Mitä opin afrikkalaisilta naisilta

Yksi kevään parhaista kursseista oli ilman muuta kontekstuaalinen teologia: sellainen kurssi, jonka jälkeen maailma, tai ainakaan teologia, ei näytä samalta kuin ennen. (Ks. myös Kumbaya ja Jumalan hylje.)

Kontekstuaaliset teologiat (tai vapautuksen teologiat; käsitteet lomittuvat) nostavat marginalisoidut ihmisryhmät ja heidän näkökulmansa teologian tekemisen keskiöön. Opettajamme Elina Vuolan sanoin ne haastavat ja paljastavat piilotettua valtaa, tarkastelevat sitä, miten ihmisryhmien alistamista oikeutetaan teologisesti, ja pyrkivät uudelleentulkitsemaan traditiota kriittisesti. Olennaista on se, että marginalisoiduilla ryhmillä on riittävästi teologista osaamista nousta puhumaan omasta puolestaan uskonnollisissa kysymyksissä. Kurssilla katsottiin myös hienoja kuvia: oli musta Jeesus, intiaani-Jeesus ja hindutyyppinen Maria. Se, että kuvat yllättävät tai hätkähdyttävät, paljastaa tehokkaasti sen, millaiset silmälasit päässä kristinuskoa on tottunut katsomaan.

Tuskailin pitkään sen kanssa, mistä ryhtyisin kirjoittamaan kurssin loppuesseetä. Sitten ajattelin, että haluan hyödyntää tilaisuuden lukea kerrankin jotakuta teologia, joka ei ole mies, ei valkoinen eikä länsimaalainen. Onhan edelleen 99,5 % kaikesta teologiasta, jolle olen elämäni aikana altistunut, valkoisten euraasialaisten miesten muotoilemaa teologiaa. Näillä kriteereillä päädyin vähän umpimähkään poimimaan kirjaston hyllystä artikkelikokoelman African Women, HIV/AIDS and Faith Communities (2005).

HIV/AIDS on monella tapaa teologinen kysymys. Virus tarttuu pääasiassa seksuaalisessa kanssakäymisessä, joten kirkkojen seksuaalieettinen opetus, kuten katolisen kirkon torjuva suhtautuminen ehkäisyyn ja kondomien käyttöön, vaikuttaa suoraan viruksen leviämiseen. Erityisen alttiita tartunnoille ovat monet marginalisoidut ryhmät, kuten homoseksuaalit, transsukupuoliset, huumeidenkäyttäjät ja taloudellisesti heikossa asemassa olevat, jotka saattavat joutua turvautumaan prostituutioon selviytyäkseen. Tartuntaan liittyvä stigma lisää ihmisten kokemaa kärsimystä ja vaikeuttaa torjuntatoimia, ja raamatuntulkinnalla ja synnin teologialla on tässä iso merkitys.

HIV/AIDS on myös mitä suurimmassa määrin sukupuolikysymys. Vaikka epidemiatilanne on vuoden 2005 jälkeen merkittävästi helpottunut, edelleen eteläisessä ja itäisessä Afrikassa tytöt ja nuoret naiset saavat viruksen kolme kertaa todennäköisemmin kuin samanikäiset pojat. Tähän on monia, muun muassa fysiologisia ja kulttuurisia syitä. Sekä afrikkalaisessa että raamatullisessa kulttuurissa naiset kuuluvat isilleen tai aviomiehilleen, jotka omistavat heidän seksuaalisuutensa. Alisteisessa asemassa naisten on vaikea pitää kiinni oikeuksistaan, vaatia turvallista seksiä tai kieltäytyä seksistä. Seksuaalinen väkivalta on yleistä ja miehillä on usein avioliiton ulkopuolisia seksikumppaneita, mikä vie naisilta mahdollisuuden turvalliseen seksiin.

Patriarkaaliset rakenteet, jotka normaalioloissa olisivat ”vain” naisia alistavia, muuttuvat HIV/AIDS-epidemian olosuhteissa kuolemanloukuiksi, joista naiset eivät pääse pois. Zimbabwelaisten naisten kohtalot ovat karuja: Yksi joutuu jäämään pois koulusta hoitaakseen kuolleen sisarensa lapsia ja päätyy vasten tahtoaan naimisiin sisarensa miehen kanssa, jolta saa tartunnan. Toisen täytyy taipua perheensä tahtoon ja jakaa aviomiehensä serkkunsa kanssa, jonka mies on kuollut. Kolmas saa viruksen mieheltään, joka on ollut uskoton. Neljäs pakotetaan palaamaan takaisin HIV-positiivisen aviomiehensä luo, koska miehen jättäminen häpäisisi perheen. Kaikki neljä sairastuvat ja kuolevat.

Samaan aikaan zimbabwelaiset miespastorit tulkitsevat epidemiaa synnin, tuomion ja rangaistuksen viitekehyksessä ja reagoivat siihen lähinnä saarnaamalla entistä pontevammin seksuaalisesta moraalittomuudesta. He epäonnistuvat täysin ihmisten hätään vastaamisessa ja sen tunnistamisessa, miten epäoikeudenmukaisesti uskonnon pönkittämä patriarkaalinen järjestelmä yhdessä tappavan viruksen kanssa kohtelee naisia. Afrikkalaiset naisteologit ovat väsyneitä siihen, että pyhät tekstit ja kulttuuriset normit asetetaan naisten elämän edelle. He kokevat elävänsä afrikkalaisen patriarkaalisen kulttuurin ja kristillisen, miesten sanoittaman tulkintatradition puristuksessa.

