Rististä

Ystävä pyysi, voisinko ”juurta jaksaen ja tarkkaan selittää Jeesuksen ristinkuoleman merkityksen”. Nauratti, koska toive on niin mahdoton toteuttaa, mutta lupasin ottaa kysymyksen vakavasti.

Piti alkuun selvittää jotain helpompaa, joten selvitin, onko sattumaa, että ”kristinusko” sisältää myös sanan risti. Ei ole. Sanan risti etymologia juontaa muinaisvenäjän ja saksan kautta sanaan Kristus, joka taas on alkuaan kreikkaa ja merkitsee voideltua. Ristipistot, risteykset, ristikot, ristinollat, risteilyt ja kaikki muut ristinmuotoiset asiat ovat siis saaneet nimensä Jeesukselta. Ja kahden kohtisuoraan toisensa leikkaavan viivan muoto liittyy Jeesukseen tietysti siksi, että roomalaisilla oli aikoinaan ikävä tapa teloittaa ihmisiä.

Molemmissa lähikirkoissani roikkuu alttarin takana iso puinen krusifiksi, ristille käsistä ja jaloista naulattu ihminen. Silmä tottuu ja lakkaa hätkähtämästä näkyä, joka muuten olisi järkyttävä. Ajattelen tuttua lasta, joka ei halua kuulla mitään Jeesuksesta ilmeisesti siksi, että on säikähtänyt nähtyään ristiinnaulitun kuvia. Ei ihme. Kristinuskon symboli on rujo ja väkivaltainen.

Kristillisessä mielessä Jeesuksen ristinkuolema ei tietenkään ollut mikä tahansa teloitus, vaan osa suurta kosmista suunnitelmaa, jonka tarkoitus oli korjata eli sovittaa Jumalan ja ihmisten välit, jotka olivat syntiinlankeemuksessa menneet rikki. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Helpommin sanottu kuin selitetty, koska yhdessä lauseessa tuli jo monta vaikeaa sanaa: Jumala, sovitus ja synti. Syntiäkin tässä olisi hyvä pohtia, koska se on se ongelma johon Jeesuksen ristinkuoleman pitäisi olla vastaus, mutta kirjoitan nyt vain sovituksesta.

Jos googlaa sanan sovitus, löytää tiensä evlut-kirkon sanastoon, jossa selitetään suurin piirtein niin, että Jumala tahtoi armahtaa ihmisten pahat teot, mutta oikeudenmukaisuuden vaatimus ei millään antanut periksi katsoa niitä läpi sormien. Siksi tarvittiin sijaisuhri, joka kärsi ihmisten ansaitseman rangaistuksen ja otti vastaan Jumalan vihan heidän puolestaan. Näin hän lunasti ihmiset vapaiksi synnin orjuudesta. Jumala uhrasi poikansa, eli periaatteessa itsensä, ja sitten hyväksyi tämän itse itselleen antamansa uhrin.

Aika outo kuvio, jonka perusteeksi esitetään Jumalan potema sisäinen ristiriita. Miksi Jumalan piti kehittää tällainen ihmeellinen manööveri voidakseen olla armollinen? Entä miksi ihmiset piti lunastaa vapaiksi ja kenen tai minkä vallasta – eikö kyse ollutkaan vain Jumalan oikeudenmukaisuuden tarpeesta?

Voisinpa tarjota ystävälleni kauniita ja viisaita sanoja sovituksesta, koska niitäkin on varmasti kirjoitettu paljon, mutta kykenen lähinnä kertomaan, mitä olen asiasta oppinut systemaattisen teologian peruskurssilla. Teologit ovat tietysti taittaneet paljon peistä siitä, miten Jeesuksen ristinkuoleman oli tarkalleen ottaen tarkoitus vaikuttaa ihmisten hyväksi. Karkeasti voi sanoa, että sovitusta kuvaavia perinteisiä metaforia on viidenlaisia:

1. Jeesus uhrina. Raamatullinen kuva Jeesuksesta pääsiäislampaana ja karitsana on looginen jatkumo Jeesuksen ajan juutalaiseen käytäntöön teurastaa eläimiä syntien sovitukseksi, mutta useimmille nykyihmisille se lienee vieras ja verisyydessään aika luotaantyöntävä. Herää kysymys, millainen Jumala kaipaa verenvuodatusta. Vai asettuiko Jumala uhriksi sanoakseen, että lopettakaa hyvät ihmiset se uhraaminen?
   
2. Jeesus lunnaina. Lunastuspuheen taustalla häälyy hahmo, jota nykykristityt eivät yleensä kovin mielellään muistele: Perkele. Varhaisten teologien mieleen juolahti nimittäin pohtia sitä, kenelle lunastuksen hinta maksetaan. Jotkut ajattelivat, että syntiin langennut ihminen on ikään kuin Perkeleen panttivankina ja Jeesus on se seteleitä täynnä oleva salkku, jonka Jumala kiikuttaa paikalle ostaakseen ihmiset vapaiksi. Toiset eivät voineet hyväksyä ajatusta, että paholaisella olisi oikeus tai kyky periä lunnaita Jumalalta, joten he ajattelivat että lunnaat piti maksaa Jumalalle.
3. Jeesus sijaiskärsijänä. Canterburyn piispa Anselmin 1000-luvun lopulla muotoilema sovitusteoria elää yhä ja voi hyvin. Siinä ihminen on velassa Jumalalle rikottuaan Jumalaa vastaan ja Jumalan oikeudenjano vaatii velan sovittamista. Jeesus tuotti synnittömällä elämällään ja kuolemallaan niin suuren ansion, että se riittää kuittaamaan velan ihmisten puolesta, jotka eivät siihen itse kykene. Myöhemmin tähän malliin ympättiin mukaan ajatus sijaisrangaistuksesta: Kristus kärsii ihmisten puolesta näille kuuluvan Jumalan rangaistuksen. Sijaisrangaistusteoriaa on kritisoitu paljon, koska se antaa Jumalasta aika kyseenalaisen kuvan ja koska syyttömän rankaiseminen syyllisten sijaan sotii oikeustajua vastaan.
4. Jeesus voittajana. Jeesuksen täytyi kuolla, jotta hän voisi kukistaa kuoleman ja pahan vallat ja nousta sitten kuolleista. Varhaiset teologit keksivät, että Jeesus oli eräänlainen huijaus, vähän kuin kosminen onkimato, johon kuolema ahnaasti tarttuu mutta huomaa nielaisseensa madon mukana koukun. Jeesus ei ollutkaan tavallinen ihminen, vaan hänessä oli jumalallinen luonto. Niinpä Perkele jallitettiin ansaan, minkä seurauksena hän koki tappion.
5. Jeesus rakkauden osoituksena ja esimerkkinä. Tässä ajatuksessa Jeesuksen elämä ja kuolema on eräänlainen jumalallinen demonstraatio, jonka tarkoitus on liikauttaa ihmistä niin, että hän muuttuu mieleltään ja kääntyy kohti Jumalaa. Jeesus ja hänen pyyteetön, itsensä uhraava rakkautensa tarjoaa täydellisen moraalisen esimerkin, jota seurata ja joka herättää ihmisessä vastarakkautta. Tämäkin juonne on kulkenut mukana ristin merkitystä koskevissa pohdinnoissa läpi kristillisen historian.

