Eksegeetinpoikanen vertailee ehtoollistekstejä

Vietin juuri rattoisan parituntisen vertaillen neljää Uuden testamentin kertomusta siitä, miten Jeesus asettaa ehtoollisen: sen kuvaavat Paavali (1. Kor. 11:23–26) ja kaikki synoptiset evankeliumit (Matt. 26:26–29, Mark. 14:22–25, Luuk. 22:14–20). Laitan tuotoksen tännekin siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa. Lainaukset ovat vuoden 1992 Kirkkoraamatusta.

Teksteissä Jeesus on oppilaidensa kanssa viimeisellä aterialla ennen vangitsemistaan. Aterian aikana hän ottaa leivän ja (viini)maljan ja kehottaa oppilaita jakamaan ne keskenään. Sekä leivän että maljan kohdalla Jeesus lausuu tietyt sanat rinnastaen leivän ruumiiseensa ja viinin vereensä. Nämä ovat yhteisiä piirteitä kaikille neljälle tekstille. Yhteistä on myös se, että kaikissa teksteissä Jeesus sanoo joko ruumiin tai veren tai molempien olevan jonkinlainen uhri (annettu/vuodatettu muiden puolesta). Maljan kohdalla Jeesus puhuu kaikissa teksteissä liitosta. Lisäksi kaikki neljä kirjoittajaa mainitsevat sen, että Jeesus murtaa leivän.

Pääpiirteet ovat siis yhteneväiset, mutta yksityiskohdissa on paljon eroja. Luukkaan tekstin rakenne poikkeaa muista. Hän aloittaa Jeesuksen puheen pienellä johdannolla, jossa Jeesus sanoo hartaasti halunneensa syödä pääsiäisaterian oppilaidensa kanssa ennen kärsimystään. Hän myös vaihtaa leivän ja viinin järjestystä: ensin malja, sitten leipä ja sitten vielä uudestaan malja aterian jälkeen.

Leivän murtamisen yhteydessä Jeesus sanoo Markuksen mukaan vain ”Ottakaa, tämä on minun ruumiini”. Matteus lisää tähän kehotuksen syödä: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Paavalilla ja Luukkaalla Jeesuksen repliikki on pidempi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Matteus ja Markus eivät mainitse ollenkaan sitä, että ehtoollista on tarkoitus viettää Jeesuksen muistoksi.

Maljan jakamisen yhteydessä Jeesus sanoo Markuksen mukaan: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.” Matteus lisää Jeesuksen vuorosanoihin jälleen kehotuksen juoda. Lisäksi hän täydentää Markuksen repliikin perään sanat ”syntien anteeksiantamiseksi”. Veren vuodattamiselle on siis annettu teologinen tulkinta: sen funktio on mahdollistaa syntien anteeksisaaminen. Luukkaalla, jonka mukaan Jeesus antaa maljan opetuslapsille kahdesti, hän sanoo jälkimmäisellä kerralla: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” Myös Paavali mainitsee uuden liiton (toisin kuin Matteus ja Markus, jotka puhuvat vain liitosta), mutta ei sitä, että veri on vuodatettu jonkun puolesta: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.”

Kenen puolesta Jeesuksen ruumis annetaan tai veri vuodatetaan? Paavalilla ja Luukkaalla ”teidän puolestanne”, siis kirjaimellisesti tulkiten vain läsnäolijoiden eli Jeesuksen oppilaiden puolesta, Matteuksella ja Markuksella ”kaikkien puolesta”.

Kaikki synoptiset evankeliumit mainitsevat Jeesuksen sanoneen, että hän ei enää maista viiniköynnöksen antia tässä maailmassa, vaan vasta Jumalan valtakunnassa. Markus sanoo, että tämä tapahtuu ”sinä päivänä, jona juon uutta viiniä Jumalan valtakunnassa”. Matteus lisää tähän sanat ”teidän kanssanne”, siis Jeesus juo uutta viiniä vasta sitten, kun myös oppilaat ovat hänen kanssaan Jumalan valtakunnassa. Luukas muotoilee asian toisin: Jeesus ei maista viiniköynnöksen antia ”ennen kuin Jumalan valtakunta on tullut”. Suunta vaikuttaa päinvastaiselta: Jeesus ei ole menossa Jumalan valtakuntaan, vaan Jumalan valtakunta on tulossa Jeesuksen luo. Paavali ei mainitse asiaa. Sen sijaan hän liittää ehtoollisen viettämisen Jeesuksen paluun odotukseen: ne, jotka viettävät ehtoollista, julistavat ”Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee”.

Paavalin kuvaus ehtoollisen asettamisesta muistuttaa siis eniten Luukkaan evankeliumia. Paavali ja Luukas ovat yhteneväisiä myös siinä, että Jeesus jakaa maljan vasta aterian jälkeen, ei aterian aikana. Vastaavasti Matteuksen ja Markuksen kuvaukset ovat lähellä toisiaan. Entä mitä näistä neljästä tekstistä käytetään ehtoollisen asetussanoissa, jotka ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyisessä Kirkkokäsikirjassa?

Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin (Paavali)

otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: (Matteus, Markus, Luukas)

Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, (Matteus)

joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää se minun muistokseni. (Paavali, Luukas)

Samoin hän otti maljan, kiitti ja sanoi: (Matteus, Markus, Luukas – Paavali ei mainitse kiittämistä maljan vaan leivän yhteydessä)

Ottakaa ja juokaa tästä, te kaikki. (Matteus, paitsi ”ottakaa” on Luukkaalta)

Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, (Paavali, Luukas)

joka vuodatetaan teidän puolestanne (Luukas)

syntien anteeksiantamiseksi. (Matteus)

Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni. (Paavali)

Ehtoollisen asetussanat on siis kursittu kasaan pienistä paloista Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien sekä 1. Korinttilaiskirjeen pohjalta.

Minusta tämä oli aika hauska pikku tehtävä. Huomiota kiinnittää se, että Matteus ja Markus puhuvat vain ”liitosta”, Paavali ja Luukas ”uudesta liitosta”. Ajattelevatko Matteus ja Markus vanhan juutalaisen liiton (eli Jumalan ja Israelin kansan välisen liiton) olevan yhä voimassa, kun taas Paavali ja Luukas tulkitsevat sen korvautuneen uudella? Toisaalta nimenomaan Matteus ja Markus näyttävät ulottavan Jeesuksen kuoleman vaikutuksen laajemmalle: veri on vuodatettu kaikkien puolesta.

