Helluntain sielunhoidollinen keskustelu

– Oisko jotain ajatusta helluntaista? kysyi ystävä.

– Stina [ystäväni, pappi] puhui siitä, miten helluntain ihme oli se, että ihmiset löysi yhteyttä keskenään, ymmärsi toisiaan. Ja miten vaikeeta on ymmärtää toisiamme kirkossa, ihmiskunnassa, luomakunnassa toisenlajisten välillä…

– Osmo A. Wiio sanoi, että viestintä onnistuu korkeintaan sattumalta.

– Ahaa.

– Kerro lisää saarnasta.

– Lopussa Stina mainitsi Franciscuksen ihmeen, kun se pyysi mantelipuuta kertomaan Jumalasta. Keskellä talvea puu puhkesi kukkaan.

– Ounou, miten sille kävi? Ei ollu pölyttäjiä.

– Heh.

– En ymmärrä vertausta.

– Kai se vaan haluaa ilmaista että Jumala tai Pyhä Henki on jotain eläväksi tekevää. Sitten Stina käytti termiä ”jäätynyt kristitty”. Mä oon sellainen.

– No siis ei talvella pidä kukkia.

– Että voi vaan olla rauhassa jäätynyt?

– On aika kukkia ja aika tehdä hedelmää.

– Jäätyneenä on vähän vaikee miettii saarnaa. [Olen luvannut saarnata juhannussunnuntaina.] Jos ei oo oikein yhteyttä siihen, että mitäs järkeä tässä kristinuskossa olikaan.

– Aa okei. Ei siinä varmaan oo siis mitään järkee. Usko on jotain muuta.

– Niin.

– Ja ei uskosta aina saa mitään. Oon ajatellu et se on vähän niinku asenne. Asenteensa muuttaminen on ihan sikavaikeeta, ja siihen vaikuttaa tunteet ja mieliala. Jos on hyvä mieliala, niin usko on helppoa. Muulloin se voi olla vaikka rutiini, tai sitten ei edes sitä.

– Rutiinit vaan alkaa helposti tuntua pelkältä kuivuudelta, jos ne ei ravitse.

– Totta. Mun iltarukouksessa on ”kiitos tästä päivästä”. Välillä se on silleensä happamasti ”no kiitos nyt hirveeeeeeesti tästäkin päivästä”. Pidän kuitenkin rutiinia yllä. Kiitän päivästä.

– Tykkään niistä raamatunkohdista, joissa lähteitä puhkeaa erämaahan. Tai Mooses kopauttaa kalliosta vettä. Kuivuudessa ei vaan tiedä, mitä vois tehdä vettä löytääkseen.

– Joo, mut et sä voi odottaa, että oisit ihan Mooses. Jos kaikki vois kopauttaa vettä kalliosta, kukaan ei muistais ees Moosesta. Uutisen perussääntö: jos se on harvinaista, se on uutinen.

[Mitkä sielunhoitajan kyvyt! Olo koheni.]

– Aattelin eilen, et vois alkaa tehdä listaa sellasista asioista, missä Jumala on jotenkin havaittavissa, jatkoin keskustelua.

– Jutta Larm sanois tähän, että lopeta ajattelu ja alkaminen ja tee, vastasi ystävä. – Hän on fitnessvalmentaja.

– Fitnessvalmentajan neuvot hengelliseen elämään.

– Mulla tulee ekana mieleen appelsiini. Ehkä kun se on kotoisin Jeesuksen seuduilta. Appelsiini on tosi hieno asia. Auringonmuna.

– Mulla tulee ekana mieleen pingviinibussi. Se on yhdestä kirjasta [Johanna Förster: Unien sirkus]. 1. Pingviinibussi, 2. Appelsiini.

– Jutta ois ylpee susta.

– Perustin myös hengellisen ensiapukirjan ja piirsin etulehdelle kuukahtaneen Pyhän Hengen. [Pulun, joka makaa silmät ristissä pienillä pulunkokoisilla paareilla. Rinnasta pisaroi verta.]

– Hieno viittaus Hugo Simbergiin!

– Yritän kerätä sinne ajatuksia, jotka auttaa, kun tipahdan uskonkriisiin.

– Onpa hyvä idea! Jos siihen vois lisätä ääntä, liittäisin siihen virsikirjan viimeisen virren ystävän viheltämänä. [Virsikirjan viimeinen virsi on kelttiläinen siunaus Tulkoon tie sinua vastaan.]

– Kiitos.

