Jumalapäiväkirja 1 v

Blogilla on tänään 1-vuotissynttärit! Olin ajatellut sen kunniaksi muistella menneitä lueskelemalla vanhoja tekstejä, mutta en nyt taida ehtiä – eikä sitä tiedä, kehtaako niitä enää lukeakaan.

Tämä on blogin 72. postaus. Kirjoittaminen on välillä lähtenyt vähän lapasesta, ja toisaalta varsinkin teologian opiskelun annista olisi voinut kirjoittaa valtavan paljon enemmänkin, jos aivokapasiteettia ja kirjallista tuotteliaisuutta riittäisi vielä opintosuoritusten jälkeen.

Perustin Jumalapäiväkirjan oikeastaan edellisen, toistaiseksi julkaisemattoman kirjoitusprojektini jatkoksi – tarvitsin jonkin uuden paikan, mihin purkaa ajatuksia, koska jumalakriisini kävi edelleen aika kovilla kierroksilla. Nykyään olemme hyvissä väleissä, minä ja Jumala siis. Tuntuu vahvasti siltä, että jokin pyörä on pyörähtänyt, vihan tulivuori purkautunut tyhjäksi ja homma siltä osin taputeltu. Suhdekriisejä voi tietysti tulla, mutta ne ovat sitten jotain uusia kriisejä, eivät enää vanhan painolastin purkamista.

On vaikea löytää sanoja sille, miten merkityksellistä on, että kun on elänyt lähes 20 vuotta ilman Jumalaa, on saanut hänet takaisin. Olen siitä onnellinen joka päivä. Toinen huikea juttu ovat ystävät, joita matkan varrelta on löytynyt. Myös blogista on ollut tässä paljon iloa, koska se on auttanut syventämään orastavia ystävyyssuhteita nopeammin. Ei tarvitse puhua niin paljon päästäkseen syvemmälle, jos joku vain jaksaa lukea – ja joistain asioista on joka tapauksessa helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Rakastan teologian opintojani, vaikka on niissäkin aina välillä kestämistä. Erityisesti opilliset luennot saattavat olla sellaisia, että niiden jälkeen tulee epäilevä olo: olenkohan ihan väärässä paikassa ja mihin suuntaan pitäisi lähteä juoksemaan karkuun.

Onneksi vertaistuki on lähellä. Toissapäivänä juuri läväytin tarjottimeni yliopiston ruokalan pöytään ja puhisin opiskelukaverille luennon jälkitunnelmia. Reformaatiokurssilla oli ruodittu Lutherin ajatuksia kastamattomien lasten pelastumisesta ja reformaation eri suuntien erimielisyyksiä siitä, ovatko ehtoollisleipä ja -viini aina Kristuksen ruumista ja verta vai tekeekö vasta ihmisen usko niistä sellaisia.

– Jos lähtökohtana on se, että kuoleman jälkeen ihminen putoaa jompaankumpaan kahdesta laarista, niin homma lähtee heti ihan oudoille raiteille, valitin.

Opiskelukaveri symppasi. Tarvitseeko opista olla kauhean kiinnostunut, hän pohti. Ihan kuin uskominen olisi joku prosessikaavio.

Sitten on tämä outo hinku änkeä mukaan tekemään ja sanomaan, vaikka kaikki on niin vaikeaa, kun ristiriitoja on niin paljon ja kirkkokin yksi sotatanner. Sitä voisi elää omaa hengellistä elämäänsä kaikessa rauhassa, mutta ei.

– Mikä meitä vaivaa, kysyi opiskelukaveri.

– Just niin, mikä meitä vaivaa?

Viime aikoina olen päästellyt suustani tällaisia lauseita: voin alustaa keskustelua, voin vetää raamattumietiskelyä, voin saarnata. Ei minulla koskaan ennen ole ollut tämmöistä, ihmettelin ääneen. Yleensä tykkään olla hiljaa.

Ruokaseura muistutti Pyhän Birgitan rukouksesta: ”Osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä kulkemaan.” Vaarallinen rukous, hän naurahti.

Kiitos lukijoille! Jumalapäiväkirja jatkaa varmasti vireänä edelleen. Kai se on se, kun ei sydämeni ole koskaan palanut millekään asialle yhtä paljon kuin tälle jumalajutulle.

 

Paastokuulumisia

Olen ollut kirkon touhuissa mukana vasta pari vuotta, mutta siinä ajassa minusta on ehtinyt tulla suuri paastonajan fani. On kiva, kun vuodenkierrossa on erityisiä päiviä ja aikoja. Sitä paitsi asketismissa on jotain viehättävää, kunhan se pysyy terveellä pohjalla. Ei paastoaminen varmaan turhaan ole mukana kaikissa maailmanuskonnoissa.

Harmi vain, ettei kulttuurimme tue paaston ideaa yhtään. Suklaamunien vuoret olivat ilmestyneet kauppoihin jo paaston alkaessa, heti kun edelliset sesonkituotteet oli myyty pois alta. Olisi kiva, jos paastoaminen olisi yhteisöllisempää, niin kuin muslimien ramadan.

Laskiaistiistaina söin ystävän luona hänen leipomosta ostamansa tavallista hienommat laskiaispullat, ja seuraavana päivänä, tuhkakeskiviikkona, laskeuduin paastoon Jyväskylässä. Kuunsirppi loisti pimentyvällä iltataivaalla ja mustien naakkojen pilvet kaartelivat sen ympärillä. Naakkojen äänet soivat korvissa vielä, kun istuin kirkonpenkissä hiljentymässä ennen messun alkua. Ne toivat oloon yhteyden tunnetta: naakat ulkona parveutumassa yöpuulle kuusenoksien väliseen hämärään, minä sisällä kirkon kattoon maalatun tähtitaivaan alla. Samaa elämän virtaa kaikki tyynni.