Miten naiset sitten lähtevät tekemään toisenlaista ja parempaa teologiaa? He lukevat Raamattua. Tärkeitä raamatunkohtia ovat erityisesti ne, joissa Jeesus kohtaa naisia. Jeesuksen tapaamat naiset kantavat usein jonkinlaista kulttuurista stigmaa: on samarialainen nainen kaivolla (Joh. 4:1–42), syntinen nainen, joka voitelee Jeesuksen jalat (Luuk. 7:36–50), verenvuototautinen nainen, joka koskettaa Jeesuksen viittaa (Mark. 5:21–43) ja avionrikkojanainen, jonka Jeesus pelastaa kivitykseltä (Joh. 8:1–11). Raamatun naiset käyttävät toimijuuttaan ja rikkovat sosiaalisia normeja apua saadakseen, ja Jeesus kohtaa heidät tavalla, joka antaa heille takaisin heidän arvokkuutensa. Hän asettuu sairaiden ja sorrettujen puolelle ja nostaa ylös ne, jotka kulttuuri on painanut alas. Eikö kirkon pitäisi toimia samoin, kysyvät naiset.

Voimaannuttavien tekstien lisäksi naiset tarkastelevat myös heidän näkökulmastaan ongelmallisia tekstejä, kuten Efesolaiskirjeen puhetta miehestä naisen päänä (Ef. 5:22–24), joka sementoi afrikkalaiseen kulttuuriin muutenkin kuuluvan patriarkaalisen kontrollin. Eteläafrikkalainen teologi Madipoane Masenya huomauttaa, että Efesolaiskirjeen varsinainen pointti ei ole miehen johtajuus ja naisen alisteinen asema, vaan se, että koska sekä mies että nainen kuuluvat Kristuksen ruumiiseen, heidän on palveltava toinen toisiaan (Ef. 5:21). Miehen tulisi rakastaa vaimoaan kuin itseään tai omaa ruumistaan (Ef. 5:28, 32). Tekstiä kuitenkin luetaan valikoiden ja tarkoitushakuisesti, kritisoi Masenya: puhe miehestä naisen päänä irrotetaan kontekstistaan ja sitä käytetään miehisen itsekkyyden pönkittämiseen. Vain naisilta vaaditaan uhrauksia.

Synnin teologia on keskeistä HIV/AIDS-epidemian kontekstissa. Yksi naisteologeista nostaa esiin eteläafrikkalaisen katolisen papin Albert Nolanin syntiteologian: synti aiheuttaa kärsimystä, sallii kärsimyksen tai ohittaa ihmisten kärsimyksen. Synti on jotain enemmän kuin yksilön vääriä tekoja – sillä on sosiaalinen ja rakenteellinen ulottuvuus. HIV/AIDS-kontekstissa tällaisia syntisiä rakenteita ovat mm. sukupuolten epätasa-arvo, väkivalta, asenteet naisten seksuaalisuutta kohtaan, köyhyys ja riittämätön koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmä. Kun tämä ymmärretään, sairastumista ei tulkita rangaistukseksi jostakin henkilökohtaisesta synnistä, vaan pikemminkin järjestelmän synti tulee näkyväksi ihmisten kärsimyksessä. Tällainen näkökulma kehottaa kaikkia reflektoimaan ympärillä olevien ihmisten kärsimystä ja omaa rakenteellista osallisuuttaan siihen.

Naisteologit myös luovat resursseja: he pohtivat HIV-positiivisten naisten sielunhoitoa, kehittävät koulutusmateriaaleja teologisiin instituutteihin, jotka kouluttavat pastoreita, ja menetelmiä HIV/AIDS-tietoisuuden levittämiseksi syrjäseutujen naisille. He kirjoittavat rukouksia ja runoja jumalanpalveluksissa käytettäviksi. He pyrkivät palauttamaan sairauden kanssa kamppaileville ja viruksen stigmatisoimille tunteen siitä, että he ovat Jumalan kuvia, Jumalan rakastamia ja Jumalan huolenpidon piirissä. Kirkoilta naiset vaativat oikeudenmukaisuutta ja heikkojen puolelle asettumista.

Teologian tekeminen HIV/AIDS-epidemian kontekstissa ei ole mitään akateemista näpertelyä, vaan kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Viimeistään tämän kurssin jälkeen on aika vaikea hahmottaa, miten kenenkään mielestä voi olla hyvä idea, että teologiaa saisi tehdä tai Raamattua tulkita ja opettaa vain jokin tietty ihmisryhmä, kuten miehet.

*

Lähteet:

Phiri, Isabel Apawo, Haddad, Beverley & Masenya, Madipoane (toim.): African Women, HIV/AIDS and Faith Communities. Cluster Publications: Pietermaritzburg, 2005.

Vuola, Elina: Kontekstuaalinen teologia ja normatiivisuus. Teoksessa Teologia eletyn uskonnon tulkkina – normatiivisuus ja uudistuvat metodit (toim. Hallamaa, Tervo-Niemelä & Peltomäki). Suomalainen teologinen kirjallisuusseura: Helsinki, 2021.