Saattaa tietysti olla myös niin, että Jeesus kuoli ihan muuten vain. Että se ei ollut osa suurta kosmista suunnitelmaa vaan vain valitettava seuraus hänen pyrkimyksestään julistaa Jumalan valtakuntaa ja elää sen mukaisesti. Kristittyjen hommaksi jäi etsiä selitys hänen kuolemalleen. Miten asia onkin, teologian opiskelu on kivaa siksi, että sen jälkeen osaa jäsentää paremmin kristillistä kielenkäyttöä ja asettaa sitä kontekstiin. Se antaa myös tilaa omille ajatuksille, kun tiedostaa, että tässäkään asiassa Raamattu ei tarjoa mitään yksiselitteistä kuvaa eivätkä kristikunnan parhaat aivot ole sellaista kyenneet parissa vuosituhannessa muotoilemaan.

Uskonnollisten metaforien ei tarvitse olla toisensa poissulkevia eikä edes ”totta” sellaisessa kirjaimellisessa mielessä kuin yleensä ajattelemme asioiden olevan tosia. Ajattelen niitä sanallisena hapuiluna arvoituksen äärellä. Ristissä uskonnollinen vertausten kieli kuitenkin leikkaa historiallista todellisuutta, koska Jeesuksen ristinkuolema on historiallinen fakta sikäli kuin mikään niin vanha asia voi olla. Kovin montaa asiaa Jeesuksesta ei tieteellisessä mielessä tiedetä, mutta se tiedetään, että jostain syystä hänestä haluttiin päästä eroon.

Tällaisia kysymyksiä ristin äärellä kannattaa ehkä funtsailla: Millaista jumalakuvaa sovitusmetaforat rakentavat? Mihin suuntaan sovitus kohdistuu: Jumalaan, pahaan vai ihmisiin? Onko sovituksessa kyse objektiivisesta tapahtumasta, jossa jokin kosmoksessa muuttui noin vuonna 30 riippumatta siitä mitä ihminen asiasta ajattelee, vai subjektiivisesta tapahtumasta, jossa muutos tapahtuu ihmisen sisällä ja olennaista on ihmisen suhde sovituksen ideaan?

Jos itse pitäisi lähteä näissä raveissa veikkaamaan, niin kyllähän tuo viitoshevonen kutsuu eniten, muitakaan ratsuja poissulkematta. Jos jokin minua ristiinnaulitsemisessa koskettaa, väkivallan aiheuttaman järkytyksen lisäksi siis, niin erityisesti se ajatus, että siinä Jumala kärsii ihmisenä ihmisten rinnalla. Se puhuttelee, että kristinuskon kuva Jumalasta on haavoitettu ja heikko, että voitto on kätketty tappioon. Näin kirjoitti Klemens Aleksandrialainen (n. 150–215): Sillä [Kristus] tuli alas, tämän vuoksi hän otti ihmisen luonnon, tämän vuoksi hän halusi kärsiä ihmiskunnan kärsimykset, että kutistumalla heikkoutemme tilaan hän voisi kohottaa meidät valtansa mittoihin. (McGrath, s. 468.)

Tai keskiajalla Pierre Abélard (1079–1142): Usko Kristukseen lisää rakkauttamme, koska uskomme, että Jumala on Kristuksessa liittänyt inhimillisen luontomme häneen itseensä ja kärsimällä tuossa luonnossa hän on osoittanut meille tuon muita suuremman rakkauden, josta Kristus itse puhuu: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa” (Joh. 15:13). Tämä armo liittää siis meidät häneen ja lähimmäisiimme katkeamattomalla rakkauden siteellä. – – Tästä syystä Kristuksen kärsimyksen kautta tapahtuva lunastus on tuo syvä rakkaus meissä, joka ei vain vapauta meitä synnin orjuudesta, vaan takaa meille myös Jumalan lasten todellisen vapauden, jotta voisimme tehdä kaiken rakkaudesta emmekä pelosta – rakkaudesta häntä kohtaan, joka on osoittanut meille niin suurta armoa, ettei suurempaa ole. (McGrath, s. 469.)

En tiedä miten tämän selittäisi lapselle, joka pelkää ristiinnaulittua. Miten selittää, että väkivaltaisen näyn on tarkoitus kuvata rakkautta? Ehkä sanoisin, että Jeesus oli kiltti ja rakasti kaikkia, mutta ihmiset tekivät hänelle pahaa. Sitten voisi siirtää keskustelun ylösnousemukseen.

*

Lähteinä käytetty:

• Olli-Pekka Vainion sovitusluento systemaattisen teologian peruskurssilla keväällä 2024
• Alister E. McGrath: Kristillisen uskon perusteet: johdatus teologiaan. Kirjapaja 2012.
• Tommi Lehtonen: Kristillisen sovitusopin päätyypit. Teologinen Aikakauskirja 115, 531–540. https://journal.fi/tatt/article/view/141358/88993

 

Sieniä ja säveliä

Täytyy sen verran vetää sanojani takaisin, ettei hiljaisuus ole ihan ainoa reitti pyhän äärelle, jonka tunnen. Kirkossa pyöriskellessäni alan vähitellen päästä hajulle muistakin väylistä. Olen ottanut hiukan tuntumaa esimerkiksi keskiaikaiseen rukouslauluun, ihan vain sen verran, että alan aavistella miten syvästä asiasta on kysymys.

Gregoriaaninen laulaminen on hidasta ja meditatiivista, jokaiseen nuottiin ja äänteeseen voi paneutua ja etsiä äänen, kehon ja tilan resonaatioita. Oli vähän kuin olisi käynyt sieluhieronnassa, kun kävin keskiaikaisessa kivikirkossa laulamassa vanhoja rukouslauluja.