Kiinnostavaa on myös se, miten kirkko on näiden tekstien pohjalta myöhemmin ymmärtänyt ehtoollisen vieton funktion. Luterilaisessa ehtoollisteologiassa ehtoollinen on nimenomaan syntien anteeksisaamisen rituaali, mutta Paavalille ehtoollinen vaikuttaa olevan toisaalta muistoateria ja Jeesuksen kuoleman julistamisen ateria, toisaalta yhteyttä Kristukseen (1. Kor. 10:16–17). Matteus ainoana mainitsee syntien anteeksiantamisen.

Vihan loppu?

Sanoin ystävälle kirkkokahveilla tänään, että jumalakriisiäni ei enää ole, ja hän yllättyi. Siitä tuli mieleen, että pitäisi varmaan päivittää tänne vähän kuulumisia.

Tosin en ollenkaan tiedä, mitä tapahtui, miksi kaikki ongelmat jumalasuhteessani tuntuvat kadonneen. Toiselle ystävälle sanoin jo joku aika sitten, että tuntuu kuin sillä vihalla, jota ryöppysi minusta koko viime vuoden kuin kuumaa vettä geysiristä, olisi sittenkin reuna. Että ehkä se joskus loppuu. Tietysti voi olla ennenaikaista antaa tällaisia lausuntoja sen perusteella, että kuukauden päivät olen elänyt jumalasuhteessani seesteisempää vaihetta. Ehtiihän tässä tulla vielä vaikka minkälaisia kriisejä; ehkä viha-geysir vain vetää henkeä. Etenkin kun olen nyt vältellyt tilanteita, joissa voisin triggeröityä, ja osallistunut vain turvallisiksi tietämiini kirkollisiin tilaisuuksiin.

Joka tapauksessa seesteistä on ollut. Tänäkin viikonloppuna osallistuin peräti kolmeen messuun ja yhteen kasteeseen, eikä mikään ahdistanut eikä hiertänyt. Teologian ja sydänrukouksen opiskelu, muu lukeminen ja erilaisten kristittyjen kanssa seurustelu on tietysti muuttanut paljon; verrattuna parin vuoden takaiseen minulla on valtavasti enemmän näkökulmia siihen, mistä kirkon uskonnollisessa kielessä on kyse ja miten moninaisilla tavoilla sen voi ymmärtää. Muutosta voisi ehkä havainnollistaa kaaviolla jotenkin näin:

Tiedollisen tason lisäksi paljon on tapahtunut muilla tasoilla. Yksi näkemisen hetki oli pari viikkoa sitten, kun messuporukkamme rakenteli taas meditatiivista messua. Toiset olivat jo aloittaneet harjoitukset, kun pujahdin kirkon sivuovesta sakastin läpi kirkkosaliin johtavalle ovelle. Tuli mieleen elokuva, jota olimme vaimon kanssa edellisiltana katsoneet: se kohtaus, jossa nuori sotainvalidi palaa pitkän sairaalajakson jälkeen kotitilalle puolison luo. Oli ihan samanlainen olo, sellainen kuin olisin ollut pitkään sairaana ja juuri palaamassa kotiin. Vastaanotto oli lämmin. Ystävä huomasi minut siinä nojailemassa ovenpieleen ja lähetti lentosuukon. Kun psalmi loppui, halauksia sateli monelta suunnalta.

Toinen näkemisen hetki oli tänään. Teen pientä harjoittelua kotiseurakunnalle ja niissä merkeissä olin mukana kasteessa. Kasteperhe ei ollut kirkollisesti orientoitunut, joten minä ja kasteen toimittanut pappisystäväni laususkelimme uskontunnustukset ja isämeidät ja veisasimme virret lähinnä kahdestaan. Olen nykyään enimmäkseen tekemisissä ihmisten kanssa, joille hengellisyys on elämän pohjavirta, joten kontrastin ilmapiirissä huomasi selvästi. Pappisystäväni jeesuspuheita kuunnellessa näin, miten umpikristitty olen, aivan yltä päältä kristinuskossa marinoitunut. Eihän siinä asiassa tai uskonnollisessa identiteetissäni ole mitään epäselvää. Tää on mun juttu. Mitä dystooppisemmaksi maailma muuttuu – ja juuri nyt se tuntuu muuttuvan dystopiaksi silmissä – sitä enemmän kaipaan Jeesusta, tai miksei Buddhaakin tai muita hengellisyyden mestareita, jotka tajuavat ihan muiden asioiden kuin rahan ja vallan päälle.

Olen huomannut muitakin muutoksia itsessäni. Yhtenä päivänä olin hirveän ylpeä itsestäni, kun onnistuin lopettamaan keskustelun puhelinmyyjän kanssa lyhyeen. Heidän taktiikkansahan on se, että he eivät anna toiselle ollenkaan suunvuoroa, joten kaltaiseni kohtelias kuuntelija on pulassa. Rajojen vetäminen on ollut minulle vaikeaa, mutta minäpä sanoin tällä kertaa, etten jaksa nyt alkuunkaan puhua tästä aiheesta, heippa.

Kun Jumalalle ei tarvitse olla vihainen, on tullut tilaa toisenlaisille oloille ja ajatuksille. Yhtenäkin päivänä tuli sellainen olo, että ehkä kristinuskon pyhiin asioihin, kuten sakramentteihin ja jopa Raamattuun, voisi suhtautua kunnioittavammin, pitää niitä pyhinä. Tuli huono omatunto siitä, että kerran laskin leikkiä ehtoollisesta ja vertasin sitä teekuppien muuttamiseen sammakoiksi Tylypahkassa – siis kun mietin, miten pappiskokelaat mahtavat omaksua maagisen kyvyn muuttaa viini Jeesuksen vereksi.