Valkoisten vaatteiden sunnuntaina

Raamatun lukeminen on taitolaji, sitä mietin tänään.

Päivän evankeliumi (Joh. 20:19–31) kertoo ylösnousseen Jeesuksen visiitistä oppilaidensa luo, jotka kököttävät peloissaan lukittujen ovien takana, ja epäilevästä Tuomaasta, joka ei ole paikalla eikä siksi usko muiden kertomusta. Kun Jeesus viikon päästä ilmestyy taas, Tuomaskin uskoo, kun saa nähdä ihan itte ja tökätä sormensa Jeesuksen haavoihin.

Ei ole mitenkään helppoa päästä Raamatun teksteissä pintaa syvemmälle, kun keskivertosaarnatkaan eivät siinä oikein auta. Minulla homma tyssää usein siihen, kun jokin kohta evankeliumissa hiertää niin paljon, että huomio menee ärsytyksen tunteisiin. Tässä evankeliumissa tökkäävät Jeesuksen sanat: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” Pitikö tuollaista mennä sanomaan, Jeesus. Ei sovi ihmisille ollenkaan sellainen valta.

Sitten ystävä laittoi viestin, jossa oli vain kolme sanaa, mutta joka avasi evankeliumia heti paljon enemmän kuin koko monipolvinen saarna, jonka messussa kuulin. Sanat olivat ”tunnistamme toisemme haavoista”.

*

Vastapalveluksena kolmen sanan saarnasta kerron nyt entisaikojen kasteesta. Lupasin ystävälleni aiemmin, että kerron, ja se sopii tähän päivään, valkoisten vaatteiden sunnuntaihin. Ennen maailmassa uudet kristityt, jotka oli kastettu pääsiäisenä, pukeutuivat sen jälkeen koko viikon valkoisiin vaatteisiin, siitä nimi.

– Tää on mulle nyt sopiva kun ei oo liian vaikee, sanoi ystävä, kun keskustelimme tavoistamme paastota. – Mä en halua lähemmäs Jeesusta.

– Kiinnostaako sua millanen ois ollu kaste Augustinuksen aikaan? Ois nimittäin ollu sellanen, että oisit saattanut todeta ettet halua ihan niin lähelle Jeesusta. Voin kertoa blogissa, jos kiinnostaa, mutta jos ketään ei kiinnosta, niin en kerro.

– Tietysti kiinnostaa kaikkia.

Kerrotaan sitten. Lähteenä on TT, Augustinus-tutkija Timo Nisula, joka piti meille luennon aiheesta.

Kirkkoisä Augustinus (354–430) oli piispana Hippossa, Pohjois-Afrikassa nykyisen Algerian alueella. Hänen elinaikanaan kristinuskon historiassa tapahtui suuri ja nopea murros: Augustinus syntyi maailmaan, jossa kristinusko ei ollut kiellettyä mutta ei myöskään ainoa tapa palvoa Jumalaa tai jumalia. Hänen kuollessaan kristinuskosta oli tullut Rooman valtionuskonto, ainoa sallittu vaihtoehto.

Kristityksi ryhdyttiin tuohon aikaan niin, että ensin kirjauduttiin katekumeeniksi eli kasteoppilaaksi. Jotkut saattoivat roikkua tässä vaiheessa pitkäänkin, vuosikausia: katekumeenit usein lykkäsivät kasteen saamista eri syistä. Kastettuna kristittynä ja piispan valvovan silmän alla elämä oli vaativampaa kuin katekumeenina, joka saattoi porsastella vähän vapaammin. Toki siinä oli riskinsä, koska ilman kastetta ei ainakaan Augustinuksen mielestä ollut asiaa pelastukseen.

Varsinainen kasteeseen valmistautuminen tapahtui 40 vuorokautta kestävän paastonajan kuluessa. Katekumeenien tuli pidättäytyä lihasta, viinistä ja seksistä, tietyistä teatterinäytöksistä ja sirkushuveista, kylpylöistä ja peseytymisestä ylipäätään. Ruokailu oli sallittua kerran päivässä, iltapäivällä. Lisäksi piti käydä aika paljon kirkossa kuuntelemassa opetuksia. Laupeudentöissä tuli myös kilvoitella, siis rahan antamisessa kolehtiin, jos katekumeenilla oli ylimääräistä fyrkkaa.

Varsinaista kastetta edelsi riitti, joka suoritettiin kirkossa seurakunnan läsnäollessa. Edeltävä ilta ja yö vietettiin kirkkotilassa rukoillen ja valvoen. Tilaisuutta johtava kirkonpalvelija kuulusteli katekumeeneilta suorasukaiseen tyyliin heidän elämäntapojaan. Katekumeenin tuli vastata kysymyksiin yhtä päättäväiseen sävyyn ja samalla polkea alttarin eteen levitettyä vuohenkarvamattoa, joka symboloi Aadamin ja Eevan lankeemusta. Toimitukseen kuului myös eksorkismia: tilaisuuden vetäjä karkotti pahoja henkiä sähisemällä, puhaltamalla ja huutamalla avuksi Pyhää Henkeä. Lisäksi siihen kuului kättenpäällepano ja ruumiillinen tutkimus, jossa tarkastettiin, löytyykö kastettavasta demonisia sairauksia tai merkkejä. Samassa yhteydessä tai erillisessä tilaisuudessa kastettava luopui muodollisin sanankääntein Perkeleestä ja pahuudesta.