Pyhän lähestyminen laulamisen kautta on muutenkin kirkon selkeä vahvuus, varsinkin kun yhteislaulu on muualta kulttuuristamme aika lailla kadonnut. On ollut oikein kiva päästä reissujen jälkeen ihan tavallisiin kotiseurakunnan messuihin laulamaan. No, minä satun tykkäämään laulamisesta ja olen saanut virrenveisuun geeniperintönä, eihän se kaikkien juttu ole.

Kiireettömästi, paneutuneesti ja kauniisti vedetty kristillinen liturgia toimii parhaimmillaan kyllä myös. Kävi niin, että pääsin viettämään tee se itse -messua eräässä saaressa, kun oli pappikin saatavilla. Yksi haki metsästä pari oksaa, jotka sidottiin ristiksi improvisoidun alttarin taakse, toinen leipoi aamupuuron jämistä rieskan ehtoollisleiväksi ja kolmas kaivoi keittiön kaapista munakupit täydentämään ehtoollispikarien kokoelmaa. Minä lakaisin mökin portaat kirkonpenkeiksi ja valitsin raamatunkohdan, suosikkikohtani (Jes. 11:6–10), kun en äkkipäätä muuta keksinyt. Sitten vietimme messua rukouslaulun sävelin niin hartaasti, että kaikki uppoutuivat tyystin pyhään ajattomuuteen ja puolitoista tuntia myöhemmin havahduimme siihen, että suunnitellut aikataulut olivat olleet ja menneet. Hupsis.

Kun ajattelee, etten vielä vuosi sitten tuntenut kirkon piiristä juuri ketään, on pienoinen Jumalan ihme, että olen nyt löytänyt tieni niin moniin läheisiin ihmissuhteisiin, joissa kristillistä spiritualiteettia voi jakaa ja joissa sitä eletään ja hengitetään niin syvästi ja luontevasti. Kirkkaiden vesien äärellä metsien ympäröimässä mökissä, kun rukouslaulut hymisivät jatkuvasti jonkun tiskatessa tai neuloessa, tuntui siltä, että ei tämä johdatus pöllömmin ole mennyt. Tuntui kodilta.

Piparkakunruskeita herkkutatteja pullasudilla putsatessa laulettiin virsiä. On kiva huomata sekin, että aika ja paneutuminen tuovat vähitellen vanhan ymmärryksen tilalle uutta, uudenlaisia tulkintoja ja mielleyhtymiä. Ehtoollisvirsiin assosioituu toisenlaisia asioita kuin nuoruudessani, jolloin ehtoollinen oli lähinnä vähän ahdistava juttu.

Kun tulin sienimetsästä vaatteet ja hiukset hirvikärpäsiä täynnä, oli ihanaa päästä uimaan. Rukousharjoituksista paras on ehkä kelluminen: se, kun rentoutuu selälleen järven syliin, päästää irti kaikesta ja luottaa veden kannatteluun. Olen viime aikoina pyrkinyt hakemaan sydänrukoukseen samanlaista tuntua, vaikka se tapahtuukin kuivalla maalla.

 

Ei rukoileminen ole rukousten sanelemista:

rukoileminen on kierimistä sinun valosi pimeydessä

ja antautumista kun sinä kokoat meidät, puhut meille, vaikenet meille.

Rukoileminen olet sinä joka rukoilet, sinä joka hengität, sinä joka rakastat minua,

ja minä annan sinun rakastaa.

Rukoileminen on niitty; ja sinä kuljet yli.

 

Adriana Zarri, suom. Anna-Maija Raittila

 

Viikset, osa 2

Blogin lukijatilastojen perusteella on aika selvää, mikä teema ihmisiä kiinnostaa eniten: seksuaalisuus ja sukupuoli. Siksi vähän lisää aiheesta, ja myös siksi, että tulin lukeneeksi Päivämiestä (21.8.2024). Vanhoillislestadiolainen sanomalehti kun lojuu käden ulottuvilla aina lapsuudenkodissa käydessäni.

Tällä kertaa jo lehden kansi lupaili koko aukeaman juttua aiheesta "On kaksi sukupuolta – uskon näkökulmia teemaan". Aukeamalle oli koottu nimettömäksi jäävän asiantuntijan (psykologi) haastattelu, kolumnityyppinen puheenvuoro ja lukijoiden tuntemuksia.

Tekstien välittämät ajatukset voisi tiivistää neljään kohtaan:

1. Raamatun opetus kahdesta sukupuolesta on yksiselitteinen ja selkeä.
2. Sukupuolensa kanssa kipuilevien nuorten ongelmien toivotaan ratkeavan toisaalta väljentämällä sukupuolirooleja ("Voi olla runoilusta pitävä siropiirteinen poika tai harteikas tyttö, joka korjaa autoja") ja toisaalta odottamalla, että ongelma hälventyy ajan kanssa itsekseen ("Jumalalta voi rukoilla luottavaista mieltä ja sitä, että Raamatun mukainen ajatus kirkastuisi").
3. Tasa-arvo ja ihmisten hyväksyvä kohtaaminen on tärkeää. "Meidän ei tarvitse hyväksyä muuttuvan ajallisen maailman [sukupuoli]määritelmiä, mutta ihmiset tulee hyväksyä omina itsenään, kohdata jokainen tasavertaisina muiden kanssa."
4. "Raamatun mukainen" sukupuoliajattelu on nyky-yhteiskunnassa ajettu nurkkaan ja siten ajattelevat ovat ahdistetussa asemassa, jossa omaa mielipidettä ei uskalla ilmaista.
   

Minun näkökulmastani tekstit huokuivat hyväntahtoista ymmärtämättömyyttä ja toisaalta lukkiutunutta ajattelua. Sukupuolen moninaisuuden havaitseminen vaatii katseen tarkentamista, eikä se onnistu, jos on jo ennalta päätetty, että silmiä ei haluta avata. Perkaan kuitenkin teemaa vähän siinä toivossa, että joku Päivämiehen lukija tännekin eksyisi.

Raamatun luomiskertomuksessa Jumala luo ihmisen "mieheksi ja naiseksi" (1. Moos. 1:27). Tähän kohtaan vedotaan usein kaksinapaisen sukupuolinäkemyksen tueksi, mutta mikään pakko Raamattua ei ole tulkita niin, että jokainen ihminen on selkeästi vain jompaakumpaa. Hyvin harva enää tulkitsee Raamatun alkumyyttejä muissakaan asioissa kirjaimellisesti kaiken sen jälkeen, mitä nykyään tiedämme maailmankaikkeuden ja elämän kehityksestä. Sen ei tarvitse yhtään vähentää kunnioitusta luomisen ihmeen äärellä, päinvastoin.