– Rukoilen sun puolesta, jos et itse jaksa. Uskoa ei tarvi kannatella yksin. Meitä on paljon, ihan hyvin voi muut tuurata sillon ku on kriisi.

– Jep.

Kuoleman kulttuuri: kuolema itkuvirsissä

Edellisissä teksteissä kerroin eurooppalaisen kuolemakäsityksen kolmesta vaiheesta ja kuolemasta vuoden 1701 Vanhassa virsikirjassa. Nyt katson sitä, millaisena kuolema näyttäytyy karjalaisissa itkuvirsissä. Aineistona käytin Itä-Suomen yliopiston sivulla julkaistuja itkuvirsinauhoitteita ja -litterointeja, jotka liittyvät kuolemaan (näytteet 1–20).

Alkuun täytyy sanoa, että en ole tässä analyysissa mitenkään tutulla maaperällä. Itkuvirsiperinne oli minulle entuudestaan vieras enkä osaa karjalan kieltä. Sanakirjan kanssa tavaamalla aloin päästä itkuista jyvälle, mutta vielä kielimuuria suurempi haaste oli se, että runsaisiin metaforiin puettua koukeroista itkukieltä on asiaan perehtymättömän hyvin vaikea ymmärtää. Itkukieli on eräänlaista salakieltä, jossa asiat peitetään kiertoilmauksiin. Itkukielessä esimerkiksi äiti voi olla ”kallis kantaja” ja kädet ”olkaoksaset”, kertoo Eila Stepanova Karjalan Sivistysseuran sivulla. Alun perin syynä koukeroiseen kieleen ovat olleet kansanuskon tabut, joiden vuoksi asioita ei voi sanoa suoraan. Sittemmin on alettu ajatella, että tuonpuoleisen asukkaat eivät ymmärrä tavallista kieltä.

Millainen kuolemakäsitys itkuista välittyy?

Itkuvirret ovat olleet Karjalassa tärkeä osa yhteisöllisiä rituaaleja, jotka liittyvät erityisesti ero- ja siirtymäriitteihin, merkittävimpinä häät ja hautajaiset. Esimerkiksi Vienan Karjalassa hautajaisten kuluessa esitettiin pakollisia kuolinitkuja peräti 35 kappaletta, kertoo Eila Stepanova. Itkuissa on korostetusti läsnä kaipaus ja jäljellejääneen lohduton menetyksen tunne: kui kalman kalbovaizeks [kuin kuolemankalpeaksi?] olet_i miut_i jättänyt omien puoskazien_i [lasteni] keral tänne kuleksendelemah (näyte 3). Ylen suured igäväzed oldih kui jäin kurjaine ičče [itse] kallehien kandomuzieni [lasteni] ker (näyte 12). Kuollutta kutsutaan monilla rakkautta ilmaisevilla hellittelynimillä, kuten kuldahyväseni.

Tunteiden ilmaisemisen lisäksi itkuissa kiitetään ja muistellaan vainajan elämää, hyvästellään hänet ja toivotaan hänen pääsevän parempaan olotilaan (kuldasih syndyzih, kultaisiin syntyihin, lämbimih ilmazih, lämpimiin ilmoihin). Aihelemmo parembie tuonilmazie tilazie (näyte 2). Edeltä tuonpuoleiseen menneiden suvun vainajien toivotaan ottavan tulokas vastaan ja pitävän hänestä huolta, auttavan hänet Abrahamin asundoloih. Itkujen sävy on kunnioittava, hellä ja hoivaava, kuten Emilia Kallonen kuvaa itkuperinteen esittelyssään. Joskus itkijä viittaa omaan tulevaan kuolemaansa ja pyytää edeltä mennyttä tulemaan häntä portille vastaan.

Tarkastelemissani itkuissa esiintyy jonkin verran myös yleiskristillistä ja ortodoksikirkollista kuvastoa. Useissa itkuissa itkijä kyselee vainajalta, millaista taivaassa on:

Ny mie kyzelen siul, ylen hyvä rukkazeni, hyväzeni

Oldihko siul pyhät apostolit tuonenveräjäzie avualemas kuldasi avaimien kera

Tuldihko valgiet pyhät anheliset [enkelit] valgein vahatuohuoksizien [tuohusten] ker sinuo vastahottamah

Tuldihko kallis vastinehut [puoliso] sinuo kluatanakauhazien [suitsukeastioiden] ker tuonenveräjille tunnustelemah […] (näyte 16)