Noin kaksi viikkoa ennen pääsiäistä katekumeeneille opetettiin uskontunnustus. Tuohon aikaan uskontunnustusta ei lausuttu jumalanpalveluksissa, vaan se oli salaista sisältöä, jota ei jaettu ulkopuolisille. Uskontunnustuksen opettelu saattoi olla kastettavalle paha rasti, jos latina oli heikoissa kantimissa. Viikon päästä hänen tuli kuitenkin ”palauttaa” uskontunnustus eli lausua se itse. Noin viikko ennen pääsiäistä opeteltiin Isä meidän -rukous, joka myös tuli osata ulkoa.

Kaste tapahtui pääsiäisyön messussa. Pääsiäislauantaina kastettavat saapuivat basilikalle auringon laskiessa. Eteistilassa odotellessaan he lauloivat psalmia 42, sitä, missä peura janoissaan etsii vesipuroa. Ennen tätä tilaisuutta he olivat käyneet pesulla, joten he eivät olleet likaisia ja haisevia 40 päivää kestäneen peseytymättömyyden jälkeen.

Sitten kastettavat kutsuttiin yksitellen kastamoon eli baptisteriumiin, jossa he laskeutuivat kastealtaaseen. Altaassa oli vettä ehkä metrin verran: siitä on päätelty, että yleisin tapa kastaa oli kaataa maljalla vettä kastettavan päähän. Augustinuksen basilikan kasteallas oli ristin muotoinen: altaan sivupoteroista toisessa oli piispa, toisessa diakoni. Kasteen jälkeen uunituore kristitty sai ylleen pellavavaatteen ja kastesandaalit, joissa hän sitten läpsytteli seuraavan viikon.

Heti perään seurasi konfirmaatio eli öljyllä voitelu ja kättenpäällepano. Sitten mentiin juhlapuvussa kirkkoon, jossa seurakunta aplodeerasi vastasyntyneille ja he pääsivät nauttimaan ensimmäisen ehtoollisensa. Tätä ennen he eivät olleet edes nähneet, miten ehtoollinen toimitetaan, koska ehtoollisessa ei saanut olla paikalla muita kuin kastettuja kristittyjä. Valkoisten vaatteiden viikolla uudestisyntyneet istuivat juhlapuvuissa parhailla paikoilla. Sen jälkeen he siirtyivät tavallisissa vaatteissa muun seurakunnan joukkoon.

Augustinus oli taitava puhuja eikä mikään pöllö pedagoginakaan. Augustinuksen mielestä opetuksen piti olla viihdyttävää eikä opettaja saanut missään nimessä olla asiaansa leipääntynyt. Tarina oli kerrottava niin, että kuulija ymmärsi olevansa itsekin osa kristinuskon kertomusta, joka ei ole vielä päättynyt.

Kasteopetuksen oppaassaan hän kehotti opettamaan haukottelevia oppilaita näin: ”Jos havaitset tällaista, silloin pitää herättää hänen kiinnostuksensa uudelleen kertomalla jokin opetettavaan asiaan sopiva luonteva ja hauska vitsi, tai jokin todella ihmeellinen ja ällistyttävä juttu, tai sitten jotain hyvin surullista ja itkettävän koskettavaa. Parhaita ovat sellaiset jutut, jotka liittyvät häneen itseensä, niin että hän hätkähtää taas hereille kun puhutaan hänen omista huolistaan.”

Aika elämyksellistä, eikös? Vielä Lutherin aikaankin kastekaavassa oli aika paljon samoja elementtejä kuin Augustinuksella. ”Kyllä te iltapäivälehtiin varmaan pääsisitte, jos menisitte söpöä vauvaa tällä tavalla kastelemaan”, arveli Nisula.

Pääsiäisestä

Lapsuudessa pääsiäinen oli vähän tylsä juhla. Istuttiin pääsiäisseuroissa, jotka poikkesivat tavallisista lähinnä niin, että puheita oli enemmän ja rauhanyhdistykselle mentiin monena päivänä peräkkäin, ei vain sunnuntaina. Lestadiolaiset seurapuheet ovat liki tunnin mittaisia, lapselle aika puuduttavaa istuttavaa, kun ei ole mitään tekemistä.

Pääsiäisoksien koristelu oli tietysti hauskaa ja virpominen jännittävää. Jonain vuonna pääsin virpomaan kahdesti, koska kotona Helsingissä oli tapana virpoa palmusunnuntaina, mummolassa Pohjanmaalla puolestaan lankalauantaina. Kerran saimme serkkujen kanssa virpomispalkkioksi tuoreen, kotona leivotun leivän ja olimme pettyneitä: ei karkkia tai suklaamunia.