Toki kaksi sukupuolta on biologinen fakta, mutta vain likimääräisesti. Kahteen sanaan tuskin mahtuu koko luomistyön rikkaus missään asiassa. Luomiskertomuksessa Jumala luo myös valon ja erottaa sen pimeydestä, mutta ei kukaan silti kiistä hämärän olemassaoloa samoin kuin sukupuolivähemmistöjen olemassaolo kiistetään tai ohitetaan. Intersukupuolisuuden muotoja tunnetaan nykyään lukuisia. Onneksi ymmärrys on tässäkin asiassa lisääntynyt niin, että vähitellen aletaan tiedostaa se väkivalta, jota intersukupuolisille ihmisille on tehty vain siksi, että heidät saataisiin työnnettyä jompaankumpaan kahdesta sukupuolilaatikosta.

Toisekseen trans- ja muunsukupuolisuudessa ei ensisijaisesti ole kyse ihmisen fysiikasta, vaan kokemuksesta, tunteesta ja identiteetistä. Transystäväni sanoo tienneensä olevansa mies siitä asti kun ylipäätään on ollut tietoinen olemassaolostaan. Tällaisessa tilanteessa ulkoisen sukupuolen korjaaminen vastaamaan sisäistä sukupuolikokemusta voi olla konkreettisesti koko elämän pelastus, sen verran karuja ovat transnuorten itsemurhatilastot. Väljemmät sukupuolinormit toki helpottaisivat sukupuolivähemmistöjen tilannetta ja kaikkia muitakin, mutta jos oma keho tuntuu väärältä, ei ongelma poistu, vaikka saisi tyttönä leikkiä autoilla tai poikana pukeutua mekkoon.

Ihmisten todellisuuden sivuuttaminen ja heidän uhraamisensa oikean opin alttarille vaikuttaa minusta perin epäkristilliseltä. Jos Jeesusta haluaa seurata, paremmalta strategialta tuntuisi vähemmistöihin kuuluvien ihmisten kohtaaminen ja heidän aito kuuntelemisensa. Sukupuolivähemmistöthän ovat olemassa myös vanhoillislestadiolaisten keskuudessa, mutta he ovat joko kaapissa näkymättömissä tai jo ulossuljettuja. Siksipä heitä ei liene löydetty Päivämiehen sivuillekaan pohtimaan aihetta uskon näkökulmasta. Ihmisen voi sulkea ulos paitsi erottamalla hänet konkreettisesti yhteisöstä, myös tekemällä hänen olemisensa yhteisössä niin mahdottomaksi, että hänen on pakko lähteä itse.

Kolumnisti, naimisissa oleva nainen, kertoo pohtineensa aihetta monesti puolisonsa kanssa ja tulleensa aina siihen tulokseen, että sukupuolia on kaksi. Se ei yllätä. Miksipä hän oman kokemuksensa pohjalta tulisikaan mihinkään muuhun lopputulokseen.

Hienoa on Päivämiehen teksteistä välittyvä pyrkimys lähimmäisen hyväksyvään kohtaamiseen. Se ei vain aina ole kovin helppoa. Ympäristöstä omaksuttu homo- ja transfobia on helposti niin syvälle sisäistettyä, että sitä kokevat myös vähemmistöihin kuuluvat itse. Minustakin on tuntunut siltä, että sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat jollain lailla omituisia ja epämiellyttäviä, jopa vastenmielisiä ja inhottavia. Hyvä uutinen on se, että oman transfobiansa voi myöntää ja sitä voi työstää. Uskallan luvata, että tunne hälvenee, jos transihmisiin tutustuu avoimin mielin. Jollei heitä omasta lähipiiristä löydy, suosittelen tutustumaan vaikkapa Elise Oittisen ajatuksiin. Hän on puhunut ja kirjoittanut omasta transprosessistaan helluntailaistaustaisena kristittynä.

Minulle muunsukupuolisuus-termi antaa sanan sille kokemukselle, etten saa kiinni naiseudesta samalla tavalla kuin naiset ympärilläni tuntuvat saavan. Harva nainen varmaan kokee muuttuvansa itsensä näköiseksi parran ja viiksien kanssa, kuten Late Mäntylä kokee (ks. aiempi kirjoitukseni) ja itsekin koen. Aiheeseen liittyviä tunnemuistoja on kertynyt paljon lapsuudesta saakka alkaen siitä harmituksesta, että esikoulussa tytöt ohjeistettiin askartelemaan Muumimamma, kun pojat saivat askarrella Muumipapan, tai siitä mielihyvästä, kun joku naapurintäti luuli minua pojaksi.

Jos omalle sukupuolikokemukselle ei ole kasvuympäristössä sanoja eikä samaistumispintaa, jää jäljelle vain nimetön ja epämääräisesti ahdistava joukkoon kuulumattomuuden kokemus. Se ulkopuolisuus, kun viimeistään murrosiän kynnyksellä huomaa jollain lailla tipahtavansa kärryiltä omasta viiteryhmästään ja vertaistensa joukosta tietämättä miksi. Oma viiteryhmä on olemassa, mutta sen olen löytänyt vasta nyt keski-ikäisenä, kun olen voinut samaistua toisten sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kokemuksiin.

Sukupuolen moninaisuuden kunnioittamisen ei tarvitse vähentää tilaa olla mies tai nainen, jos se on ihmisen oma kokemus. Tyttöyden ja poikuuden, mieheyden ja naiseuden todeksi eläminen ja sanoittaminen on aivan luvallista ja suotavaa edelleen. Ongelmia syntyy silloin, kun sanoja käytetään toisten ihmisten määrittelemiseen vastoin heidän kokemustaan. Siitä poisoppiminen on hankalaa ja voi tuntua tympeältä, mutta ei se mahdotonta ole.

