyteni melkein yhtä pitkäksi ajaksi. Olen havainnut muidenkin tekevän paluuta nyt, kun kirkko on muuttunut ilmapiiriltään hiukan vähemmän turvattomaksi.

Pride-viikkooni mahtui lopulta lähinnä läjä kirkollisia tilaisuuksia. Ehdoton kohokohta oli perjantain sateenkaarimessu. Se upposi syvälle jopa kaltaiseeni jäyhään jököttäjään, jolla asiat eivät yleensä kovin helposti mene tunteisiin. Tietoisuus siitä, että koolla on erityisen paljon eri tavoin satutettuja, ulossuljettuja ja päähän potkittuja, teki olon että nyt ollaan aivan kristinuskon ytimessä. Sydän suli ja valui lammikoksi lattialle.

”Jos aina ois tällainen meininki, niin kai tässä saisi hankittua itselleen pappiskutsumuksen aika äkkiä”, viestitin opiskelukaverille. Tai jos ei pappiskutsumusta, niin ainakin olon, että tässä kristittyjen karavaanissa haluan kuitenkin olla mukana, vaikka se on niin mahdottoman riitaisa ja hankala.

Messun jälkeen kiipesin kirkontorniin katsomaan kesäistä kotikaupunkia ja rakastin sitä. Tornin auringon puolella kirkonseinämän kivi oli rosoinen ja lämmin, varjon puolella rosoinen ja viileä. Tervapääskyt lensivät alempana kattojen yllä.

Toinen kohokohta oli lauantain Pride-kulkue ja siinä marssinut Taivaspaikka-blokki. Se oli yksi koko loputtoman pitkän kulkueen näkyvimmistä ja kuuluvimmista eikä taatusti jättänyt sivustakatsojiakaan kylmäksi. Blokki oli tarkoitettu hengellisistä yhteisöistä ponnistaville sateenkaari-ihmisille. Sen energiassa purkautui varmasti paljon patoutunutta nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarvetta sekä vaiennetuksi ja haavoitetuksi tulemisen kipua.

Lestadiolaistaustaiset olivat vahvasti edustettuina. Se näkyi iskulauseissakin:

”Minä olen ihme, suuri ihme” (Ps. 139:14)

”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room. 8:31)

”Vapauteen cisheteronormista Kristus meidät vapautti” (Gal. 5:1)

”Me rakastamme, koska Jumala ensin rakasti meitä” (1. Joh. 4:19)

”Älä käytä vihapuheeseen Herran, Jumalasi nimeä”

”Sateenkaari-ihmiset on Taivaan isän lempilapsia”

”Rauhan rannalla on queer-bileet”

”Kuule nuori ystäväni, Jeesus puhuu juuri sulle. Tule minun vierelläni, löytyy paikka kiusatulle” (Siionin laulu 178)

”Tältä näyttää suviseurat taivaassa!”

”Lestadiolainen opetus seksuaalisuudesta murtaa mieliä pysyvästi”

”Isä, anna SRK:lle anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”

Tunnelma blokissa sähköistyi entisestään, kun ohitimme pari vastamielenosoittajaa, jotka olivat kaiuttimensa kanssa liikkeellä toisenlaisella Jeesus-asialla. Taivaspaikkalaiset piirittivät heidät kylteillään ja iskulauseiden huutaminen yltyi: ”Hengellinen väkivalta tappaa!” Mikrofoniin parannussaarnaa julistanut katuevankelista jäi pahasti alakynteen ja vaikeni. Monille tilanne oli voimaannuttava – niin usein julkisilla paikoilla harjoitettua käännyttämistä ja hengellistä väkivaltaa joutuu vain sietämään ja sivuuttamaan, puhumattakaan siitä, mitä moni on joutunut kuuntelemaan ja nielemään, kun omassa uskonyhteisössä mikrofonit ja sananvalta on annettu harvoille ja valituille.

Paljon enemmänkin Pride-viikosta olisi kirjoitettavaa. Oli kokonainen paneelikeskustelu sateenkaari-ihmisten kohtaamasta hengellisestä väkivallasta. Siinä olisi paljon perkaamista, mutta en mene nyt siihen. Sanon vain, että on ollut hienoa nähdä viime aikoina eri tilaisuuksissa transihmisiä, jotka ovat kulkeneet vuosien tai vuosikymmenien mittaisen matkan itsensä kanssa ja joista huokuu levollisuus ja itsensä kanssa sinuina oleminen.

”Joskus vielä menen suviseuroihin viiksissä”, sanoin vaimolle lauantaiaamuna kylpyhuoneen peilin ääressä, kun taiteilin itselleni meikkivärillä naamakarvoitusta. Jos olen tehnyt viime aikoina paljon identiteettityötä oman uskonnollisuuteni kanssa, on sitä hommaa sukupuoliasioissakin tehtävänä. Nämä eivät ole toisistaan erillisiä asioita, vaan saman kolikon eri puolia. Rohkeus olla enemmän oma itsensä välittämättä siitä, mitä muut sanovat, voi kantaa yhtä hyvin kirkkoon kuin uskaliaampaan sukupuolen ilmaisuun.

Sateenkaariasiat herättävät kirkossa paljon tunteita. Erilaiset kristilliset näkemykset ovat kuin eri planeetoilta. Suviseurasaarnassa valiteltiin, miten kansa huutaa Pridea ja kirkko taipuu samoin kuin ylipapit ristiinnaulitsivat Jeesuksen kansan niin vaatiessa. Taas ristiinnaulitaan Herra Jeesus Kristus ja hänen sanansa, murehti puhuja. Kotikirkon jumalanpalveluksessa asia nähtiin aivan toisin: seksuaalivähemmistöjen syrjintä on osoitus pahasta ja siitä, ettei Jumalan valtakunta vielä ole maan päällä. Kotiseurakunta järjesti myös Pride-liputuksen. Hurskaana seurakuntalaisena tarjouduin tietysti avustamaan siinä, mutta pesti jäi lyhyeksi, kun sateenkaarilippu varastettiin kirkon lipputangosta.

Kaiken tämän jälkeen kaipaan hiljentymistä. Kivempaa olisi voida keskittyä ihan muihin asioihin – taistelun tuoksina vetää mielen ja kehon ylikierroksille. Mitenkään vähättelemättä yhdenvertaisuustaistojen merkitystä ihmisten elämälle ja omallekin elämälleni, se on kuitenkin pintakuohua sen rinnalla, mikä hengellisyyden todellinen tarkoitus on. Syvemmältä löytyy se olemisen taso, jossa ei enää ole merkitystä sillä, olenko mies vai nainen, hetero vai homo, kristitty vai buddhalainen. Sieltä syvätasolta voisi myös löytyä erilaisia kristittyjä yhdistäviä tekijöitä, jos pinnallisemmista asioista ei tarvitsisi vääntää.

Kunpa sateenkaaren alle lopulta voisivat mahtua ihan kaikki, koko ihmisten moninaisuus.