Ja älkää nyt kertoko kenellekään, mutta kun jumalakriisi ei tule tielle, niin myös pappeus tuntuu ihan eri tavalla vaihtoehdolta, tai oikeastaan väistämättömyydeltä. Voi hemmetti. Kyseessä kun ei todellakaan ole unelma-ammatti, vaan ala joka tuntuu lupaavan lähinnä monenlaista riesaa ja ikävyyksiä. Olo ei ole järkeilyn tulos eikä edes tunne, vaan jotain toisenlaisen systeemin tietoa, jotain mitä joku kutsuisi intuitioksi tai kutsumukseksi. Tai joku sanoisi, että Jumala kiskoo sinnepäin – minä taas hangoittelen vastaan. Mutta katsotaan nyt, saattaahan Jumala tulla vielä toisiin ajatuksiin.

Yliluonnollisten kokemusten äärellä

Syksyllä otin vähän tuntumaa uskontotieteeseen, jossa pohdittiin yliluonnollisia kokemuksia monelta kantilta: metsänpeittoon joutumisen kokemuksia, psykedeelien tuottamia mystisiä kokemuksia, autismin kirjolla olevien yliluonnollisia aistikokemuksia, kielilläpuhumista.

Opin, että yliluonnollisen kokeminen on ihan normaalia. Sekin on normaalia, ettei koskaan koe mitään yliluonnollista – karkeasti ehkä puolet ihmisistä kokee sellaista joskus elämässään. Tosin se, mikä määrittyy yliluonnolliseksi kokemukseksi, riippuu lähinnä ihmisen omasta tulkinnasta. Joku voi nähdä puussa linnun ja tulkita sen edesmenneen läheisen vierailuksi tuonpuoleisesta. Toisaalta tulkinnat ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia: ufoista kertova hittielokuva saa ufokokemukset räjähtämään käsiin, kun taas kokemukset menninkäisistä ovat hiipuneet samalla kun agraariyhteiskunta on painunut historian hämäriin. Yliluonnolliset kokemukset eivät kuitenkaan katoa, ja niissä on samanlaisia piirteitä yli kulttuurirajojen.

Minua kiinnostaa se, mikä on yliluonnollisten kokemusten merkitys ihmisten (erityisesti kristittyjen) hengellisyydelle. Ei voine kiistää sitä, että kokemuksista on hengelliselle elämälle hyötyä. Hyvin monien kristittyjen usko lepää jonkin yliluonnollisen kokemuksen tai kokemusten varassa. On kuultu tai muuten aistittu Jumalaa tai hänen puhutteluaan.

”Ehkä Jumala on nähnyt heikkouteni, sillä taivaalliset maistiaiset motivoivat kummasti jatkamaan hengen kuoppaisella tiellä”, kirjoittaa Sanna Vaara kirjassaan Jumalan katkennut kynä, ja jatkaa: ”Mistä tulee tämä luja uskoni Jumalaan, jos ei ainakin osittain kokemuksista, jotka ovat sitä vahvistaneet? Tarvitsisinko taas tikkareita, jotta saisin suhteeseemme kipinää?”

Toinen kirja, jonka hiljattain luin samasta hengellisten matkakertomuksien genrestä, on Mika Seppäsen Tien kauneudesta. Hänen kuvauksensa meditaatioretriiteiltä ovat yhtä yliluonnollisten kokemusten ilotulitusta. Kun minä menen retriitille meditoimaan, pääasiassa tuntuu siltä, ettei kokemuksessani tapahdu mitään. Siis muuta kuin sitä, että tunnen lattian allani, vaatteet ylläni, hengityksen tahtiin kohoilevan rintakehäni, nälän, kutinan nenänpielessä, laukkaavat ajatukseni ja mitä milloinkin. Sellaista normaalia. No, kyllä toisinaan tapahtuu vähän muutakin.

Muutama viikko sitten opetin sydänrukousta kotiseurakunnassa, ja päivään osallistunut ystävä sanoi lähteneensä heti jonkinlaiselle hengelliselle tripille ja paistatelleensa jumalallisen valon loisteessa. Toinen sanoi, ettei kokenut mitään erityistä. En minäkään koskaan koe sydänrukouksessa mitään erityistä. Minä vain sydänrukoilen, ja ennen pitkää tietoisuuteni yleensä sumenee, kun alan vajota uneen.

Vaara pohtii kirjassaan, että ehkä hän on erityisesti tarvinnut Jumalan vakuuttelua olemassaolostaan, kun ei ole saanut rintamaidossa luottamusta häneen. Ehkä Jumala antaa lohdutusta niille, jotka sitä erityisesti tarvitsevat. Sitä en usko, koska hengellisten kokemusten jakelu vaikuttaa täysin mielivaltaiselta. Kuten Vaara itsekin kirjoittaa: ”Elämä on, mitä on. Siihen näyttää kuuluvan niin pumpulia kuin paskaakin. Mitään ihmisjärjelle selittyvää logiikkaa täällä ei tunnu olevan.”

Hengellisiä kokemuksia ja niiden merkitystä teologialle ja uskonelämälle on pohdittu myös spiritualiteetin teologian kurssilla, jota parhaillaan käyn. Suhtautuminen kokemuksiin on kristillisessä perinteessä ollut kahtalaista. Toisaalta se on myönteistä: koko kristinuskohan perustuu ihmisten yliluonnollisille kokemuksille ylösnousseesta Kristuksesta, ja Paavalistakin tuli kristitty yliluonnollisen kokemuksen seurauksena. Toisaalta kokemuksiin on suhtauduttu nuivasti. Sydänrukouksen oppi-isä Thomas Keating kirjoittaa kirjassaan Avoin mieli ja sydän, että kristillisessä perinteessä on karsastettu yliluonnollisia lahjoja ja kykyjä, koska vaarana on hengellinen egoismi ja ylpeys. Keskiajan mystikko Ristin Johannes opasti hylkäämään kaikenlaiset näyt, ilmestykset ja äänet: puhdas usko on paras tie Jumalan luo.

Teologien kesken on kiistelty siitä, mikä painoarvo hengelliselle kokemukselle pitäisi antaa. Ankkuroituuko usko ihmisen omaan kokemukseen vai Raamattuun ja traditioon? Liberaaliteologian isä Friedrich Schleiermacher oli sitä mieltä, että kaikki kristilliset opit pitää pystyä muotoilemaan niin, että ne ovat yhteydessä kristittyjen omaan kokemukseen. Toinen suuri teologi, Karl Barth, oli vastakkaisella kannalla: jos Jumala rakentuu omaan kokemukseemme sopivaksi, uskosta tulee liian subjektiivista eikä ihmisen oma kokemus ja ajattelu tule mitenkään haastetuksi. Jos taas Jumala voi olla outo ja aidosti erilainen kuin kokemuksemme, hän voi myös haastaa meidät muutokseen.