Tuhkamessu Jyväskylässä yllätti positiivisesti: se oli kaunis ja saarnakin hyvä. Pappi puhui kristittyjen tehtävästä toimia trumpismin vastavoimana, rakentaa siltoja siinä missä populismi jakaa ihmisiä eri leireihin. Hän varoitti itsekkyyden ja oman edun tavoittelun voimistumisesta ympärillämme. Se synnyttää surua, toivottomuutta ja yksinäisyyttä. Mikä voisi tänä paastonaikana olla sellainen teko, jolla tuet ja autat toisia, hän kysyi. Millä tavalla se teko rakentaisi yhteistä hyvää ja veisi meitä kaikkia lähemmäksi Jumalaa?

Sain otsaani tuhkaristin ja pyyhin sen messun jälkeen lumeen kirkon pihalla, koska en kehdannut ilmestyä risti otsassa ystävien luo kylään. Siellä tarjottiin laskiaispullia, mutta minä olin jo aloittanut sokeripaaston. Se on ollut paastoamisen tapani kahtena edellisenäkin vuonna.

– Tää on ollut tosi hyödyllinen paasto, sanoi ystävä, kun pari paastoviikkoa oli takana. – Oon huomannut, että syön yleensä ihan turhaa lihaa. Miten sokeripaasto on vaikuttanut suhun?

– Ehkä niin että oon jotenkin vapaampi, vastasin. – Ei oo semmosta että pitäis saada makeaa välttämättä.

– Joo tunnistan. Eikä oo ällö olo liiasta sokerista. Yleensä syön sokeria ihan hulluna, mutta nyt kun ei ota, ei menetä mitään.

Paastossa on kyse karsimisesta, jotta olennainen tulisi paremmin esiin, ja vapaudesta. Sokeriinkin jää helposti koukkuun, tai murehtimiseen, josta toisella ystävälläni on tapana paastota. Mieleni on takertuvainen ja itsekkyyteen taipuvainen, se tuppaa hajoamaan joka suuntaan ja haalimaan elämään kaikenlaista, joten hengellisessä harjoituksessa täytyy ikään kuin polskia vastavirtaan. Paasto on tällaista hengellistä treeniä samoin kuin sydänrukous tai muu hiljentyminen, jossa päästetään irti mielen tavallisista sisällöistä ja kiinnostuksenkohteista.

Kun paastoaa sokerista, huomaa, miten tiukasti monet sosiaaliset normit ja juhlimisen tavat ovat kietoutuneet sen ympärille. Tuntuu melkein mahdottomalta keksiä, miten voisi juhlistaa asioita ilman sokeria. Kun sydänrukouksen ohjaajakoulutus loppui ja halusimme vähän juhlia ”valmistumistamme”, päädyimme skoolaamaan omenamehulla ja levittämään piknikviltin kappelin lattialle alttarin eteen. Sitten nautimme siinä kynttilänvalossa vähän iltapalaa, viinirypäleitä, keksejä ja juustoa.

Paaston aikana tuntuu aina siltä, että haluaisin jatkaa samaa ympäri vuoden, mutta olen ehtinyt myös haaveilla paaston päättymisestä. Sehän on paastossa myös parasta: kieltäytyminen on vähän kuin tallettaisi rahaa pankkiin, koska se kasvattaa tavallisten asioiden merkitystä. Ehtii haaveilla herkuista ja sitten kun niitä saa, ne ovat jotain erityistä.

– Muistuta mua, että sit ku paasto loppuu, haluan paistaa lettuja, viestitin ystävälle.

– Kiitos kutsusta! hän vastasi.

Laulujen laulusta

Vuonna 2006, kun olin 19-vuotias fysiikan opiskelija ja surffailin Helsingin yliopistossa mielenkiintoisten kurssien perässä, päädyin visiitille myös teologiseen tiedekuntaan. Parhaiten muistan Vanhan testamentin eksegetiikan luennot, joita piti Martti Nissinen leveällä savon murteella. Tuohon aikaan luin myös Nissisen tutkimuksia homoseksuaalisuudesta, esimerkiksi kirjaa Synti vai siunaus: homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta (2004). Kun olin juuri tullut kaapista, irtautunut pakon edessä vanhoillislestadiolaisuudesta ja maailmankuvani oli aikamoisessa kaaoksessa, oli tärkeää kuulla asiantuntijalta, ettei Raamatun kanta homoseksuaalisuuteen ole mikään yksiselitteinen juttu.

Niinpä olin kovin mielissäni, kun pääsin kuulemaan Nissistä uudelleen vielä liki 20 vuotta myöhemmin – ja savon murrekin oli ihan ennallaan. Ympyrä sulkeutui. Nissinen piti meille pari luentoa Laulujen laulusta, jota hän oli suomentamassa nykyiseen (1992) Kirkkoraamattuun silloin kun itse vielä kuljin lastenrattaissa.

Päällisin puolin Laulujen laulu on eroottinen rakkausrunoelma. Siinä on kaksi puhujaa, mies ja nainen. Teksti on hyvin aistillista ja ruumiillista, siinä tuijotetaan, kuullaan, kosketaan, haistetaan ja maistetaan. ”Rakkaani työnsi kätensä ovenraosta, ja sydämeni hypähti”, sanoo nainen. ”Minä nousin avaamaan rakkaalleni, ja käteni helmeilivät mirhaa, sulaa mirhaa oli minun sormissani ja oven salvassa.” (5:5) On rakastelun metaforia: tekstissä poimitaan kukkia, nautitaan hedelmiä, kiipeillään puihin ja tartutaan taateleihin.