Nyt olen kahtena vuonna aika pontevasti yrittänyt saada kiinni kirkon pääsiäistouhuista, mutta vähän laihoin tuloksin. Suosikkini on kiirastorstain messu, jossa kirkko messun edetessä vähitellen sammuu, alttari puetaan mustiin, opetuslapsia kuvaavat kynttilät sammutetaan ja lopulta Jeesus-kynttilä jää yksin palamaan pimeään tilaan. Tosin tänä vuonna kevään valoa tulvi ikkunoista niin paljon, että se laimensi synkistely-yrityksiä. Sain lukea messussa psalmia 22 sillä välin, kun muut riisuivat alttaria. Se on hieno teksti, kuvaa elävästi kärsimystä, masennusta ja Jumalan poissaolon kokemusta.

Pitkäperjantain jumalanpalveluksessa olin viime vuonna avustamassa. Muistan tilaisuudesta lähinnä sen, että olin alipukeutunut, kun en ollut älynnyt laittaa mustaa päälle. No, ei minulla oikein mitään mustia vaatteita olisi ollutkaan. Tänä vuonna kuuntelin jumalanpalveluksen radiosta ja ajattelin, että kylläpä kirkkoherra puhuu lestadiolaisella nuotilla. Vanhoillislestadiolaisuuden piiristä hän olikin, selvitin jälkeenpäin. Sen kuulee puheesta.

Pääsiäisyönä valo palaa kirkkoon, kun Jeesus nousee kuolleista. Viime vuonna pääsiäiskynttilä oli niin suuri, että pappi ei meinannut yltää sytyttämään sitä. Siinä sai kirkossakävijä seurata jännitysnäytelmää: saadaanko kynttilä sytytettyä? Huh, kyllä se sitten syttyi, joten Jeesuskin taisi päästä haudasta pois.

Tänä vuonna pääsiäisyö meni penkin alle, koska sain väärää tietoa messun alkamisajankohdasta. Menin puoli tuntia myöhässä ja ihmettelin, että kylläpä tämä etenee kummallisessa järjestyksessä, kunnes messu sitten loppui alkuunsa. Lisäksi messu ei ollut yhtään tyyliäni: liian menevä meno.

Olen alkanut epäillä, etten ole oikein pääsiäisihmisiä. Pääsiäisenä ajellaan tunnevuoristorataa pitkäperjantain synkkyydestä pääsiäisaamun iloon. Jos oma tunneviisari ei värähdäkään, vaikka kirkko tekee parhaansa elävöittääkseen tätä draamaa, saattaa mieleen hiipiä epäilys, että ehkä minussa on jotain vikaa.

Toiseksi pääsiäisihmisyydessäni on se perustavanlaatuinen ongelma, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat asioita, joista en ole oikein saanut kiinni. En ole vielä kuullut kenenkään sanoittavan niitä tavalla, joka niin sanotusti resonoisi. Kun pääsiäisen sanomasta kovasti puhutaan kristillisen uskon ytimenä ja perustana, kun kristilliseen pääsiäishehkutukseen ”Kristus on ylösnoussut!” kuuluisi vastata ”Totisesti nousi!”, saattaa mieleen hiipiä toisenkin kerran ajatus, että ehkä minussa on jotain vikaa. Nimittäin vikaa kristittynä: ehkä olenkin ihan vääränlainen tai en kristitty ollenkaan. Se ei ole mukava ajatus.

No, etsiskely jatkuu. Ehkä vielä löydän omat tapani viettää kirkollista pääsiäistä, tai sitten voin jossain vaiheessa lakata yrittämästä. Ehkä olen arki-ihmisiä, ja arkea on onneksi kirkkovuodesta suurin osa.

*

PS. Sielunhoitoa tarjosi opiskelukaveri, joka oli herännyt pääsiäisaamuna Saksassa kirkonkellojen soittoon aamukuudelta.

– Hei, ei epädramaattisuus tee epäkristittyä, hän sanoi. – Tällaiset elämyspellet kuin mä on oma lajinsa, ja se ominaisuus sopii tähän kohtaan kirkkovuotta.

– Kiitos. Mutku se ylösnousemus on se juttu, buhuu.

– Plus et oo mikään ortodoksi.

– Juu en, sekin on kyllä tullut todettua.

– Oot lakoninen luterilainen. Ei sun tarvi sanoa "Totisesti nousi".

– Mut sitä harrastaa luterilaisetkin.

– Juu, mut se on lainaa vain. Elämysintoilijoita varten.

Jumalapäiväkirja 1 v

Blogilla on tänään 1-vuotissynttärit! Olin ajatellut sen kunniaksi muistella menneitä lueskelemalla vanhoja tekstejä, mutta en nyt taida ehtiä – eikä sitä tiedä, kehtaako niitä enää lukeakaan.

Tämä on blogin 72. postaus. Kirjoittaminen on välillä lähtenyt vähän lapasesta, ja toisaalta varsinkin teologian opiskelun annista olisi voinut kirjoittaa valtavan paljon enemmänkin, jos aivokapasiteettia ja kirjallista tuotteliaisuutta riittäisi vielä opintosuoritusten jälkeen.

Perustin Jumalapäiväkirjan oikeastaan edellisen, toistaiseksi julkaisemattoman kirjoitusprojektini jatkoksi – tarvitsin jonkin uuden paikan, mihin purkaa ajatuksia, koska jumalakriisini kävi edelleen aika kovilla kierroksilla. Nykyään olemme hyvissä väleissä, minä ja Jumala siis. Tuntuu vahvasti siltä, että jokin pyörä on pyörähtänyt, vihan tulivuori purkautunut tyhjäksi ja homma siltä osin taputeltu. Suhdekriisejä voi tietysti tulla, mutta ne ovat sitten jotain uusia kriisejä, eivät enää vanhan painolastin purkamista.