 

Näyteltihkö pyhät valgiet’ anheliset siul kai pyhimmät paikkaiset

kun jouvuit sinne yläilmasil(len) olemaha

availdihko aataminaiguiset onttarien uksuot [alttarien ovet, viittaa ortodoksisen kirkon alttarihuoneeseen ikonostaasin takana]

kuleteltihko kuldasiipianheliset sinuo

kuldapeskusiel [kultahiekkaisilla] kylevettylöi kujosie myö(te) pyhien da kuldasyndysien etyisih (näyte 8)

Taivaskuvastossa on raamatullisia aineksia, kuten enkeleitä, kultahiekkaisia teitä ja muutakin kultaista, ja kirkollisia esineitä kuten tuohuksia, suitsukeastioita ja alttareita. Taivaskuvissa on myös viehättävää arkisuutta, jota en ole muualla tavannut kristillisessä viitekehyksessä: Oliko kuldahyväseni siul kuumat kouffikuppiset stolanpiälysih’ [pöydän päälle] asteltu kuin pitkistä matkazista mäntyö kaihain kurjazen- kulkkuset jo kuivahteli eli oliko taivaassa vainajalle kuuma kahvikuppi valmiina, kun pitkän matkan jälkeen kurkkua jo kuivasi?

Ortodoksisuus näkyy myös siinä, että vainajalta pyydetään rukousta elävien puolesta: Rugoile jo sie armas hyväzeni siel yläilimasis olles jo kallehieda syndysie (nyyhke) kallehen vastinehuosan [puolison] armahien kazvatettuloin [lasten] kaikkien puolesta (näyte 19).

Elävien ja kuolleiden maailmat

Sekä suomalaisessa että karjalaisessa kansanperinteessä ihminen siirtyy kuollessaan toiseen todellisuuteen, tuonpuoleiseen, Tuonelaan. Itkut ovat myös yhteydenottoja vainajaan, jutustelua hänelle. Vainajan toivotaan tulevan katsomaan jälkeenjäänyttä:

Tule hoz kaunehina kezäpäiväzinä minuada ni kaččomah

vaikka kud(j)oin [muurahaisen] kulgiettavie kujozie myöte

da mauroin(e) [mauriaisen] matkattavazie dorgazie [teitä] myöten

Tule vaikka libukkalinduizina [perhosena] miul

izterän iččeni ikkunalaudazil istumah

taikka piäčköilinduizina [pääskynä?] jo (näyte 18)

Jälleennäkemisen toivo tässä elämässä, ei vasta tuonpuoleisessa, on kuolinitkuille ilmeisesti tyypillistä. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen ristiriita sen kanssa, mitä Jonna Rantala kirjoittaa gradussaan (2024) Vienan Karjalan kuolemarituaaleista ja mitä opettajamme Esko M. Laine kertoi meille vainajien vierailuihin liittyvästä suomalaisesta kansanperinteestä. Elävien ja kuolleiden maailmojen välisiä rajoja pyrittiin kaikin keinoin vahvistamaan ja suojelemaan, jotta kuolleet eivät tulisi visiitille. Hautakiven alkuperäinen tarkoitus on ollut estää kuollutta palaamasta takaisin elävien pariin, ja hautausmaat oli aidattava samasta syystä. Rajanvetämistä edustivat myös ristipetäjät ja karsikkopuut, jotka olivat elävää kansanperinnettä ainakin Karjalassa vielä pitkälle 1900-luvulle. Karsikkopuu tai ristipetäjä merkitsi rajan, johon asti vainajan henki sai tulla, mutta ei pitemmälle. Jotta raja tuli tutuksi vainajalle, oli tapana, että hautajaissaatto pysähtyi ristipetäjän kohdalle. Siinä kohtaa tarjottiin saattoväelle ryyppy, joka oli eräänlainen hyvästijättö vainajalle.

Vierailuja tuonpuoleisesta kyllä koettiin niin suomalaisessa kuin karjalaisessa kansanperinteessä, mutta ne eivät yleensä tienneet mitään hyvää. Visiitille saattoivat tulla erityisesti sellaiset vainajat, joilla oli jokin maanpäällinen asia jäänyt hoitamatta loppuun. Sovittamaton paha ja keskeneräiset asiat voivat tehdä sielun rauhattomaksi: siksi itkuihin liittyy anteeksipyytämistä ja asioiden sopimista vainajan puolesta. Vierailuja elävien maailmaan saattoi tehdä myös kirkonväki, kollektiivinen joukko tuonpuoleisesta. Kirkonväki kuvattiin olemukseltaan zombimaiseksi tai sitten se oli pienikokoisten, valkoisten, harmaiden tai mustien olentojen joukkio, joskus kuin sumupilvi tai mäkäräisparvi. Rauhattomien sielujen ja kirkonväen vierailut olivat ei-toivottuja, ja usein vainajan näkeminen oli jonkinlainen pahan enne.