Laulujen laulu on kaikkien Raamatun kirjojen joukossa poikkeuksellinen siinä, miten siinä kuuluu naisen oma ääni. Nainen on aktiivinen toimija, mies taas Nissisen mielestä vähän aikaansaamaton. ”Mies kahtoo ja kuvvailoo naista eikä oikein muuta tiekään.” Mies ei edusta toksista maskuliinisuutta, vaan koputtelee nöyrästi naisen ovelle. Rakkausruno näyttää olevan se genre, jossa mies–naissuhteet voitiin muinaisen Lähi-idän kulttuuripiirissä esittää tällä tavalla, vaikka muuten yhteiskunta oli patriarkaalinen.

Naisesta käytetään Laulujen laulussa aika militantteja vertauksia: hän on Daavidin torni ja muuri. Tornimetafora voi viitata siihen, että nainen erottuu maisemasta, pohti Nissinen. Toisaalta torni symboloi vahvuutta ja turvaa: se on puolustusvarustus. Nainen ei ole antautunut, vaikka yritetty on. Torniin ”on ripustettu tuhat kilpeä, monen soturin jouset ja viinet” (4:4).

Entä mitä Laulujen laulu tekee Raamatussa? Ties miten pitkään on kinasteltu siitä, onko se vain maallista rakkausrunoutta vai onko sillä ollut syntykontekstissaan jokin rituaalinen tai uskonnollinen tarkoitus. Yksi vaikutusvaltainen tulkinta on liittänyt Laulujen laulun mesopotamialaisiin hedelmällisyysriitteihin ja kulttiprostituutioon. Tällaiset teoriat voi kuulemma kuitenkin vetää vessanpöntöstä. Teoria oli Nissisen sanoin ”post-viktoriaanisen ajan jännittävä tirkistysaukko orientaaliseen eksoottisuuteen” vailla mitään kunnon evidenssiä.

Tekstiä on läpi juutalaisuuden ja kristinuskon historian luettu allegorisesti. Juutalaisuudessa sen on nähty kuvaavan Jahven ja Israelin suhdetta, kirkkoisät lukivat sitä Kristuksen ja kirkon välisen suhteen kuvauksena ja keskiajalla sen katsottiin ilmentävän sielun ja Jumalan mystistä yhtymistä. Keskiajalla Laulujen laulu oli hyvin suosittu: mistään muusta Raamatun kirjasta ei Nissisen mukaan kirjoitettu yhtä paljon kommentaareja.

Nuorempana Nissinen ajatteli, että Laulujen laulu on maallista häärunoutta, joka on allegorisoitu ja viekkaudella ja vääryydellä salakuljetettu Raamattuun. ”Kiäntymyksen” hän koki lukiessaan muinaista akkadinkielistä jumalten välistä rakkausdialogia, jossa joka rivillä tuntui olevan linkki Laulujen lauluun. Laulujen laulu asemoituu osaksi muinaisen Lähi-idän kirjallisuutta, ja sitä on alusta lähtien voitu lukea uskonnollisesti.

Jos osaisi lukea hepreaa ja jos lisäksi ymmärtäisi runoelman alkuperäistä kulttuurikontekstia, avautuisi tekstistä kaikenlaista, mitä suomennoksen lukijalle ei avaudu. Ehkä tunnetuin Laulujen laulun kohta on käännetty Kirkkoraamatussa näin:

Rakkaus on väkevä kuin kuolema,

kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.

Sen hehku on tulen hehkua,

sen liekki on Herran liekki.

Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,

virran tulva ei vie sitä mukanaan. (8:6–7)

Tämä rakkauden ylistys kätkee Nissisen mukaan sisäänsä kokonaisen jumalpantheonin. Alkutekstissä on jokaisella rivillä viittaus johonkin muinaisen Lähi-idän jumaluuteen: kuoleman jumala Mot, tuonela tai sen jumala Sheol, sodan ja ruton jumala Resef, sitten Jahve eli käännöksen ”Herra”, meren jumala Jam ja jokien jumala Nahar. Piiloviesti on se, että Jahve on vahvin kaikista. Jahve voittaa, rakkaus voittaa.

”Me ollaan sen ajatuksen perillisiä, että Jumala ja seksi eivät oikein mahdu samaan mihinkään, mutta ei vanhassa maailmassa ollut niin, ei edes Euroopassa”, sanoi Nissinen. Ei tarvitse mennä kuin 1700-luvulle, niin edes eurooppalaisilla protestanteilla ei ollut mitään vaikeuksia Kristuksen ja seurakunnan välisen erotiikan kanssa. Laulujen laulun inspiroimaa morsiusmystiikkaa veisasivat herrnhutilaiset Saksassa ja körttiläiset Suomessa, kunnes Siionin virret ”raitistettiin” ja morsiusmystiikka hävisi.

Saavatko rakastavaiset toisensa? Laulujen laulussa ei lopulta kerrota, pääsevätkö he koskaan puusta pitkään, pohti Nissinen. Viimeisissä jakeissa mies yhä ruikuttaa, että ”kutsu minut”. Nainen vastaa: ”Tule, rakkaani! Riennä kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuville vuorille!” (8:14) Tässäkin suomennos saattaa hämätä, sillä juosta-verbin suunta voi Nissisen mukaan olla mikä vain. Epäselväksi jää, sanooko nainen rakkaalleen ”riennä tänne tuoksuville vuorilleni” vaiko ”painu sinne tuoksuville vuorillesi”.