On vaikea löytää sanoja sille, miten merkityksellistä on, että kun on elänyt lähes 20 vuotta ilman Jumalaa, on saanut hänet takaisin. Olen siitä onnellinen joka päivä. Toinen huikea juttu ovat ystävät, joita matkan varrelta on löytynyt. Myös blogista on ollut tässä paljon iloa, koska se on auttanut syventämään orastavia ystävyyssuhteita nopeammin. Ei tarvitse puhua niin paljon päästäkseen syvemmälle, jos joku vain jaksaa lukea – ja joistain asioista on joka tapauksessa helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Rakastan teologian opintojani, vaikka on niissäkin aina välillä kestämistä. Erityisesti opilliset luennot saattavat olla sellaisia, että niiden jälkeen tulee epäilevä olo: olenkohan ihan väärässä paikassa ja mihin suuntaan pitäisi lähteä juoksemaan karkuun.

Onneksi vertaistuki on lähellä. Toissapäivänä juuri läväytin tarjottimeni yliopiston ruokalan pöytään ja puhisin opiskelukaverille luennon jälkitunnelmia. Reformaatiokurssilla oli ruodittu Lutherin ajatuksia kastamattomien lasten pelastumisesta ja reformaation eri suuntien erimielisyyksiä siitä, ovatko ehtoollisleipä ja -viini aina Kristuksen ruumista ja verta vai tekeekö vasta ihmisen usko niistä sellaisia.

– Jos lähtökohtana on se, että kuoleman jälkeen ihminen putoaa jompaankumpaan kahdesta laarista, niin homma lähtee heti ihan oudoille raiteille, valitin.

Opiskelukaveri symppasi. Tarvitseeko opista olla kauhean kiinnostunut, hän pohti. Ihan kuin uskominen olisi joku prosessikaavio.

Sitten on tämä outo hinku änkeä mukaan tekemään ja sanomaan, vaikka kaikki on niin vaikeaa, kun ristiriitoja on niin paljon ja kirkkokin yksi sotatanner. Sitä voisi elää omaa hengellistä elämäänsä kaikessa rauhassa, mutta ei.

– Mikä meitä vaivaa, kysyi opiskelukaveri.

– Just niin, mikä meitä vaivaa?

Viime aikoina olen päästellyt suustani tällaisia lauseita: voin alustaa keskustelua, voin vetää raamattumietiskelyä, voin saarnata. Ei minulla koskaan ennen ole ollut tämmöistä, ihmettelin ääneen. Yleensä tykkään olla hiljaa.

Ruokaseura muistutti Pyhän Birgitan rukouksesta: ”Osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä kulkemaan.” Vaarallinen rukous, hän naurahti.

Kiitos lukijoille! Jumalapäiväkirja jatkaa varmasti vireänä edelleen. Kai se on se, kun ei sydämeni ole koskaan palanut millekään asialle yhtä paljon kuin tälle jumalajutulle.

 

Paastokuulumisia

Olen ollut kirkon touhuissa mukana vasta pari vuotta, mutta siinä ajassa minusta on ehtinyt tulla suuri paastonajan fani. On kiva, kun vuodenkierrossa on erityisiä päiviä ja aikoja. Sitä paitsi asketismissa on jotain viehättävää, kunhan se pysyy terveellä pohjalla. Ei paastoaminen varmaan turhaan ole mukana kaikissa maailmanuskonnoissa.

Harmi vain, ettei kulttuurimme tue paaston ideaa yhtään. Suklaamunien vuoret olivat ilmestyneet kauppoihin jo paaston alkaessa, heti kun edelliset sesonkituotteet oli myyty pois alta. Olisi kiva, jos paastoaminen olisi yhteisöllisempää, niin kuin muslimien ramadan.

Laskiaistiistaina söin ystävän luona hänen leipomosta ostamansa tavallista hienommat laskiaispullat, ja seuraavana päivänä, tuhkakeskiviikkona, laskeuduin paastoon Jyväskylässä. Kuunsirppi loisti pimentyvällä iltataivaalla ja mustien naakkojen pilvet kaartelivat sen ympärillä. Naakkojen äänet soivat korvissa vielä, kun istuin kirkonpenkissä hiljentymässä ennen messun alkua. Ne toivat oloon yhteyden tunnetta: naakat ulkona parveutumassa yöpuulle kuusenoksien väliseen hämärään, minä sisällä kirkon kattoon maalatun tähtitaivaan alla. Samaa elämän virtaa kaikki tyynni.

Tuhkamessu Jyväskylässä yllätti positiivisesti: se oli kaunis ja saarnakin hyvä. Pappi puhui kristittyjen tehtävästä toimia trumpismin vastavoimana, rakentaa siltoja siinä missä populismi jakaa ihmisiä eri leireihin. Hän varoitti itsekkyyden ja oman edun tavoittelun voimistumisesta ympärillämme. Se synnyttää surua, toivottomuutta ja yksinäisyyttä. Mikä voisi tänä paastonaikana olla sellainen teko, jolla tuet ja autat toisia, hän kysyi. Millä tavalla se teko rakentaisi yhteistä hyvää ja veisi meitä kaikkia lähemmäksi Jumalaa?