Sallittuja aikoja vainajahenkien vierailulle olivat joulu ja pyhäinpäivä, jolloin ruokaa jätettiin yöksi pöytään edesmenneitä varten. Paikat siivottiin tiptop eli säntillisesti (säntillisen kantasana on muuten sanctus, pyhä), jotta vainajilla ei olisi valittamista. Elävien ja kuolleiden ei kuitenkaan näinäkään päivinä ollut tarkoitus olla varsinaisesti kontaktissa. Joululyhteillä ei alun perin ollut mitään tekemistä pikkulintujen muistamisen kanssa, vaan lyhteet olivat sitä varten, että kuolleet saattaisivat tulla niihin sielulintuina (vrt. Varpunen jouluaamuna).

Miten tämä sitten sopii yhteen kristillisen maailmankuvan kanssa, jossa kuolleiden pitäisi lähinnä odotella maan povessa tulevaa ylösnousemusta? Niin itkuvirsissä kuin suomalaisessa kansanperinteessä kansanomaiset ja kristilliset näkemykset sekoittuvat, kietoutuvat yhteen. Puhdasoppista, dogmaattista kristillisyyttä ei ole koskaan ollut, totesi Esko, vaan se on eletty todeksi agraarisen todellisuuden kautta. Elävän uskon problematiikka on kiinnostavaa, koska tutkijat eivät voi lukea suoraan saarnoista tai katekismuksesta, miten ihmiset ovat ajatelleet, vaan maailmankuva on muotoutunut paljon monimutkaisemmin.

Itkuvirsien ja 1701 virsikirjan kuolemakäsityksen vertailua

Aiemmin analysoin vuoden 1701 virsikirjan virsien välittämää kuolemakäsitystä, jota leimaa maanpäällisen elämän turhuus ja synkkyys, hyvän kuoleman varmistaminen sekä jälkeenjäävien kehottaminen katumukseen ja parannukseen. Mitään tällaista ei näy karjalaisissa itkuvirsissä. Vainaja siirtyy kuollessaan toiseen todellisuuteen, tuonilmaisiin, jossa esivanhemmat ovat häntä vastaanottamassa. Vaikka itkuvirsien tuonpuoleisuus on värittynyt kristillisellä kuvastolla kultasiipisine enkeleineen, tuohuksineen ja alttareineen, niistä tuntuu puuttuvan kokonaan kuolemanjälkeisen tuomion ja ylösnousemuksen ajatus, samoin tarve parannuksenteon saarnaamiseen tai oman tulevan kuoleman alituiseen muistamiseen. Kuolemasta ei välity uhkaava kuva eikä jälkeenjäävien surua kielletä, vaan sen ilmaiseminen on päinvastoin itkuvirsien keskeinen funktio.

Näkyy selvästi, että itkuvirret kumpuavat toisenlaisesta kulttuuriympäristöstä ja kristillisestä perinteestä kuin pietistissävytteiset Vanhan virsikirjan virret. Lisäksi itkuvirsiperinne on ollut lähes yksinomaan naisten traditio siinä missä virsikirjan virsiä ovat runoilleet tuohon aikaan lähinnä läntisen kirkon koulutetut miehet. Itkut ovat improvisoituja, spontaaneja tunteenilmauksia. Myös näkökulma on erilainen, sillä itkuvirret ovat jälkeenjääneiden puhetta siinä missä virret oli pääasiassa sepitetty kuolevien suuhun. Itkuissa tuntuu olevan tilaa tunteille, muistelemiselle, yhdessä eletylle elämälle, yhteydelle kuolemankin jälkeen. Olisipa virsissä jotain samaa!

Kuoleman kulttuuri: kuolema vanhoissa virsissä

On tylsää, että nykyään kirkossa ei usein jakseta laulaa virsistä kuin kolme, neljä säkeistöä kerrallaan. Silloin virsi loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan. Lapsuuden seuroissa oli kunnollista: laulut ja virret laulettiin aina kokonaan, ei puhettakaan mistään typistämisestä. Ja entisaikaan oli vielä kunnollisempaa: pisimmässä vuoden 1701 virsikirjasta bongaamassani virressä on yli 40 säkeistöä!