Ave Maria

Marianpäivänä nurmikko oli aamulla varjopaikoissa kohmeessa, auringossa sula. Ensimmäiset lumikellot puskivat kukkapenkistä, koira paistatteli päivää terassilla. Kirkossa alttari oli pukeutunut valkoisiin ja enkeli kertoi Marialle vauvauutisia, koska jouluun on aikaa yhdeksän kuukautta.

Istuin penkissä ja ajattelin, että jos se pelkästä yrittämisestä olisi kiinni, saattaisin olla nyt itsekin raskaana ja odottaa lasta yhdessä Marian kanssa.

Lapsenteko on melko jännittävää puuhaa varsinkin, jos ei ole koskaan oikein tuntenut kutsumusta lapsen kantamiseen ja synnyttämiseen. Tällaisissa hommissa ei oikein auta muu kuin rukous ja jonkin itseä laajemman elämän virran kannateltavaksi heittäytyminen. Mutta kun kuljin koiran kanssa metsässä ja rukoilin, tuli olo, ettei tässä kyllä Jeesus auta. Eihän Jeesus tämmöisiä naisten juttuja tajua. Mariaa tarvitaan.

Tosin sehän tässä onkin, että naisten jutut tuottavat hankaluuksia. Kun olin istuttanut vauvansiemenet sinne minne niitä kuuluu istuttaa, jos haluaa tulla raskaaksi, meinasi silmiin nousta kyyneleet pelkästä harmituksesta ja loukkaantumisesta oman kehon naiseuteen.

– Vähän on ristiriitaiset tunteet, viestitin ystävälle.

– Paljon on tunteita edessä, kävi niin tai näin, hän vastasi. – Niistä selviät.

– Niin. Mutta kyllä sukupuoli tekee tästä vaikeempaa.

– Ihan taatusti. Tosi moni sanoittaa raskautta oman naiseuden kautta. Se on vähän epäreilua, pohti ystävä. – On huikeeta, että ihmisen sisällä kasvaa uusi ihminen. Tuntuu vähän ylimääräiseltä tunkea siihen jokin feminiinienergia.

– Varmaan parempi olla lukematta mitään raskausjuttuja, arvelin. – Vaimo voi opiskella ja sitten sivistää mua.

– Onko helpompi että neuvolassa ei sanota naiseksi vaan äidiksi?

– No jaa, tuskin musta äitiä tulee.

– Linnuista voi sanoa ihan kieliopin mukaan, että ”molemmat emot hautoo”.

– Joo se on kiva. Voisin olla se toinen emo.

– Kaikenlaiset ihmiset, joilla on kohtu, voi kantaa lasta, vakuutti ystävä. – Kaikensukupuoliset emot. Sitä paitsi sä oot sopiva. Kaikki ihmiset ei vaan sitä vielä tiedä. Harmi, mutta oot silti just sopiva. Ja sitä paitsi Jumalan kuva.

Päätin ottaa voimalauseeksi ”kaikensukupuoliset emot voivat hautoa”. Eläinmaailmaan samaistuminen auttaa. Jos tulen raskaaksi, olen vain nisäkäs, joka kantaa pentua. Siihen saatan kyetä. Eläinten maailmasta kun puuttuu ihmisten kulttuuri ja sen mukanaan tuomat ongelmat.

Eläimistä ei usein edes näe sukupuolta päällepäin. Koirani esimerkiksi ei ole yhtään naisellinen, vaikka onkin emo, viisi lasta synnyttänyt. Se on pikemminkin ollut aina vähän äijämäinen: merkkailee paljon ja nostaa koipea pissatessaan.

On kiva, että meidänkin kirkossamme on Marialle omistettu päivä, vaikka muuten Maria on ajautunut paitsioon. Marianpäivä tarvitaan ihan vain siksikin, että yhtenä päivänä vuodessa voi laulaa hienoa virttä 51. Siinä ”kaikki ilon lähteet puhkeavat” ja ”kaikessa on paratiisin tuoksu”.

Muutama viikko sitten päädyin vahingossa ortodoksikirkon ehtoopalvelukseen. Maria, jumalansynnyttäjä, oli vahvasti läsnä niin rukouksissa kuin kuvissakin. Katon freskot esittelivät tasapuolisesti sekä Marian että Jeesuksen elämän merkkitapahtumia.

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi se, että en tajua mistään mitään, vaikka palvelus oli selvää suomea. Tekstejä resitoitiin vauhdikkaasti, pappi ja avustaja välillä tulivat esiin ikonostaasin takaa, välillä menivät sinne takaisin. Oli kaikenlaista hyörimistä ja suitsuttelua. Ristinmerkkien osalta maastoudun sentään ortodoksien joukkoon, koska teen ristinmerkin oikealta vasemmalle enkä vasemmalta oikealle niin kuin luterilaiset. Se johtuu siitä, että olen vasenkätinen ja teen ristinmerkin vasemmalla kädellä.

Maria-rukousten tarpeen havaittuani kokeilin vähän aikaa rukoilla Ave Mariaa niin kuin katolilaiset, mutta ei se oikein sopinut luterilaisen suuhun. Ja mistä samaistumiskohde, jos ei naiseus eikä mieheys oikein tunnu omalta? Siitäkö variksesta, jonka eilen näin keikkumassa puussa ja nyhtämässä irti oksia pesätarpeiksi?