Sain otsaani tuhkaristin ja pyyhin sen messun jälkeen lumeen kirkon pihalla, koska en kehdannut ilmestyä risti otsassa ystävien luo kylään. Siellä tarjottiin laskiaispullia, mutta minä olin jo aloittanut sokeripaaston. Se on ollut paastoamisen tapani kahtena edellisenäkin vuonna.

– Tää on ollut tosi hyödyllinen paasto, sanoi ystävä, kun pari paastoviikkoa oli takana. – Oon huomannut, että syön yleensä ihan turhaa lihaa. Miten sokeripaasto on vaikuttanut suhun?

– Ehkä niin että oon jotenkin vapaampi, vastasin. – Ei oo semmosta että pitäis saada makeaa välttämättä.

– Joo tunnistan. Eikä oo ällö olo liiasta sokerista. Yleensä syön sokeria ihan hulluna, mutta nyt kun ei ota, ei menetä mitään.

Paastossa on kyse karsimisesta, jotta olennainen tulisi paremmin esiin, ja vapaudesta. Sokeriinkin jää helposti koukkuun, tai murehtimiseen, josta toisella ystävälläni on tapana paastota. Mieleni on takertuvainen ja itsekkyyteen taipuvainen, se tuppaa hajoamaan joka suuntaan ja haalimaan elämään kaikenlaista, joten hengellisessä harjoituksessa täytyy ikään kuin polskia vastavirtaan. Paasto on tällaista hengellistä treeniä samoin kuin sydänrukous tai muu hiljentyminen, jossa päästetään irti mielen tavallisista sisällöistä ja kiinnostuksenkohteista.

Kun paastoaa sokerista, huomaa, miten tiukasti monet sosiaaliset normit ja juhlimisen tavat ovat kietoutuneet sen ympärille. Tuntuu melkein mahdottomalta keksiä, miten voisi juhlistaa asioita ilman sokeria. Kun sydänrukouksen ohjaajakoulutus loppui ja halusimme vähän juhlia ”valmistumistamme”, päädyimme skoolaamaan omenamehulla ja levittämään piknikviltin kappelin lattialle alttarin eteen. Sitten nautimme siinä kynttilänvalossa vähän iltapalaa, viinirypäleitä, keksejä ja juustoa.

Paaston aikana tuntuu aina siltä, että haluaisin jatkaa samaa ympäri vuoden, mutta olen ehtinyt myös haaveilla paaston päättymisestä. Sehän on paastossa myös parasta: kieltäytyminen on vähän kuin tallettaisi rahaa pankkiin, koska se kasvattaa tavallisten asioiden merkitystä. Ehtii haaveilla herkuista ja sitten kun niitä saa, ne ovat jotain erityistä.

– Muistuta mua, että sit ku paasto loppuu, haluan paistaa lettuja, viestitin ystävälle.

– Kiitos kutsusta! hän vastasi.

Laulujen laulusta

Vuonna 2006, kun olin 19-vuotias fysiikan opiskelija ja surffailin Helsingin yliopistossa mielenkiintoisten kurssien perässä, päädyin visiitille myös teologiseen tiedekuntaan. Parhaiten muistan Vanhan testamentin eksegetiikan luennot, joita piti Martti Nissinen leveällä savon murteella. Tuohon aikaan luin myös Nissisen tutkimuksia homoseksuaalisuudesta, esimerkiksi kirjaa Synti vai siunaus: homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta (2004). Kun olin juuri tullut kaapista, irtautunut pakon edessä vanhoillislestadiolaisuudesta ja maailmankuvani oli aikamoisessa kaaoksessa, oli tärkeää kuulla asiantuntijalta, ettei Raamatun kanta homoseksuaalisuuteen ole mikään yksiselitteinen juttu.

Niinpä olin kovin mielissäni, kun pääsin kuulemaan Nissistä uudelleen vielä liki 20 vuotta myöhemmin – ja savon murrekin oli ihan ennallaan. Ympyrä sulkeutui. Nissinen piti meille pari luentoa Laulujen laulusta, jota hän oli suomentamassa nykyiseen (1992) Kirkkoraamattuun silloin kun itse vielä kuljin lastenrattaissa.

Päällisin puolin Laulujen laulu on eroottinen rakkausrunoelma. Siinä on kaksi puhujaa, mies ja nainen. Teksti on hyvin aistillista ja ruumiillista, siinä tuijotetaan, kuullaan, kosketaan, haistetaan ja maistetaan. ”Rakkaani työnsi kätensä ovenraosta, ja sydämeni hypähti”, sanoo nainen. ”Minä nousin avaamaan rakkaalleni, ja käteni helmeilivät mirhaa, sulaa mirhaa oli minun sormissani ja oven salvassa.” (5:5) On rakastelun metaforia: tekstissä poimitaan kukkia, nautitaan hedelmiä, kiipeillään puihin ja tartutaan taateleihin.