Late sanoi Parta-dokumentissa pohtineensa, että jos hän pappina käyttäisi partaa, veisikö se huomion häneen itseensä, pois toisesta ihmisestä. Sitten hän oli ymmärtänyt asian olevan toisaalta päinvastoin. Kun huomio ei mene siihen, että itsellä on epämukava olo, Late voi paremmin antaa kaiken huomionsa toiselle ihmiselle. Lisäksi parta antaa toiselle tilaa olla sellainen kuin hän on, oma erityinen itsensä, jonka ei myöskään tarvitse mahtua normeihin. Itsekin unohdan helposti sen, että viikseni voivat myös antaa toisille jotakin eivätkä vain hämmentää tai provosoida heitä. Sitä niin helposti tunkee toiset ihmiset laatikoihin ja olettaa, että he ovat enemmistöön kuuluvia ja ”normaaleja” siinä missä itse on vähemmistöön kuuluva ja ”outo”.

Yksi Laten hieno oivallus on kehottaa pohtimaan omalla kohdalla sitä, ”mikä on sun parta?”. Se asia, joka sinussa odottaa lupaa murtautua esiin ja tulla eletyksi todeksi. Minun partani on ollut ihan jo sekin, että uskallan olla kristitty siitä huolimatta, etten monien mielestä voi sitä olla.

Pyhät epäpyhät vaellukset

Jos jotain voisin tuoda buddhalaisesta maailmastani kristilliseen skeneen, haluaisin tuoda sen miten siellä osataan vaalia ja syventää hiljaisuutta. Niissäkin kristillisissä paikoissa, joissa hiljaisuuden viljely on agendalla, se jää yleensä kovin ohkaiseksi. Vähän kuin ojennettaisiin jäätelötötterö, josta ehtii hädin tuskin lipaista ennen kuin se vedetään pois.

Hiljaisuus on vahva väylä pyhän äärelle, tai oikeastaan ainoa väylä jonka tunnen. Hiljaisuus ja luonto yhdessä ovat vielä vahvempi väylä. Hiljaisuutta voi buustata jakamalla sen muiden kanssa, eikä sekään haittaa jos ottaa koko kehon mukaan vaikka kävelyn muodossa. Siksi pyhiinvaellus porukalla luonnossa on periaatteessa todella voimakas konsepti. Olen kokenut sen monesti buddhalaisilla vaellusretriiteillä pohjoisen erämaissa.

Tänään pääsin kokeilemaan lyhyempää kristillistä versiota samasta asiasta, mutta kävi jäätelötötteröt. Hetken aikaa käveltiin neulasten peittämää metsäpolkua jonona hiljaisuudessa, mutta sitten hiljaisuus loppui. Vaikka jatkoin hiljaa kävelemistä, muiden pulina sulki pyhän ikkunan, joka oli juuri ehtinyt vähän raottua. Alkoi ärsyttää.

Jatkoin ryhmässä kulkemista, koska hengellisten harjoitusten hyötyjen tavoittamiseksi täytyy usein sitoutua johonkin muotoon. Jos muoto hiertää, sitten ollaan sen kanssa mitä siitä herää, vaikka ärsytyksen kanssa. Kun luovuin hiljentymisen intentiosta ja aloin höpötellä sydänrukouksesta yhden kanssapyhiinvaeltajan kanssa, ärsytys katosi, mutta samalla katosi minun näkökulmastani koko toiminnan pointti. Pyhiinvaellus tuntui enää vain kävelyretkeltä.

Kesällä on ehtinyt olla muitakin pyhiinvaelluksia, yksi niistä kahdestaan vaimon kanssa Ragon kansallispuistossa Norjassa. Oikeastaan kehystin vaelluksen pyhiinvaellukseksi lähinnä siksi, että vaelteluun ja matkusteluun tulisi vähän mielekkyyttä. Hengellisyyden kanssahan saattaa käydä niin, että kun sen makuun pääsee, tavallinen elämä alkaa tuntua aika turhanpäiväiseltä.

Pyhiinvaelluksemme alkoi suotuisasti. Leirintäalueen isäntä otti ylimääräiset tavaramme huomaansa ja heilautti vain kättään, kun tarjosimme maksua tavaroiden säilyttämisestä. Hiljaisella tiellä ei kulkenut ketään koko sinä aikana, kun söimme ja pakkasimme varusteitamme leirintäalueen pihalla, mutta juuri kun olimme lähdössä kävelemään, kohdalle saapui auto. Ruotsalainen polkujuoksija otti meidät kyytiin, kun vaimo vähän nosti peukaloa, ja vältimme viiden kilometrin taipaleen vaelluksen alkupisteeseen.

Pari pilvistä päivää kapusimme ylös alas kivikkoisia polkuja, sitten aurinko tuli esiin ja maisemat muuttuivat vaikuttavan jylhiksi. Ragossa on varmasti paljon erityisyydessään pyhiä paikkoja, mutta yksi niistä on ylitse muiden. Kristallinkirkas vuoristojärvi Litlverivatnet valuttaa altaansa reunan yli hiukan vettä putoukseen, joka syöksyy yli kaksisataa metriä alas äkkijyrkkää seinämää. Alhaalla laaksossa mutkittelee laiskasti turkoosinvärinen joki, johon putouksen vesi rauhoittuu.

”Tässä paikassa voisi tehdä jonkin rituaalin”, sanoin vaimolle. ”Voisi vaikka laskea kaarnaveneen alas putouksesta ja sen mukana jonkin viestin tai ajatuksia.”

”Sen voi tehdä myös energeettisesti”, sanoi vaimo.

Niinpä istuin putouksen rannalla juuri siinä kohdassa, jossa vesi valuu peilityynestä järvestä, kohoaa yhdeksi läpinäkyväksi aallonharjaksi ja syöksyy sitten päistikkaa alas valkoisina kuohuina. Vesi vaihtui koko ajan, mutta sen muoto pysyi samanlaisena. Pyysin uudistumista ja annoin kohisevan veden huuhtoa mukaansa kaikkea vanhaa, josta haluaisin päästä eroon. Sen tilalle haluaisin jotain uutta ja kirkasta.

Otin pyhää vettä pulloon ja huuhtelin sillä itseäni myös sisäisesti. Vesi oli tietysti pyhää vain siksi, että päätin sen olevan. En tiedä, tekikö rituaali minussa jotakin, mutta se oli hyvä hetki muuten hankalalla lomamatkalla.

Sitä olen miettinyt, tarvitaanko pyhän tavoittamiseen jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Pyhähän on jotain erityistä, sen vastakohta jotain arkista ja tavallista. Upeassa vuoristomaisemassa sielu kohoaa pyhyyden sfääreihin kevyemmin kuin pölystä harmaalla tienpientareella. Pyhinä pidetyt paikatkin ovat yleensä jotain ympäristöstään poikkeavaa, erikoisia luonnonmuodostumia tai muuta vastaavaa. Kirkoissa on koristeellisia kaapuja, taidetta ja hienoa arkkitehtuuria, urkumusiikkia ja juhlavia vuoroveisuja kaiketi siksi, että ihmisille tulisi olo, että nyt ollaan jonkin erityisen äärellä.