Magdalan Marian maineenpalautus

Jotta blogin vaatimattomalle lukijakunnalle ei iskisi opiskelukateus, täytyisi kuulemma kirjoittaa välillä myös teologian opiskelun tylsistä puolista. Mutta aika tylsää olisi kirjoittaa siitä, miten kreikantunneilla määritellään verbimuotoja: mediumin partisiipin aoristi yksikön nominatiivi tai aktiivin indikatiivin imperfekti monikon kolmas persoona. Menettelee, mutta ei kauheasti sytytä. Konkreettisin hyöty on toistaiseksi ollut se, että kun kerran messussa tuijottelin pappisystävän kasukan etumukseen kirjailtuja hieroglyfejä, havaitsin etteivät ne olekaan merkityksettömiä koukeroita, vaan siinä on ristikkäin kaksi sanaa: fōs, valo, ja zōē, elämä.

Vähän tylsää on välillä se, että kriittiset näkökulmat joskus vyöryvät päälle siinä määrin, että positiiviset tulokulmat kristinuskoon tuntuvat käyvän vähiin. Esimerkiksi Raamattu länsimaisessa kulttuurissa -kurssilla on keskitytty perkaamaan Ilmestyskirjaa, josta on aika vaikea löytää mitään rakentavaa, ja luettu Minna Heimolan tutkimusta Raamattu ja rasismi (2017), joka on masentava katsaus siihen, miten Raamatulla on oikeutettu syrjintää, orjuutta, apartheidia ja antisemitismiä. Osa perusteista kumpuaa suoraan Raamatusta, osa on muuten vain päättömiä tulkintoja. Selväksi tuli, että Raamattu taipuu perusteeksi mihin vain, jos niin halutaan – tietysti myös syrjinnän vastustamiseen.

Kyseinen kurssi on sekä opettavainen että vähän rasittava: pieniä kirjoitustehtäviä pukkaa tuhottomasti. Viimeistelin juuri yhden Magdalan Mariasta. Uudessa testamentissa Maria on kaikin puolin kunniallinen nainen, yksi Jeesuksen seuraajista. Evankelistojen yksimielisen todistuksen mukaan hän oli ylösnousemuksen ensimmäisiä, ellei ensimmäinen todistaja, joka lähetettiin viemään Jeesuksen miesoppilaille sanaa siitä, että Jeesus elää. Siksi hän on saanut arvonimen ”apostolien apostoli”. Hänellä on kuitenkin ollut länsimaisessa kulttuurissa myös maine entisenä prostituoituna. Miksi näin?

Syy on puhtaasti se, että Raamatun eri kertomuksia on sotkettu keskenään. Joskus 300-luvulla Magdalan Maria alkoi sekoittua Uuden testamentin toiseen Mariaan, joka on Martan ja Lasaruksen sisar. Tämä toinen Maria voitelee Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesuksen jalat kalliilla öljyllä (Joh. 12:1–8). Voitelukertomus puolestaan sekoittui Luukkaan kertomukseen syntisestä naisesta, joka kastelee Jeesuksen jalat kyynelillään, kuivaa ne hiuksillaan ja voitelee ne (Luuk. 7:36–50), ja simsalabim, näin Magdalan Mariasta tuli tuo syntinen nainen. Niinpä hänet oli luontevaa yhdistää myös Johanneksen kertomukseen avionrikkojanaisesta, jonka Jeesus pelastaa kivitykseltä (Joh. 8:3–11).

Teoksessa Women’s Sacred Scriptures (1998) Karen King argumentoi, että Magdalan Marian yhdistäminen syntiseen naiseen ei ollut tahaton sekaannus, vaan tahallista mustamaalaamista. Niin saatiin painettua alas Marian keskeinen asema varhaiskristittyjen joukossa, hänen profeetallinen ja apostolinen asemansa ja naisten johtajuutta tukevat teologiset virtaukset. Marian kanonisointi antoi hänelle kyllä positiivisen roolin, mutta sellaisen, joka sopi patriarkaaliseen järjestelmään. Olisi aika oikaista vääryys ja palauttaa Marian maine, sanoo King.

Oli miten oli, julistaja Mariasta tuli myös patriarkaalisessa tulkintauomassa. Keskiaikainen pyhimyslegendojen kokoelma Legenda aurea, joka maalaa Marialle taustan rikkaana mutta lihan iloihin keskittyvänä syntisenä naisena, tietää kertoa Marian myöhemmistä vaiheista, että hän päätyy Marseillen seudulle, missä hän alkaa julistaa Kristusta niin väkevästi, että paikallisen maaherrankin puntti alkaa tutista. Marian jumalasuhteiden ansiosta lapseton maaherra ja hänen vaimonsa saavat pojan. Vaimo kuolee synnytykseen laivassa, jolloin mies katsoo äidinmaitoa vaille jääneen vauvankin olevan käytännössä kuoleman oma. Hän jättää vaimonsa ruumiin ja lapsen autiolle rannalle ja lähtee Pietarin kanssa Jerusalemiin nähtävyyksiä katselemaan. Paluumatkalla mies löytää hämmästyksekseen rannalta parivuotiaan poikansa elossa, ja kuollut vaimokin virkoaa henkiin, kun mies rukoilee Magdalan Mariaa. Marian elämän loppuvaiheesta kerrotaan Legenda aureassa, että hän eli 30 vuotta erämaassa, josta enkelit hakivat hänet joka päivä taivaaseen seitsemän kertaa niin ettei hän tarvinnut lainkaan maallista ravintoa.

Kirkkotaiteessa Magdalan Marian tunnus on öljyastia, vaikka hänellä ei siis ollut mitään tekemistä Jeesuksen jalkoja voidelleen naisen kanssa – toki hän oli ylösnousemusaamuna matkalla haudalle voitelemaan Jeesuksen ruumista. Toinen Marian tunnus on valkoinen tai punainen kananmuna. Se viittaa legendaan, jonka mukaan Maria julisti Rooman keisarille kristinuskoa kananmunan avulla: kuolleelta näyttävä mutta elämää täynnä oleva muna symboloi ylösnousemusta. Kun epäilevä keisari sanoi kananmunan ennemmin muuttuvan punaiseksi kuin kuolleen heräävän eloon, muna muuttui punaiseksi.