Kysymys ei lopulta tietenkään ole joko–tai, vaan sekä–että. Kokemus tekee teologian eläväksi ja muuttaa ihmisten elämää. Helpostihan oppien pyörittely uhkaa muuttua pelkäksi paperinmakuiseksi filosofeeraukseksi tai karata omiin sfääreihinsä, irralleen ihmisten arjesta. Toisaalta pelkkään omaan kokemukseen nojaava hengellisyys on aika heikoissa kantimissa sekin. Traditio antaa eräänlaisen kartan, jonkinlaista suuntaa, varmuutta ja turvaa, jotain yksilöä suurempaa.

Uskonnollisille ja yliluonnollisille kokemuksille on tieteessä yritetty etsiä luonnollisia selityksiä monin eri tavoin, mutta yliluonnollista on vaikea saada tieteen keinoin kiinni. Mielenhäiriöiden ja uskonnollisten kokemusten rajapinta on oma ongelmakenttänsä, johon en tässä nyt mene. On kaikkea muuta kuin selvää, milloin uskonnollinen kokemus on sairauden merkki. Kurssilla on myös pohdittu sitä, voiko uskonnollinen kokemus tuottaa tietoa ja antaako oma kokemus ihmiselle perustellun syyn uskoa vaikkapa Jumalaan. Harva tällaisia tosin käytännössä pohtii: luontevaa on luottaa omiin kokemuksiinsa, ellei ole hyvää syytä olla tekemättä niin. Myös toisten ihmisten kokemukset voivat antaa syyn uskoa.

Sydänrukouksen piirissä opetetaan, ettei rukouksen toimivuus riipu ihmisen psykologisesta kokemusmaailmasta millään tavalla. Thomas Keating tähdentää, ettei yliluonnollisilla kokemuksilla ja kyvyillä ole mitään tekemistä jumalasuhteen kasvun ja ihmisen hengellisen edistyneisyyden kanssa. Hän varoittaa myös noudattamasta Jumalalta saatuja viestejä harkitsemattomasti, koska on hyvin mahdollista, että ne ymmärretään väärin. Keating kirjoittaa ”valot päällä” ja ”valot pois päältä” tapahtuvasta mystiikasta: samaan päämäärään eli mystiikan kontekstissa ”kaiken muuttavaan yhteyteen” voi päästä yhtä lailla se, jolla on rikas hengellinen kokemusmaailma, kuin sekin, joka ei koskaan koe yhtään mitään jumalallista.

Pidän siitä, ettei mielen sisältöä rukouksen aikana tai ihmisten kokemusmaailmoja ryhdytä arvottamaan. Toisaalta Keatingin tapa kirjoittaa asiasta nostattaa vähän kulmakarvoja, koska se tekee sydänrukouksesta sellaista, jota on vaikea osoittaa toimimattomaksi. Eihän mikään hengellinen harjoitus kaikille sovi, ja ihmisen pitää pystyä jotenkin oman kokemuksensa nojalla arvioimaan, kannattaako hänen harjoittaa sitä vai jotain muuta. En ajattele, että sydänrukouksen pitäisi ”tuntua joltain”, päinvastoin, mutta jokin tässä silti vähän hiertää. Ehkä se on se valaistumisen tai mystisen union tavoitteleminen, johon vieläpä pitäisi pyrkiä sokean uskon varassa.

Fiilikset toiselta opiskeluvuodelta

”Ohjelmassa tänään”, luki luentosalin seinällä eräänä alkutalven päivänä, kun olin tapani mukaan viime tingassa kiiruhtanut yliopiston päärakennukselle ja kiivennyt hengästyneenä kiviportaat neljänteen kerrokseen ohi antiikinaikuisten patsaiden. ”Vielä yksi teologinen kriisiytymiskohde: oppi Jumalan kaitselmuksesta.”

Nauratti sen verran, että olisin jakanut päivän huumoripläjäyksen kavereille, mutta arvelin ettei kukaan tajuaisi, mikä tässä on hauskaa. No se, että uskonkriisejä on omastakin takaa ihan tarpeeksi. Välillä tuntuu siltä, ettei teologinen tiedekunta muuta teekään kuin pommittaa tohjoksi kaikkea sitä, mihin joku poloinen kristitty yrittää ripustautua. Ei ihme, että uskonkriiseily on teologian opiskelijoiden ammattitauti.

Minun kriisini tosin kumpuavat pääosin toisesta suunnasta. Elämä on ollut paljon seesteisempää, kun en hetkeen ole käynyt kirkossa.

Toinen opiskeluvuosi on kallistunut kevätlukukauden puolelle, ja ajoittaisista notkahduksista huolimatta opiskelumotivaatio on edelleen korkealla. En ole leijunut käytävillä ihan yhtä paljon kuin ensimmäisenä vuonna, mutta se on selvää, että haluan valmistua teologiksi. Paljon muuta en elämästä tiedäkään.

Välillä teologinen hiustenhalkominen alkaa väsyttää. Onko missään mitään järkeä tai pitävää pohjaa, tuskailee argumentteihin ja vasta-argumentteihin työlääntynyt opiskelija. Luontohengellisyyskurssin lopulla alkoi tuntua siltä, että jos joku vielä sanoo sanaparin ”viljellä ja varjella”, niin... no, en tiedä mitä. Mutta sitten taas sytyn liekkeihin jostain häikäisevästä luennosta.

Opiskelu on sosiaalisempaa kuin ensimmäisenä vuonna. Massaluennot ovat jääneet taakse ja kursseilla pyörii samoja naamoja. Yliopistolla on innostavia ajatuksia ja hyvää seuraa – ihmisiä, joita kiinnostaa keskustella uskonnosta. Teologisessa opiskelemisen ehdoton rikkaus on se, että pääsee tutustumaan erilaisten ihmisten hengellisiin kokemusmaailmoihin. Yksi näkee enkeleitä joka paikassa, toinen saa kirkkaita rukousvastauksia ja kolmas uskoo vankkumattomasti jälleensyntymiseen, koska tieto omista edellisistä elämistä on niin selkeää. Neljäs ajattelee animistisesti, että pöydälläkin on henki, viides fanittaa keskiajan teologiaa, jossa vielä uskottiin ihmisen kykyyn perustella uskoa järjellä eikä ollut vajottu tähän postmodernistiseen ”objektiivista totuutta ei ole, kaikki on vain kielipeliä” -soppaan.