Tämänpäiväisellä pyhiinvaelluksella palasimme vielä hiljaisuuteen, mutta kimmoisa metsäpolku oli vaihtunut talousmetsien keskellä kulkevaan hiekkatiehen. Pyhän ikkuna pysyi kiinni.

Toisaalta olen kokenut monesti senkin, ettei pyhän kokemiseen tarvita ulkoisesti mitään erityistä. Päinvastoin hiljaisuus voi avata tilan, jossa kaikki tavalliset ja arkiset asiat alkavat väreillä pyhyyttä. Pyhää on kaikkialla ja kaikessa, se pitäisi vain osata nähdä.

Viikset

Kävin katsomassa lyhytelokuvan Parta (Kristiina Karsten, Otso Reunanen, Silja Salmi 2024), joka kertoo Late Mäntylän parrasta. Late on pappi ja hänen parrastaan tekee erikoisen se, ettei se kasva itsestään vaan täytyy meikata.

Elokuvassa maskeeraaja meikkaa Latelle parran samalla kun Late puhuu siitä, mitä parta hänelle merkitsee. Hän kertoo kehohäpeästä, jonka vuoksi hän ei koskaan ole tykännyt katsoa itseään peiliin ja olisi nuoruudessaan mieluummin ollut olematta fyysisesti olemassa. Parta auttaa: se saa Laten tuntemaan olonsa omaksi itsekseen ja vihjaa toisille ihmisille, ettei Late ole nainen toisin kuin muut helposti olettavat. Niinpä Laten tarvitsee partansa kanssa kärsiä vähemmän väärinsukupuolittamisesta eli siitä, että häntä sanotaan naiseksi tai sisareksi tai mitä kummallisia sanoja ihmiset nyt tapaavatkaan käyttää.

Olisin meikannut näytäntöön viikset ja parran – Late on neuvonut minulle, miten se tehdään – mutta en ehtinyt. Lähdin kotoa niin kiireessä, että ruokakaapin ovi jäi auki, ja niinpä koira järjesti kotona itselleen omatoimibileet tyhjentämällä muutaman namipussin.

Elokuva herätti minussa lähinnä samaistumista. Minäkin tykkään peilikuvastani enemmän viiksillä kuin ilman ja kohtaan niitä tilanteita, joissa ihmiset näkevät minut toisin kuin toivoisin. Viimeisin oli toissaretriitillä, kun päivystin retriitin ilmoittautumispisteellä vastaanottamassa ihmisiä. Yksi osallistuja kommentoi ilahtuneena, ettei ollut osannut nimestäni päätellä että olen nainen. Joo joo, tiedänhän minä olevani biologisesti nainen, mutta pakkoko sitä tietoa on hieroa naamaan.

Samaisen retriitin aikana ystävä kysyi saunomisesta ja sanoin, että saunon sujuvasti nais- tai sekasaunassa, mutta naisseurassa mieluummin. Miesten kanssa oma keho nolottaa enemmän ja toisten kehot ja karvoitukset herättävät kateutta. Naisseurassa nolottaa vähemmän, koska toisten kehot ovat samanlaisia kuin omani.

Minun on vaikea nähdä Laten parrassa mitään kummallista. Miksipä ei Late voisi meikata itselleen partaa siinä missä joku muu värjää huulensa tai hankkii permanentin. Ihan niin yksinkertaista se ei tietenkään ole, koska jostain oudosta syystä huulipuna ja permanentti ovat normien mukaisia asioita, mutta meikattu parta ei ole.

Kävin tänään hieman aiheeseen liittyvän keskustelun. Se alkoi niin, että ystävä iloitsi saaneensa paljon messuavustusvuoroja syksyksi. Minä siihen, etten tiedä viitsinkö mennä seurakunnan messuavustajatapaamiseen. En halua mennä kenen tahansa papin messua avustamaan, koska se on edelleen emotionaalisesti vähän hankalaa. On alba ja kaikki. (Alba on se valkoinen kaapu, joka kirkossa on alttari-ihmisillä päällä.)

Ystävä: Jaksatko vielä kertoa, mikä siinä albassa olikaan vaikeeta.

Minä: En mä itekään oikein tiiä. Musta vaan tuntuu että näytän tyhmältä. Liian juhlava kaapu. Kaulus kiristää ja ahistaa, kun en oo tottunut käyttämään kauluksellisia vaatteita. Tuntuu siltä kuin olisin sonnustautunut outoon rooliasuun ja on vaikea olla oma itsensä.

Ystävä: Mulla on päinvastoin. Tulee arvokas olo, sellainen että ”olen suorittamassa tärkeää tehtävää ja tämä kaapu olkoon siitä merkkinä”.

Minä: Se vähän lohduttaa se vyön tupsu. Se tuntuu vähän siltä kuin ois Muumipeikon häntä. ”Päälleni on puettu ahdistava kaapu, mutta on sentään tupsu stressileluna.”

Alba on toki unisex-vaate – Luojan kiitos – mutta mekkomaisuudessaan se tuntuu silti hiukan uhkaavan huteraa maskuliinisuuttani. Miehiä se ei varmaan niin haittaa, koska heidän maskuliinisuutensa ei ole yhtä heikoissa kantimissa kuin minun. Voisin kompensoida asiaa sonnustautumalla alban lisäksi viiksiin, mutta vielä en ole kehdannut mennä kirkkoon viikseilemään.

 

Karkkikaupassa

Ilmoittautuminen syyslukukauden kursseille aukeaa tänään, joten olen viettänyt aikaa kurssivalintoja pähkäillessä.

Ensimmäinen vuosi teologisessa meni suorittaen pääasiassa kaikille yhteisiä alan opintoja, jotka tarjosivat pintaraapaisun vähän kaikkea. Esimerkiksi filosofian kurssilla kiidettiin niin hirveällä vauhdilla läpi koko länsimainen filosofia, että tietämykseni platonismista tai Kantin transsendentaalisesta idealismista jäi väkisin hataraksi ja Hegelin ja Nietzschen jouduin hyppäämään yli kokonaan. En ole opiskellut filosofiaa aiemmin yhtään, ellei Sofian maailman lukemista lasketa.