Populaarikulttuurissa suosittuja ovat tulkinnat, joissa Magdalan Maria nähdään Jeesuksen rakastajana eroottisessa mielessä. Näillä jutuilla on jonkinlaista pohjaa Raamatun ulkopuolisissa varhaisissa teksteissä, Marian evankeliumissa ja Filippuksen evankeliumissa, joissa Marian sanotaan olevan Jeesuksen kumppani, oppilaista tälle kaikkein rakkain ja suudelleen häntä. Jeesuksen lempioppilaita on kuitenkin varhaiskristillisessä kirjallisuudessa monia muitakin, eikä suuteleminen välttämättä merkitse romanttista pussailua. Juudaskin suuteli Jeesusta kavaltaessaan hänet (Mark. 14:44).

Ehkäpä värjään pääsiäisenä munia punaisiksi ja muistelen Magdalan Mariaa.

Kumbaya ja Jumalan hylje

Tällä viikolla on jo kolmena päivänä käynyt niin, että olen päivän ensimmäisen luennon jälkeen ihan liekeissä, mutta seuraava luento on ollut pettymys ja heittänyt saavillisen vettä roihuuni. Jokin taho ilmeisesti huolehtii siitä, ettei tule makeaa mahan täydeltä. Paastonaika ja silleen.

Tänään roihun sytytti Mika Vähäkangas, joka oli vierailijana Elina Vuolan luotsaamalla, aivan timanttiselta vaikuttavalla kontekstuaalisen teologian kurssilla. Kirjoitin muistiinpanoja näppäimistö sauhuten. Vähäkangas puhui lähetystyöstä, josta en tiedä vielä paljoakaan ja johon suhtaudun lähtökohtaisesti vähän epäluuloisesti – sellaista paremmintietäjien hommaa.

Pohdittiin liturgista adaptaatiota eli sitä, missä määrin rituaaleja täytyy ja voi sopeuttaa paikalliseen tilanteeseen. Missä määrin rituaaleissa on kyse siitä, että niillä viestitetään jotain syvempää? Missä määrin muoto on tärkeä? Mikä on universaalia, mikä voi olla paikallista? Tässä Vähäkankaan tyylinäyte:

– Otetaan vaikka ehtoolliselementit. Meillä jumalanpalveluksessa huitaistaan huiviin espanjalaista malagaviiniä ja lättyjä, joista sanotaan, että se on leipää, mutta ei se muistuta meidän tavallista leipää. Ei se muistuta sitäkään, mitä Jeesus söi ja joi: tuskin hän pisti pääsiäisaterialla poskeensa minivohveleita. Mutta meille on tärkeää, että se on just näin! Malagaviini on pyhä asia. Entä jos täällä vedettäisiinkin reissumiestä ja piimää?

– Kauramaitoa tänä päivänä, pisti väliin vastuuopettaja Vuola.

– No okei, teillä Kalliossa ehkä.

Entä oppi, onko siinä olennaista muoto vai sisältö? Tansaniassa ollessaan Vähäkangas opetti dogmihistoriaa swahiliksi, jossa ei ole sellaisia sanoja kuin olla, olemus, persoona tai luonto. Miten siis sanoa swahiliksi, että Jumala on persoonallinen? Paras, mihin swahilinkieliset opiskelijat pystyivät, oli ilmaus ”Jumala on ihminen”. Afrikkalaisten täytyy ensin oppia ajattelemaan kreikkalaisittain tai länsimaalaisittain ennen kuin he kykenevät omaksumaan opin oikeassa muodossa, sanoi Vähäkangas. Joku huomautti, että sitähän se on meilläkin: ehkä oppia on siksi niin vaikea käsittää, kun emme ole kreikkalaisia.

Onko kulttuurien välinen todellinen dialogi edes mahdollista, pohti Vähäkangas ja kertoi esimerkin kongolaisesta kimbanguistikirkosta. Sen perusti Pyhän Hengen inkarnaatio Simon Kimbangu (1887–1951), joka puolestaan on edelleen inkarnoitunut useisiin seuraajiinsa. Kun lähtee pöllyttämään asiaa, ei inkarnaatio tarkoita kongolaisille yhtään samaa kuin kreikkalaisille, sanoi Vähäkangas. Jotta voisi ymmärtää, miten he uskovat ja miten se poikkeaa hellenististyyppisestä uskosta, pitäisi ymmärtää, miten he ajattelevat: jotenkin niin, että ihmisen henki saattaa päätyä välillä muualle kuin missä kroppa on ja että sielu saattaa olla monessa paikassa yhtä aikaa.

Länsimaissa ei ole sellaista teologia tai kulttuurintutkijaa, joka voisi kunnolla ymmärtää, mistä kimbanguistien uskossa pohjimmiltaan on kyse, arveli Vähäkangas. Heidän kirkkonsa potkaistiin kuulemma ulos Kirkkojen maailmanneuvostosta, koska siellä niuhotettiin, että ”ei saa olla kuin yksi inkarnaatio ja teillä on viisi”. Yhtä hyvin saattaa kuitenkin olla, että kimbanguistien kirkossa ei ole yhtään inkarnaatiota länsimaalaisittain ymmärrettynä. Opista tulee helposti rajojenmäärittelyprojekti, mutta entä jos oppi ei olekaan olennaista? Voiko olla uskonto, jossa opilla ei ole pahemmin väliä, vaan sillä, missä voi kokea Jumalan voiman, pohti Vähäkangas.