Sosiaalinen elämä on syy käydä niilläkin tunneilla, jotka voisin opiskella itsenäisesti. Luennot pitävät elämäni jotenkin kasassa, on aikatauluja ja syitä lähteä ihmisten ilmoille. Yliopistolla oloni usein tervehtyy ja mieliala paranee.

Olen päässyt kiinni klassisten kielten opiskeluun: kreikkaa on kuusi tuntia viikossa melkein koko lukuvuoden ajan. En tiedä, onko kreikantaidosta saavutettava hyöty missään suhteessa siihen käytettyyn vaivaan nähden, mutta sivistyssanojen taustoja on ihan hauska oppia. Fosfori tarkoittaa valonkantajaa ja sarkofagi lihansyöjää. Ilmestyskirjassa on farmasia, porno, pyromania ja limnologia samassa lauseessa, kun noidat (farmakoi) ja irstailijat (pornoi) joutuvat tuliseen (pyr) järveen (limnē).

Luettavaa ja kirjoitettavaa on koko ajan valtavasti ja haluaisin ehtiä syventyä kaikkeen paremmin kuin mihin aika riittää, vaikka olen siitä onnekkaassa asemassa, että muita kiireitä on aika vähän. Yhdelle kurssille saatetaan kirjoittaa parhaimmillaan tai pahimmillaan 30 sivua oppimispäiväkirjaa, esseetä tai molempia.

Pääaineen valinta mietityttää edelleen. Koska aion keväämmällä hakea maisteriohjelmaan, ajatukset pyörivät jo gradussa, jonka ensi vuonna voisi kirjoittaa. Eksegetiikan vetovoima on ollut laskusuunnassa ja systemaattisen teologian nousussa, mutta kirkkohistoria saattaa edelleen olla lähinnä sydäntä. Yksi tajuntaa laajentava elämys viime syksynä oli arkistojen maailmaan tutustuminen. Maan alle on säilötty kilometrikaupalla aikataskuja, joita tutkijat penkovat! Vietin muutaman päivän Kansallisarkiston tutkijasalissa ja seurakuntayhtymän arkistossa vanhoihin papereihin uppoutuen. Se oli ihanaa, mutta ehdin myös vainuta haittapuolet: kivistävät hartiat, vetistävät silmät ja erkaantumisen yhteisesti jaetusta arkitodellisuudesta, kun itse vajoaa menneisyyteen jossain maanalaisessa luolassa.

 

Luostarikirjeenvaihtaja unohduksen pilvessä

Luostarin kappelin led-kynttilät on sammutettu viikon viimeisen iltapalveluksen jälkeen, koira nukkuu seinustalla. Kaunista talvipäivää muutaman tunnin valaissut ja luostarin seinillä valoläikkinä leikkinyt aurinko on vaihtunut mustalla taivaalla loistavaan pyöreään täysikuuhun. Se on niin kirkas, että ulkona hangelle piirtyy omenapuiden teräviä varjoja.

Olemme viikon aikana lukeneet toisillemme ääneen Tietämättömyyden pilven, joka, kuten jo edellisessä päivityksessä mainitsin, on tuntemattomaksi jääneen 1300-luvulla eläneen englantilaisen kirjoittajan opas ”sisäiseen katseluun” eli sanattomaan, kontemplatiiviseen rukoukseen. Olen kuullut buddhalaisissakin piireissä kehuja opuksesta.

Kun kaikki sanat tuntuvat hiertäviltä, Pilven opetus on musiikkia korvilleni. ”Sinun on pantava unohduksen pilvi alapuolellesi, itsesi ja kaiken milloinkaan luodun välille, aivan kuten tietämättömyyden pilvi on itsesi ja Jumalan välissä”, neuvoo tämä tuntematon mystikko. ”Saat olla varma, että kaikki, mitä ajattelet, on - - itsesi ja Jumalan välissä. Milloin siis mikään muu kuin Jumala on mielessäsi, olet sen verran kauempana Jumalasta.”

Edes hyvien hengellisten asioiden mietiskely ei hyödytä. ”Sillä vaikka onkin oikein ajatella Jumalan hyvyyttä ja rakastaa häntä ja ylistää häntä sen tähden, on paljon parempi ajatella hänen paljasta olemustaan ja rakastaa ja ylistää häntä hänen itsensä tähden.” Miten sitten Jumalaa itseään tulisi ajatella? ”En todellakaan tiedä”, vastaa kirjoittaja. ”Siksi hylkäänkin kaikki, mitä voin ajatella, ja suuntaan rakkauteni häneen, jota en pysty ajattelemaan.”

Niinpä luvan kanssa kätken kaikki hiertävät sanat unohduksen pilveen, kaiken sen kristinuskon sanallisen sisällön, joka tuottaa enemmän ongelmia kuin tarjoaa apua, ja keskityn paljaaseen olemassaoloon. Ja kaipaukseen, joka on ”suorin ja nopein tie taivaaseen”. Jos mitään muuta ei tarvita kuin sokeaa kaipausta Jumalan puoleen, niin sitä täältä kyllä pesee.

Tällainen ”olematon työ” on Pilven kirjoittajan mielestä Jumalalle kaikkein mieluisinta. Nauratti, kun hän kuvaili, miten ”kaikki enkelit ja pyhät” iloitsevat nähdessään ihmisen tässä työssä ja kiiruhtavat tukemaan sitä, kun taas ”kaikki paholaiset” raivostuvat ja pyrkivät estämään sitä kaikin voimin.

Luostarissa ei kuitenkaan paljas olemassaolo riitä, vaan sanojakin on käytettävä. Ruokarukouksiin en kyennyt – niihin liittyy jostain syystä kauhea vaivaannuttavuuden painolasti – mutta hetkipalvelukset onnistuimme muovaamaan minulle siedettäviksi. Ystävä ehdotti esimerkiksi, että laulaisimme psalmia latinaksi. Se oli hyvä idea, sillä sanat, jotka eivät tarkoita minulle paljoakaan, eivät tuota ongelmia. Cor mundum crea in me Deus et spiritum rectum innova in visceribus meis. 