Laulujen laulu on kaikkien Raamatun kirjojen joukossa poikkeuksellinen siinä, miten siinä kuuluu naisen oma ääni. Nainen on aktiivinen toimija, mies taas Nissisen mielestä vähän aikaansaamaton. ”Mies kahtoo ja kuvvailoo naista eikä oikein muuta tiekään.” Mies ei edusta toksista maskuliinisuutta, vaan koputtelee nöyrästi naisen ovelle. Rakkausruno näyttää olevan se genre, jossa mies–naissuhteet voitiin muinaisen Lähi-idän kulttuuripiirissä esittää tällä tavalla, vaikka muuten yhteiskunta oli patriarkaalinen.

Naisesta käytetään Laulujen laulussa aika militantteja vertauksia: hän on Daavidin torni ja muuri. Tornimetafora voi viitata siihen, että nainen erottuu maisemasta, pohti Nissinen. Toisaalta torni symboloi vahvuutta ja turvaa: se on puolustusvarustus. Nainen ei ole antautunut, vaikka yritetty on. Torniin ”on ripustettu tuhat kilpeä, monen soturin jouset ja viinet” (4:4).

Entä mitä Laulujen laulu tekee Raamatussa? Ties miten pitkään on kinasteltu siitä, onko se vain maallista rakkausrunoutta vai onko sillä ollut syntykontekstissaan jokin rituaalinen tai uskonnollinen tarkoitus. Yksi vaikutusvaltainen tulkinta on liittänyt Laulujen laulun mesopotamialaisiin hedelmällisyysriitteihin ja kulttiprostituutioon. Tällaiset teoriat voi kuulemma kuitenkin vetää vessanpöntöstä. Teoria oli Nissisen sanoin ”post-viktoriaanisen ajan jännittävä tirkistysaukko orientaaliseen eksoottisuuteen” vailla mitään kunnon evidenssiä.

Tekstiä on läpi juutalaisuuden ja kristinuskon historian luettu allegorisesti. Juutalaisuudessa sen on nähty kuvaavan Jahven ja Israelin suhdetta, kirkkoisät lukivat sitä Kristuksen ja kirkon välisen suhteen kuvauksena ja keskiajalla sen katsottiin ilmentävän sielun ja Jumalan mystistä yhtymistä. Keskiajalla Laulujen laulu oli hyvin suosittu: mistään muusta Raamatun kirjasta ei Nissisen mukaan kirjoitettu yhtä paljon kommentaareja.

Nuorempana Nissinen ajatteli, että Laulujen laulu on maallista häärunoutta, joka on allegorisoitu ja viekkaudella ja vääryydellä salakuljetettu Raamattuun. ”Kiäntymyksen” hän koki lukiessaan muinaista akkadinkielistä jumalten välistä rakkausdialogia, jossa joka rivillä tuntui olevan linkki Laulujen lauluun. Laulujen laulu asemoituu osaksi muinaisen Lähi-idän kirjallisuutta, ja sitä on alusta lähtien voitu lukea uskonnollisesti.

Jos osaisi lukea hepreaa ja jos lisäksi ymmärtäisi runoelman alkuperäistä kulttuurikontekstia, avautuisi tekstistä kaikenlaista, mitä suomennoksen lukijalle ei avaudu. Ehkä tunnetuin Laulujen laulun kohta on käännetty Kirkkoraamatussa näin:

Rakkaus on väkevä kuin kuolema,

kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.

Sen hehku on tulen hehkua,

sen liekki on Herran liekki.

Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,

virran tulva ei vie sitä mukanaan. (8:6–7)

Tämä rakkauden ylistys kätkee Nissisen mukaan sisäänsä kokonaisen jumalpantheonin. Alkutekstissä on jokaisella rivillä viittaus johonkin muinaisen Lähi-idän jumaluuteen: kuoleman jumala Mot, tuonela tai sen jumala Sheol, sodan ja ruton jumala Resef, sitten Jahve eli käännöksen ”Herra”, meren jumala Jam ja jokien jumala Nahar. Piiloviesti on se, että Jahve on vahvin kaikista. Jahve voittaa, rakkaus voittaa.

”Me ollaan sen ajatuksen perillisiä, että Jumala ja seksi eivät oikein mahdu samaan mihinkään, mutta ei vanhassa maailmassa ollut niin, ei edes Euroopassa”, sanoi Nissinen. Ei tarvitse mennä kuin 1700-luvulle, niin edes eurooppalaisilla protestanteilla ei ollut mitään vaikeuksia Kristuksen ja seurakunnan välisen erotiikan kanssa. Laulujen laulun inspiroimaa morsiusmystiikkaa veisasivat herrnhutilaiset Saksassa ja körttiläiset Suomessa, kunnes Siionin virret ”raitistettiin” ja morsiusmystiikka hävisi.

Saavatko rakastavaiset toisensa? Laulujen laulussa ei lopulta kerrota, pääsevätkö he koskaan puusta pitkään, pohti Nissinen. Viimeisissä jakeissa mies yhä ruikuttaa, että ”kutsu minut”. Nainen vastaa: ”Tule, rakkaani! Riennä kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuville vuorille!” (8:14) Tässäkin suomennos saattaa hämätä, sillä juosta-verbin suunta voi Nissisen mukaan olla mikä vain. Epäselväksi jää, sanooko nainen rakkaalleen ”riennä tänne tuoksuville vuorilleni” vaiko ”painu sinne tuoksuville vuorillesi”.