Kun kielellistä juttua yritetään transponoida toiseen kielelliseen kontekstiin, uskonnosta tulee olennaisesti kielipeliä. Syntyy helposti siansaksaa, jossa täytyy olla vihkiytynyt kaanaankieleen voidakseen ymmärtää uskoa, sanoi Vähäkangas.

Sananmukaisesti kääntäminen on mahdotonta, koska yhden kielen sana ei vasta sataprosenttisesti toisen kielen sanaa. Jopa sellaisia perussanoja kuin isä ja äiti käytetään yllättävän eri tavoilla eri kulttuureissa, tai sanaa ihminen, jos sellainen sana ylipäätään on. Sana ei ole mikään kielen atomi, vaan se linkittyy kielen muihin osiin, ja käännettäessä asian merkitys helposti muuntuu tai hämärtyy. Esimerkiksi heprean sana חָכְמָה tarkoittaa jumalallista viisautta, johon puolestaan evankelista Johannes viittaa kreikan sanalla logos. Kun se käännetään suomeksi sanalla sana, yhtäkkiä se, mikä oli viisautta, onkin sana, vaikkei sana viestitä meille yhtään alkuperäistä ideaa. Sanat kun voivat olla mitä tahansa bullshittiä, totesi Vähäkangas.

Entä jos käännetään dynaamisen ekvivalenssin periaatteen mukaan eli mietitään, mikä kohdekulttuurissa olisi vastaava asia kuin lähtökulttuurissa? Jumalan karitsa käännettiin kuulemma inuiittikulttuurissa Jumalan hylkeeksi, koska inuiiteilla ei ole käsitystä sorkkaeläimistä. Faktantarkistukseni perusteella tämä saattaa olla urbaanilegenda, mutta Jumalan hylje, joka kantaa maailman synnit, kuulostaa kyllä sympaattiselta.

Kun lähdetään kääntämään Raamattua, mitä siinä käännetään? Tekstiä vai jotain viestiä? Lukeminen on aina tulkintaa, muistutti Vähäkangas: tekstiä itsessään ei ole olemassa, koska se tulee meille olemassa olevaksi vasta luettuamme sen, ja silloin olemme jo tulkinneet sitä. Raamatussakin on monia kulttuurikerrostumia, eikä ole ollenkaan selvää, mitä jokin asia tarkoitti silloin ja miten se on siirrettävä tähän päivään. Ei ole mitään kulttuurisista ulottuvuuksista puhtaaksi tislattua evankeliumia missään. Mikä on se raja, jonka yli mentäessä kyse ei enää olekaan evankeliumista, vaan jostain muusta?

– Ei ole kyse siitä, mitä tapahtuu Afrikassa, vaan siitä mitä tapahtuu täällä, joka puolella, muistutti Vähäkangas. – Yhdysvalloissa on menossa sellainen letkajenkka, että herää kysymys, missä kohtaa MAGA-kristillisyys on vaihtanut evankeliumin johonkin toiseen stooriin.

Länsimaisella lähetyksellä on taakkanaan historiallinen painolasti, se kun on ollut kietoutuneena kolonialistiseen hankkeeseen. Sen lisäksi lähetystyötä vaivaa Vähäkankaan mukaan lähetysjargonin viljely, sellaisen kuin ”kokonaisvaltainen lähetys”, johon voi ripustaa ihan mitä tahansa. Epämääräisyyden hyvä puoli on se, että se peittää eroja.

– Siinä voi sitten istua leirinuotiolla ja laulaa Kumbayaa päälle, sanoi Vähäkangas. – Voi huijata, että me ollaan samaa mieltä vaikkei oikeasti oltaiskaan, koska kaikki on niin monimerkityksistä.

Sitähän se on täällä meilläkin, ajattelin. Uskonnollinen symbolinen kieli voi näennäisesti yhdistää, vaikka oikeasti tuskin löytyy kahta kristittyä, jotka ovat samaa mieltä uskonsa sisällöstä. Ilmankos kaikki tuntuu välillä niin sekopäiseltä, kun tukevaa maaperää ei ole missään. Totesin juuri eräälle blogin lukijalle (terveisiä!), joka sanoi että on ollut hauska seurata matkaani yhä syvemmälle kirkkoon, että syvälle on tosiaan tullut ajauduttua tähän hullutukseen. Mutta jos kirkko välillä on melkoinen hullujenhuone, niin sitä on kyllä maailma muutenkin.

Albataistelu

"Alba on pitkä valkea vaate, jota käytetään jumalanpalveluspuvun perusosana. Papin liturgisen asun perusvaate on alba eli messupaita. Alba on latinaa ja tarkoittaa valkoista." (evl.fi)

– Oliko hyvä messu? kysyi ystävä.
– Joo ihan. Mulla oli tervetulosanat ja sit jaoin ehtoollista. Alban kanssa on vähän taistelua edelleen.
– Miksi?
– Sovitin neljää ja löysin sentään sellaisen, joka ei kiristä eikä laahaa.
– Ai sillai! Luulin että sua vituttaa.
– Niin vituttaakin, mutta vähemmän vituttaa jos alba edes on sopiva. Se liittyy osittain sukupuoleen.
– Miten se liittyy sukupuoleen? Onko alboja kahta lajia?
– Ei, sehän on kyllä unisex.
– Onneksi.
– Sukupuoliangsti tulee jotenkin siitä kun on esillä. Aattelee omaa ulkonäköään enemmän, ja mähän en kauheesti tykkää siitä, miltä näytän. Helpointa on, jos ei tarvitse ajatella sitä ollenkaan. Ja jos ei saa olla omissa vaatteissa, niin se vaikeuttaa.
– Luulis äkkiseltään toisinpäin. Että alba piilottais "persoonan", muuttaisi, öö, joksikin.