Toisena vuonna pitäisi vähitellen tietää, mihin ryhtyy suuntautumaan. Oppiaineita on Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa viisi:

• Eksegetiikka eli raamatuntutkimus
• Kirkkohistoria
• Käytännöllinen teologia, jossa tutkitaan monenlaista liittyen siihen, miten uskontoa eletään käytännössä ja miten se ilmenee ihmisten elämässä
• Systemaattinen teologia, joka tutkii uskonnollisia oppeja; myös teologinen etiikka ja uskonnonfilosofia kuuluvat tähän laariin
• Uskontotiede, joka suuntautuu laajasti kaikkiin eri uskontoperinteisiin ja uskontoon ilmiönä, vaikkeivät muutkaan oppialat varsinaisesti pelkkään kristinuskoon rajaudu

Käytännössä tieteenalojen rajat ovat häilyvät ja nimetkin usein vähän ajastaan jälkeen jääneitä. Esimerkiksi käytännöllisen teologian alle kuuluva kirkkososiologia ei nykyään tutki pelkästään kirkkoa, vaan yleisesti yhteiskunnan ja uskonnollisten yhteisöjen vaikutusta toisiinsa tai vaikkapa myötätuntoa työelämässä.

Tällä hetkellä on sellainen kutina, että minusta saattaa tulla kirkkohistorioitsija. Siinä saisi melkein kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun voisi ryhtyä teologiksi ja historioitsijaksi samaan aikaan. Ensimmäinen unelma-ammattini lapsena oli arkeologi, ja kun koulussa alkoivat historian tunnit, olin jonkin aikaa sitä mieltä, että voisin ryhtyä historianopettajaksi. Lukioaikaiset kiinnostuksenkohteet johtivat lopulta luonnontieteisiin, mutta nyt voisi palata lapsuudenhaaveiden pariin.

Eksegetiikka kiinnostaa kyllä myös ja siinäkin pääsisi hyvin toteuttamaan sisäistä historioitsijaansa, onhan arkeologia vahvasti läsnä, kun Raamatun syntymaailmaa tutkitaan.

Vielä ehtii kuitenkin vähän fiilistellä. Tiedekunnan opetustarjonta on karkkikauppa, jossa jarrua on vähän vaikea pitää päällä. Pelkästään vuoden ensimmäiselle periodille tarjolla olisi kymmeniä kursseja islamilaisesta etiikasta jumalanpalveluselämään, varhaisesta juutalaisesta kirjallisuudesta keskiajan teologiaan, ekumeniasta elämänkaaren historiaan, kärsimyksestä kolminaisuusoppiin, klassisesta arabiasta kreikkaan. Selattuani tarjonnan läpi listallani oli 11 kurssia, jotka haluaisin valita, ja käytännössä pystyn ottamaan kerrallaan vain muutaman.

Kovan karsinnan jälkeen lukujärjestykseen pääsivät pari kirkkohistorian kurssia, joilla opiskellaan historioitsijan taitoja kuten arkistojen penkomista, sekä kurssi ”Suomalainen luontohengellisyys 1900–2000-luvuilla”. Päälle vielä kreikka, koska joskus kieltenopiskelu on pakko aloittaa.

Kolmen klassisen kielen (latina, heprea, kreikka) opiskelussa on teologinaluilla melkoinen työmaa ja käytännössä aika järjetön sellainen, sillä taito unohtuu nopeasti ellei sitä käytä mihinkään. Harva esimerkiksi papin työssä jaksaa pitää heprean tai kreikan taitoa yllä, jotta voisi lukea Raamattua alkukielellä. Onhan siitä tietysti iloa, että saa käsityksen Raamatun alkutekstistä ja siten myös kääntämisen haasteista, mutta panostus kieltenopiskeluun on massiivinen: yhtä kieltä opiskellaan vuoden verran viisi tuntia viikossa.

Klassisen heprean olen jo opiskellut ja unohtanut kertaalleen entisessä elämässä. Se oli kivaa, mutta kertaaminen ei houkuttele ellei tiedossa ole taidolle mitään erityistä käyttöä. Latinaa yritin intensiivikurssina loppukeväästä, mutta jaksamista ei ollut siinä kohtaa tarpeeksi taivutuskaavojen pänttäämiseen. Kreikkaan suhtaudun toiveikkaammin: kokonaan uusi kieli, jota en ole koskaan aiemmin opiskellut. Kirjaimisto on ainakin fysiikasta ja matematiikasta tuttua.

Ongelmaksi kurssien kahmimisessa voi muodostua se, miten paljon opintopisteitä tutkintoon mahtuu. Yliopisto on nykyään aika tiukkis verrattuna nuoruuteeni, jolloin akateeminen vapaus oli paljon rajattomampaa. Opiskelijat halutaan paimentaa pihalle nopeasti ja tehokkaasti, nekin jotka haluaisivat jäädä lorvimaan ylimääräisten opintojen parissa.

Pappeudesta

Opiskelukaverien ryhmässä jaettiin keväällä kokemuksia siitä, millaista on olla teologian opiskelija. Tuntemattomat ryhtyvät avautumaan elämän syvistä asioista, oli yksi kokemus, jonka monet tunnistivat.

Minä sanoin, että tämä on parannus entiseen, koska kun ennen kerroin olevani töissä Ilmatieteen laitoksella, kaikki tuntemattomat alkoivat avautua minulle lähinnä säästä.

Joku oli törmännyt vähättelyyn. Teologisessa ei kuulemma opi muuta kuin juomaan kahvia. Kahvinjuonti onkin kyllä papille tärkeä taito, mutta ehkä se opetellaan vasta maisterivaiheessa, koska vielä en ole kahvinjuontiseminaariin törmännyt.

Ja sitten se pappeudesta kyseleminen. Tuleeko sinusta pappi? Kaikki kysyvät tätä, voihkaisi yksi.

Vaikka pappeus ei olisi käynyt mielen vieressäkään ennen teologian opintoja, asiaa joutuu väkisinkin pohtimaan, jos on yhtään kristillisesti suuntautunut. Siitä pitää ympäristö huolen. Ateistiystäväni ryhtyi vinoilemaan tulevasta pappeudestani jo ennen opintojeni alkua. Hän tarjoutui sielunhoidolliseksi koekaniiniksi, että voin harjoitella.