Sunnuntaina oli toimitettava messu, mutta olin sen verran päässyt tasapainoon, että se onnistui ihan hyvin. Kun itte tekee, saa kelvollisen. Voi valita parhaan synnintunnustuksen ja kauneimmat sanat muutenkin, ja saarnana voi olla pelkkää hiljaisuutta. Ehkä ehtoollista jakamaan saapunut pappi tai ainoa seurakuntalaisemme saattoivat ihmetellä, miksi loppiaisvirrestä laulettiin säkeistöt 1–3 ja 5–6, mutta se johtui siitä, että säkeistössä 4 puhuttiin pilkkaajista, jotka saavat iäisen tuomion, ja hurskaista, jotka saavat rauhan.

– Täällä harrastetaan teologista sensuuria, totesin ystävälle, mutta hän vastasi tyynesti, että meillä on siihen oikeus.

Hermoilin etukäteen sitä, että jos messussa on vain muutama ihminen ja sitä on itse toimittamassa, ehtoollisesta on aika vaikea kieltäytyä. Minunhan piti seuraavan kerran mennä ehtoolliselle vasta sitten kun ihan varmasti haluan. Olisi vähän outoa ensin lukea evankeliumi ja johtaa uskontunnustus ja sitten kieltäytyä ehtoollisesta, varsinkin kun paikalla on vain neljä ihmistä ja koira, enkä sitten kehdannutkaan kieltäytyä tai ehtinyt kaiken keskellä kuulostella, haluanko sitä vai en. Se meni siinä sivussa, eikä se minulle onneksi vahinkoa tuntunut tuottavan.

Kaikkeen sitä joutuu. Mutta unohduksen pilveä käyttämällä pystyn taas sydänrukoilemaan, jopa uudella innolla. Sitä en kyllä oikein tiedä, miten tällä viikolla opetan sydänrukousta muille, kuten tarkoitus on. On suuruudenhullu ajatus opettaa hengellisyyttä kenellekään, erityisesti kun on itse niin kujalla kaikesta. Tosin hengellisyyden saralla on usein niin, että ne jotka varmimmin luulevat ymmärtävänsä, ovat enemmän hakoteillä kuin ne, jotka eivät ymmärrä.

En tarkoita, etteikö sanoja ja hengellistä opetusta tarvittaisi enkä väitä, ettei kirkon sanoissa ja niihin kertyneessä viisaudessa olisi paljon hyvääkin, mutta nyt tuntuu paremmalta pysyä niistä vähän loitolla. Sikäli kuin se onnistuu, kun kevätlukukausi alkaa huomenna ja ohjelmassa on mm. spiritualiteetin teologiaa ja Uuden testamentin tavaamista kreikaksi.

Luostarikirjeenvaihtaja tarinoi

Vietän loppiaisviikkoa luostarissa, tällaisessa uusvanhassa, jossa ei ole pysyviä asukkaita vaan viikoittain vaihtuvat luostaripalvelijat.

Kolmannen adventtisunnuntain katastrofin jälkeen olen ottanut reippaasti etäisyyttä kirkkoon. Joulukin meni lähinnä juhlan hengellistä sisältöä vältellen. Mieleni kierrokset ovat tasaantuneet sen verran, että oleminen täällä onnistuu ilman että menen pois tolaltani kaikesta. Alkuun oli pari kirkollistyylistä hartaushetkeä, joista pystyin ottamaan sen minkä otin ja suhtautumaan neutraalisti muuhun. Kiersin koiran kanssa kaikki kartanon tyhjät salit ja huoneet, ja asetuimme taloksi.

Täällä oleminen on vähän kuin kevytversio meditaatioretriitistä. Lukemista ei ole kielletty: ilahduin, kun yksi luostarivieraista luki kirjaa aamupalapöydässä. Osan päivästä saa myös puhua. Päivässä on kolme lyhyttä hetkipalvelusta, joihin kuuluu lauluja, tekstejä ja sanallisia rukouksia, ja kolme hiljaisen rukouksen aikaa.

Pian edellisviikon luostaripalvelijat ja kaikki muutkin lähtivät koteihinsa ja jättivät meidät tänne keskenämme. Nyt olemme täällä kuin Ellun kanat, rukoilemme niin kuin tykkäämme, toisin sanoen pötkötämme kappelin lattialla kolmisin – minä, ystävä ja koira – ja hymisemme rukouslauluja (paitsi koira) ja luemme Tuomaan evankeliumia.

Tuomaan evankeliumi ei ole Raamatussa, vaikka se on suunnilleen yhtä vanha kuin Raamatun evankeliumit eli karkeasti vuoden 100 kieppeiltä. Siksi sitä ei kirkossa kuule. On piristävää saada uusia sanoja Jeesukselta. Niihin on myös helpompi suhtautua avoimen uteliaasti, koska niihin ei liity samanlaista painolastia kuin moneen kertaan kuultuihin sanoihin, jotka yhdistyvät päässäni tietynlaisiin tulkintoihin.

Vastuullamme on luostarin rukouselämän ylläpito viikon verran. Tuntuu tärkeältä kantaa viestikapulaa kunniallisesti, mutta toisaalta omituiselta; enhän edes tiedä, mitä rukous on ja mikä on kaikkien näiden sanojen idea. Tai missä määrin on tärkeää, että rukous tapahtuu tiettyjen luostarimuotojen puitteissa. Palveleeko rukous ensisijaisesti meitä täällä vai jotain muuta? Jos ei huvita tai jos olen aamun hetkipalveluksessa äreä kuin pyssyllä persuuksiin kesken talviunien ammuttu karhu, pitääkö rukous silti puristaa itsestään? Kyllähän meditaatioretriiteilläkin herätään silmät ristissä kukonlaulun aikaan, mutta siellä saa sentään olla hiljaa.

Hiljaista rukousta ymmärrän paremmin. Siinä kaikki sanat saa peitellä unohduksen pilveen. Jumalaa puolestaan katsotaan tietämättömyyden pilven läpi, opastaa tuntematon 1300-luvun mystikko kirjassaan Tietämättömyyden pilvi. Jumalaa voi rakastaa, vaikka häntä ei voi ajatella, hän sanoo.