Niin tietysti onkin. Elisa Vihervaara-Räihä kirjoittaa gradussaan Papin uudet vaatteet – Sukupuolen merkitys Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappien virkapukeutumisessa (2022) siitä, miten virkapuku toimii naamiona, joka voi tuoda turvaa sekä kantajalleen että sille, joka kohtaa puvun kantajan. "Kohtaaja voi turvallisin mielin kohdata viranhaltijan, eikä hänen tarvitse miettiä kyseisen henkilön persoonallisuutta tai mieltymyksiä. Lääkärin, poliisin ja papin puvut ovat esimerkkejä kantajan persoonaa peittävistä vaatteista. Katsoja ei sinänsä katso puvun ohi, vaan katsoo ja kohtaa puvun kantaman viran."

Samaan aikaan univormut luovat valtahierarkioita, tukevat ryhmäidentiteettejä ja korostavat eroa muihin.

Papin pukeutuminen on ollut naispappien kannalta mutkikas kysymys. "Naisten uskonnolliset univormut ovat aiheuttaneet päänvaivaa monessa maassa, jossa naiset saavat toimia kirkon palveluksessa", kirjoittaa Vihervaara-Räihä. "Monet naispuoliset papit ovat joutuneet kokemaan olevansa kakkosluokan pappeja miehiin verrattuna, tai sitten heidän sukupuolensa on haluttu häivyttää kokonaan. Nämä kertovat syvään juurtuneista perinteistä, joissa ainoastaan miehet on nähty papinrooliin sopiviksi."

Ystävä jatkoi keskustelua:

– Haluatko puhua siitä, että et pidä siitä, miltä näytät?
– Hmm, en mä tiiä mitä siitä puhuis. Se liittyy varmasti paljolti siihen, että harmittaa ku näytän naiselta.
– Niin. Vaikka et hirveesti. Et käytä mitään merkkejä ollaksesi nainen. Me naisethan ei olla naisia luonnostaan vaan me ripotellaan vinkkejä itseemme.
– En tietenkään käytä. Mulla menee kaikki energia niitten vinkkien peittelyyn. Koitan raivokkaasti vinkata, että en oo. Vaatteet taitaa olla mulle aika tärkeät siinä että ilmennän sukupuolta, vaikka sopivia on vaikea löytää. Siksi se alba kait on niin hankala. Ja on siinä ehkä jotain muutakin, mitä en tavoita. Joka tapauksessa albasta tulee olo, että tuun nolatuksi.
– Saan kiinni. Albahan just piilottaa valtaosan merkeistä, joita haluaa antaa. Minnalla [nimi muutettu] on usein huulipunaa ja tukka kiharrettu. Oletan, että samasta syystä: se haluaa pointata, että on nainen. Viikset varmaan toimis samoin. Pointtina, että ei ole nainen.
– Niin!
– Alba ei kovin hyvin onnistu poistamaan sukupuolta, koska sukupuoli vaan on niin vahva kategoria. Kyllä mäkin muistan että eilen mulle antoi leivän "mies", vaikka en tuntenut häntä. Sukupuoli suorastaan korostuu kun kyse on tuntemattomista, koska niistä ei tiedä mitään muuta. Tyhmää.
– Joo. Alban kanssa jää jäljelle vaan pää. Ja vähän ruumiinmuotoja, joita alba ei onnistu peittämään.
– Nyt tuntuu kummalliselta, että me ei ysärillä tajuttu, että on ihmisiä, jotka ei ole naisia tai miehiä. Kyllähän me tiedettiin, että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio, mutta me ei silti otettu sitä lukuun.
– Sä olitkin jossain edistyksellisissä feministipiireissä. Mä olin ysärillä hiekkalaatikolla ja seuroissa.

Se vähän lohdutti, kun messussa mukana ollut ystävä toivotti voimia, kun taistelin albojen kanssa. Joku sentään tajuaa, että tilanteessa on jotain hankalaa. Albaongelma on vähän harmillinen, koska mielelläni jakaisin ehtoollista, mutta tällä hetkellä tuntuu helpommalta olla hakeutumatta ehtoollisavustajaksi. Jos aikoo kirkon virkaan, albojen kanssa on kuitenkin pakko jotenkin oppia tulemaan toimeen.

Lauantaina kävin Tikkurilan kirkossa katsomassa opiskelukaverin ja kumppanien esittämän näytelmän, joka kävi läpi naispappeuden historiaa Suomessa. Varsinkin alkuaikoina naispappien ulkonäköä säädeltiin kuulemma tiukasti: pitkät hiukset kiinni, ei liian suuria korvakoruja. Sukkahousujen paksuudestakin oli piispojen ohjeistus.

Ajat ovat muuttuneet ja viime aikoina (nais)piispat ovat luojan kiitos helpottaneet tilannetta tarttumalla pappien sukupuolitettuihin pukeutumisohjeisiin. Uudet ohjeet tulivat voimaan 2023. Nykyään pukeutumisvaihtoehtoja on edelleen kahta lajia, mutta niitä ei ole sidottu sukupuoleen. Lisävaihtoehdoille tai entistä väljemmille muotoiluille olisi edelleen tarvetta, koska varsinkin sukupuolivähemmistöihin kuuluville papeille tai pappeutta pohtiville pukeutumisasiat tuottavat yhä päänvaivaa – tuskin olen ainoa.