Ehkä jatkuvat pappisutelut ovat syy siihen, että muuan opettajamme kertoi, että olisi nuorena mieluummin sanonut opiskelevansa geologiaa kuin teologiaa. Ja kun eräässä tilaisuudessa törmäsin liutaan teologian tohtoreita, he tuntuivat katsovan minua vähän säälivästi. Älä huoli, me ei kysytä mikä sinusta tulee, yksi sanoi. Me tiedetään millaista se on.

Minulla on kysyjille yleensä lyhyt vastaus: en tiedä. Pitempi vastaus tulee tässä.

Olen kyllä oppinut arvostamaan papin työtä ja tunnen monia hienoja pappeja. Heidän työtäänhän on kohdata ihmisiä elämän suurissa käännekohdissa. Sikäli tuntuisi ihan hienolta, jos minusta voisi tulla pappi. Sitä paitsi Jumalalle olisi kiva tehdä töitä.

Asiassa on kuitenkin pitkä lista muttia. On tullut selväksi, että tulokulmani teologiseen on hyvin erilainen kuin opiskelukavereillani. Monet ovat jo olleet kirkossa töissä tai sitten he ovat pitkän linjan seurakunta-aktiiveja. Minulla on herätysliiketausta, toinen jalka buddhalaisessa meditaatioperinteessä ja sitten vielä sateenkaarivähemmistöön kuuluminen. En tiedä, tulisinko toimeen kirkon kanssa ja tulisiko kirkko toimeen minun kanssani.

­­Sitten on käytännön ongelmia. On turha haaveilla mistään ihmisläheisestä työstä niin kauan kuin masennus säännöllisesti tuhoaa kykyni olla ihmisten kanssa tekemisissä, enkä tiedä, jaksaisinko edes terveenä ihmisiä siinä määrin kuin pappina pitäisi jaksaa. Entä jaksaisinko olla niin paljon äänessä ja esillä, kun yleensä tykkään olla hiljaa? Toisekseen olen perinteisesti vihannut juhlia ja kaikenlaista pönötystä, ja papin työ on jos ei nyt yhtä juhlaa niin ainakin juhlia täynnä. Hautajaisia, häitä, kasteita, konfirmaatioita.

Juhlien vihaaminen liittyy erityisesti juhlapukeutumiseen ja sukupuolirooleihin pukeutumisessa. Nuorempana vannoin, etten koskaan ryhdy mihinkään työhön jossa täytyy pukeutua tietyllä tavalla, saati fiinisti, eikä pappeus täytä kriteeriä. Se ei ole mikään verkkarit ja villapaita -ammatti. Nykyään on sentään jo luovuttu papinvaatteiden määrittelystä sukupuolen mukaan, mikä jo lähtökohtaisesti tekisi koko pappeusajatuksen mahdottomaksi, jos ei sovi kaksijakoiseen sukupuoliluokitteluun.

Isoimpana on kysymys kirkon uskosta ja siihen liittymisestä. Kuluvana kesänä olen meditaatioretriittien järjestämisen lomassa myötäelänyt opiskelukavereiden kauhua ja jännitystä ensimmäisten rippikoulutuntien edessä, sitten iloa ja liikutusta hyvin menneistä leireistä ja ensimmäisistä konfirmaatioista. Salaisesti olen kiitellyt onneani, että minun ei tarvitse yrittää keksiä, miten ihmeessä hengellisyyttä opetetaan viisitoistavuotiaille, varsinkin kun menen itse jo Katekismuksen kanssa ihan solmuun. Puolet sen sisällöstä on sellaista, ettei minulla ole aavistustakaan miten sellaisiin asioihin uskotaan.

Pappeus on erikoinen ammatti myös sikäli, että siihen, kuka saa toimia pappina ja kuka ei, liittyy poikkeuksellisen paljon intohimoja. Jos aikoisin suuntautua papiksi, ei siinä auttaisi liikaa miettiä, mitä muut ihmiset siitä tykkäävät. Monet eivät tykkäisi.

Muutama viikko sitten kävin Skalandissa, Senjan saarella Pohjois-Norjassa. Siellä oli pienen kirkon edustalla patsas, rintakuva, jonka jalustassa luki ”Ingrid Bjerkås, første kvinnelige prest i den norske kirke”. Hän toimi seudulla pappina vuosina 1961–1965.

Ingrid oli kova tyyppi. Sodan aikana hän osallistui vastarintatoimintaan: hän kirjelmöi maan natsimielisille johtajille ja yritti keskeyttää natsijohtajan puheen. Siitä hyvästä hän joutui vankileirille. Sodan jälkeen hän lähti opiskelemaan teologiaa, valmistui 57-vuotiaana ja ryhtyi Norjan ensimmäiseksi naispapiksi välittämättä kaikesta mustamaalauksesta ja kampanjoinnista, jota häntä vastaan käytiin. Kuusi yhdeksästä silloisesta Norjan piispasta vastusti hänen pappisvihkimystään. Ehkä natsien uhmaamisen ja vankileirin jälkeen ei piispojen ja konservatiivikristittyjen uhmaaminen enää tuntunut missään.

Piispan allekirjoittamassa ordinaatiokirjeessä painotekstin pronominit vedettiin yli ja korjattiin käsin kuulakärkikynällä: ei han ja hans, vaan hun ja hennes. Vihkimyksen jälkeen Bjerkås päätyi pienen syrjäisen seurakunnan paimeneksi, koska sinne oli vaikea saada houkuteltua miespappia. Vastaanotto seurakuntalaisten taholta oli kuulemma lämmin, mutta pieni porukka kieltäytyi naispapin palveluksista kokonaan.

Kaiken kaikkiaan pappeus tuntuu siis aika kaukaiselta, mutta vaikea sitä on lakata pohtimastakaan. Siinä tuntuu olevan jotain samaa kuin uskossa yleensä – jotain merkillistä vetoa vastoin kaikkia järkisyitä. Tai jotain samaa kuin hurjassa vuoristoradassa: kiehtoo ja herättää kauhua samaan aikaan. Vielä pari vuotta sitten olisin nauranut itseni tärviölle, jos joku olisi sanonut että minusta tulee pappi, mutta mitä enemmän kirkossa hengailen, sitä vähemmän absurdilta ajatus tuntuu. Idea ei ole enää pähkähullu, vaan pelkästään hullu.

Onneksi saan vielä opiskella teologiaa, koska siitä olen vähintään yhtä innoissani kuin papiksi aikovat opiskelukaveritkin. En tiedä onko elämässä koskaan ennen ollut sellaista tilannetta, että melkein odotan kesän ja loman loppumista, kun syksyksi ja talveksi on odotettavissa jotain niin mielenkiintoista.