Sanat sen sijaan tuottavat heti ongelmia. Pelkästään Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vetää ajatukset siihen, että miksi tämä on niin patriarkaalista ja mikä koko kolminaisuuden idea oikein on. Rukouslaulut jäävät kuitenkin pyörimään päähän niin että hyräilen niitä ulkona koiran kanssa lumessa tarpoessani (”Pyhä Jumala, pyhä väkevä, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

Sanoja ja tarinoita olen ajatellut muutenkin, koska luostarihommien lomassa kirjoitan esseetä Johanneksen evankeliumista; viimeinen tehtävä ennen kuin syksyn kurssit ovat paketissa. Johanneksen evankeliumin alussa kaikki syntyy Sanan voimalla. Ystävä puolestaan kirjoitti somepäivityksessään tarinoista: ”Koko ihmisen tulkinta todellisuudesta on tarinaa ja tarinoita: poimimme vaikutteita ja sepitämme niistä jotain koherenttia, jotta emme mene sekaisin”, hän kirjoitti ja jatkoi, ettei kukaan väitä Seitsemää veljestä turhaksi siksi, että Aleksis Kivi on keksinyt jutun omasta päästään. Raamatun tarinoista saatetaan kuitenkin väittää niin, ja ylipäätään ihmiset käyttävät paljon energiaa sen miettimiseen, mikä niissä on ”totta” ja mikä ei.

Kun nämä ainekset pantiin päähäni ja vatkasin niitä siellä hetken, pullahti ulos tällainen kakku: maailma on Jumalan tarina. Luominenhan tapahtuu sanojen välityksellä; Jumala sanoo esimerkiksi, että ”Tulkoon valo”, ja valo tulee. Jumala alkaa kertoa tarinaa maailmasta, ja tarina luo todellisuuden.

Tarina Jumalasta, jonka tarina maailma on, on yksi tarina. Jos haluaa olla kristitty, täytyy ehkä vain uskoa, että kristinuskon tarina on hyvä tarina. Mutta mikä kaikista vaihtoehtoisista kristinuskon tarinoista? Jeesuksesta on Raamatussa neljä erilaista tarinaa ja sen jälkeen on syntynyt monta lisää. Tarinoiden ominaisuus on sekin, että jokainen kuulee ne eri tavalla eikä mitään oikeaa tapaa kuulla ole olemassa.

Yhdessä evankeliumissakin on vaikka kuinka monta tarinaa ja osa niistä kuulostaa minun korviini hyviltä, osa huonoilta. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumi, joka keskimäärin ärsyttää minua kovasti, sisältää hienon tarinan siitä, miten Jeesus pesee oppilaidensa jalat.

– Ehkä Jeesus oli aika ärsyttävä, lohdutti tarinoita pohtinut ystävä. – Moni karismaattinen ihminen on. Ja jos puhuu paljon, suusta tulee välillä sammakoita. Semmosta se on Ihmisen Pojalla. Ja tytöllä ja ihmisen muusulla [muunsukupuolisella].

Kunhan saan esseen valmiiksi, yritän unohtaa tarinat hetkeksi ja etsiä vähän enemmän hiljaisuutta. Ja tutkia naapurissa olevaa vanhaa tulitikkutehdasta, joka on tyhjillään. Autiotalot ovat heikko kohtani.

Armon meren rannalla (tai Usko ja masennus, osa 4)

Minulla on hyvä hengellinen kirja, Martin Lönnebon Elämän kangas. Pappisystäväni sen minulle aikoinaan vinkkasi.

Kirjalla tuntuu olevan myös kyky avautua juuri oikeista kohdista. Yhtenä masennuspäivänä viikko ennen joulua se avautui aukeamalta, jolla on otsikko ”Älä ole kaukana nyt, kun hätä on lähellä”.

Toisinaan elämä tulee niin vaikeaksi, ettemme jaksa lausua sanoja: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu…” kuivuneilla huulillamme, sillä tunnemme itsemme hylätyksi, kaikki mahdollinen puuttuu.

Näin Lönnebo avaa. Nyt on selvästi minulle. Luen eteenpäin. Lönnebo lupaa syventyä hengelliseen hätään ja mainitsee psalmin 22. Uusimmassa käännöksessä psalmin jakeet 15–16 on suomennettu näin:

Minut valutetaan maahan kuin vesi,

kaikki jäseneni ovat menneet sijoiltaan.

Sydämeni on kuin vahaa,

joka sulaa rinnassani.

Voimani ovat kuin kuiva ruukunpala,

kieleni on tarttunut kitalakeen.

Heität minut maan tomuun

kuin olisin jo kuollut.

Kyllä nuo muinaiset lyyranrämpyttäjät vain osasivat: loistava masennuksen kuvaus. Maahan imeytyvä vesi on sama kuva, jota olen itsekin käyttänyt. Juuri siltä masennus tuntuu, kaikki voimat valuvat tyhjiin kuin vesi maahan. Toinen kuva on maahan syöksynyt lentokone, aivan romuksi mennyt savuava raunio. Sitä psalmirunoilija ei olisi voinut käyttää, koska lentokoneita ei vielä ollut, mutta varmaan kaikkien jäsenten meneminen sijoiltaan kuvaa jotain samantapaista. Tai ehkä sitä, ettei kykene mihinkään, mihin normaalisti kykenee. Puhekykykin saattaa kadota, kieli tarttua kitalakeen. Ja tietysti masennus tuntuu kuolemalta, siltä että on elävä kuollut tai ”kuin jo kuollut” psalmin sanoin.

Seuraavaksi Lönnebo kuitenkin lähtee mielestäni erikoiseen suuntaan. Mitään lohtua hätään tai pelastusta ei ole tarjolla, vaan hän alkaa puhua askeesista, taistelusta ja vastuusta jyrkin äänenpainoin. Hän kehottaa pohtimaan omia heikkouksiaan, toisin sanoen syntejään ja paheitaan, armottomasti.

Ratkaisu tuntuu oudolta. Paheiden tutkistelulle on toki paikkansa, mutta hädän ja hylätyksi tulemisen kontekstiin se ei tunnu sopivan. Saati masennuksen: masentunut ei osaa ajatella itsestään oikein mitään hyvää, pahaa kylläkin. Omia ajatuksia ei masentuneena edes saisi uskoa, koska ne valehtelevat.

Vai miten on? Voiko masentunutta pelastaa kukaan muu kuin hän itse? Voiko hän ottaa vastuun sairautensa kukistamisesta? Masennus on myös suoja, turva, selitys: en jaksa, en pysty, hoitakaa eläminen, te muut. Toisaalta masennus tuntuu olevan jotain omalakista, toiminnastani ja olemisestani riippumatonta. Tulee ja menee.

Timo Veijola, eksegetiikan professori, jonka päiväkirjaa lueskelin, koki kerran ihmeparantumisen: yhtenä aamuna hän heräsi, totesi olevansa terve ja sanoi vaimolleen, että lähdetäänpä pesemään mattoja. Myöhemmin hänen masennuksensa kuitenkin palasi ja hän menehtyi siihen. On kohtuutonta sanoa masentuneelle, että hän on vastuussa omasta tilastaan, mutta tietenkin omalla vastuulla on jonkinlainen rooli. Usein käänne parempaan syntyy siitä, kun kyllästyy totaalisesti olemaan pohjalla, sisuuntuu ja päättää tehdä asialle jotain.

Valitin Lönnebon huonosta hengellisestä ohjauksesta pappisystävälleni. Hän kysyi, mitä olisin toivonut olevan luvun jatkona alun hengellisen hädän kuvauksen jälkeen.

Varmaan jotain lempeää, vastasin. Jotain sellaista mitä Lönnebolla toisaalla samassa kirjassa on: harjoituksia, joissa ihminen kuvittelee istuvansa armon meren rannalla tai kietoutuvansa Marian siniseen viittaan. Sininen on pyhän huolettomuuden väri.

Ystävä esitti, että minun vastuullani voisi olla vaalia lempeyttä itseäni kohtaan ja heittää Lönnebolla vesilintua, jos se tekee olon huonommaksi. (Miksi viattomia vesilintuja aina heitellään kaikella?) Hän sanoi myös näkevänsä minut istumassa armon meren rannalla aaltojen äänen ympäröimänä Marian viittaan kietoutuneena. Sellainen hän on, usein saa minut melkein itkemään.

Ensimmäinen aistihavainto armon meren rannalla olisi kyllä tuoksu. Tuoksuu kukilta, mereltä ja auringon paahtamalta maalta. Kivet tuntuvat käteen sileiltä ja lämpimiltä. Korviin kantautuvat lokkien huudot ja kauempaa meren tasainen, pehmeä kohina.

Kun avaa silmät, näkyy edessä loputon, rannaton, auringossa sinisenä ja hopeisena kimalteleva meri. Hiekkainen rinne edessä viettää alas rantaan ja kevyt tuuli hyväilee sen heinikkoista turkkia, saa sen aaltoilemaan niin kuin merenkin. Harjanteen päällä hitaat kimalaiset pörisevät kukasta kukkaan.

Marian viitta on ohut, taivaansininen ja tuntuu silkkisen pehmeältä. Se on niin iso, että siihen voi kääriytyä kokonaan, ja siinä on tietysti huppu.

Eihän Marialla oikeasti sinisiä silkkiviittoja ollut, köyhällä maalaisnaisella; hän sai ne vasta kun traditio korotti hänet taivaan kuningattareksi. EU:n lipun sininen on muuten Marian viitasta peräisin, jos ette tienneet. Usein Marialla on myös kahdentoista tähden muodostama kruunu niin kuin EU:n lipussakin on.

Laskeudun rinnettä alas vesirajaan, auringossa lämmennyt hiekka tuntuu pehmeältä paljaisiin jalkapohjiin. Aalto toisensa perään kohahtaa laiskasti rantaan ja vetäytyy, kohahtaa ja vetäytyy. Törmän juurelle voisi jäädä istumaan viitan suojiin ja katselemaan lokkien taiturointia ilmassa. Tai asettua makaamaan kasvot kohti aurinkoa ja peitellä itsensä viitalla.

Koska meri on armon meri, sillä täytyy olla puhdistavia ominaisuuksia. Jätän Marian viitan rannalle ja kahlaan mereen, vain sen verran syvälle, että voin kastautua kokonaan. Vesi on lämmintä ja pehmeää, vain hieman suolaista. Aallot tuuppivat kevyesti kohti rantaa.

Kun olin lapsi, laulettiin rauhanyhdistyksellä armon lasisesta merestä. Miksi se meri on lasinen, en tullut koskaan miettineeksi, mutta kai se kuvaa kirkkautta. Armon meri oli riemua täynnä ja sinne saattoi upottaa syntejä niin etteivät ne koskaan enää tule päivänvaloon. Oikea meri ei kyllä toimi niin, vaikka ihmiset pitkään niin luulivat ja luulevat osin yhä. He dumppaavat mereen kaikenlaista, mikä saastuttaa sen ja aiheuttaa ongelmia. Armon merta ei varmaan voi synneillä saastuttaa.

Synnintunnustus ja -päästö ovat painavampia asioita kuin usein ajatellaan, puheli professorimme Jaana Hallamaa ohimennen yhdellä syksyn luennolla. Siinä väärintekijän ja Jumalan katse kohtaavat. Jumala näkee myös lähimmäisen, jota vastaan on rikkonut, niin että muodostuu kolmio. Ei se mene niin, että ”sori siitä”. Synninpäästön jälkeenkin teko ja sen vaikutus pysyvät, mutta anteeksiannon varassa elämää voi jotenkin jatkaa.

Armon meren rannalla en oikeastaan kaipaa puhdistumista synneistä, mutta armohan on rakkautta. Rakkautta kaipaa se kaiken pohjalla oleva haava, jota on vaikea parantaa. Se, joka kyselee, että tykkääkö Jumala minusta ihan varmasti, eikä tahdo uskoa vaikka menisin armon mereen kokonaan uppeluksiin. Haava on se, jonka takia mikään kirkon systeemissä ei oikein toimi. Ei pysty tunnustamaan syntejään varsinkaan Jumalalle, jos Jumala tuntuu rakkaudettomalta, vastustajalta tai suorastaan väärintekijältä. Ei edes halua ottaa vastaan rakkautta, jos se tulee epäilyttävästä lähteestä.

Seuraavan kerran menen ehtoolliselle vasta, kun ihan varmasti haluan sitä.