Kerroin edellisessä jaksossa eurooppalaisen kuolemakäsityksen kolmesta vaiheesta. Nyt kerron siitä, millaisena kuolema näyttäytyy Vanhassa virsikirjassa (1701), joka oli Suomessa käytössä vuoteen 1886 saakka.

Kyll peräsäni tulet: Vanhan virsikirjan käsitys kuolemasta

Vanhan virsikirjan kuolemaan liittyvät virret jakautuvat neljään luokkaan: kymmenen virttä (378–387) on osastossa ”Walmistuxesta Cuolemahan”, kuusi virttä (388–393) osastossa ”Huocaus cuoleman Kiwus”, yksi virsi (394) osastossa ”Hurscasten äkillisest Cuolemast” ja loput kuusi virttä (395–400) osastossa ”Hautamisest”. Jo virsien teemoista ja lukumääristä voi päätellä, että valmistautuminen kuolemaan on ollut hartauselämässä merkittävä asia. (Tästä eteenpäin nykyaikaistan hieman lainausten kirjoitusasua, jotta niitä on helpompi lukea.)

Kuolemaa katsotaan virsissä ennen kaikkea kuolevan ihmisen ja hänen kuolinprosessinsa näkökulmasta. Osaston ”Huokaus kuoleman kivus” virret on kirjoitettu kuolevan suuhun minä-muodossa. Hän käsittelee omaa tilannettaan ja puhuttelee jälkeenjääviä. Poikkeuksen tekee virsi 379, jonka minäkertoja on Kuolema itse.

Millaisena kuolema virsissä näyttäytyy? Kuolema on:

1. Ennakoimaton. Ajall joll en ajattele / tule meill Tuoni vieraks / Ei hän torvella soittele / kosk meitä tahto teuraks (392:2). Tänäpän terve / huomena kirves ombi puun juuren pantu / Jos kukoistanet / kuin kukkaiset; kuitengin kuolet / ja mätänet niinkuin kanto (383:6). Puun juurelle pantu kirves on raamatullinen metafora. Se esiintyy Johannes Kastajan sanoissa: ”Kirves on jo pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen” (Matt. 3:10, Luuk. 3:9). Tällä uhkauksella Johannes patistaa kuulijoitaan hyviin tekoihin, virressä se on liitetty äkkikuoleman mahdollisuuteen.
2. Väistämätön, koskee kaikkia. Kuolemaa ei voi paeta: Vaikks kuinga kauvas karkat / Olet ain valtan all (379:11). Kuolema on äärimmäinen tasa-arvottaja: Kuin ikäns köyhä / niin rikas / Keskenäm olem yhden kaltaiset täs (397:3). Se vie kenet tahansa, koska tahansa riippumatta ihmisen ominaisuuksista, kuten iästä, vauraudesta ja asemasta. Ei auta täsä viisaus / miehuskan juur / Ei kuningalinen voima / ei nuorus / ei jalous / pieni taikk suur / Kaikk kaata tuoni tuik tuima (381:2). Taiteessa samaa on kuvattu kuolemantanssi-teemalla (danse macabre): kaikki temmataan saman luurankotanssin pyörteisiin yhteiskuntaluokasta ja asemasta riippumatta.
3. Ennalta määrätty. Ihmisen elinpäivät ovat ennalta luetut ja kuolema tulee, koska tullut oli jo aikan (392:7). Kuolinhetki ja -tapa ei ole ihmisellä itsellään tiedossa, mutta Jumalalla on. Koska / mill muoto / en tiedä / eng tiedä / kusa / täs / taikka mualla / Ne yksinäns sinä Khriste tiennet / Hallusas ainoastans liene / millinen loppu minull olle (393:1). Mun aikan on / ja myös elon / Herran Jumalan kädes: Kaikk hiuskarvan / mun Jumalan / olet arvan (383:2). Tässä viitataan Raamatun ajatukseen, että Jumala tuntee ihmisen läpikotaisin, jopa hiusten lukumäärän (Matt. 10:39), samoin elinpäivien määrän (Ps. 139:16).
4. Vaarallinen, uhkaava. Kuolemaan liittyy uhkan mentaliteetti: Kyll peräsäni tulet / viell pikemin kuins luulet, opettaa kuoleva eläviä (389:10). Virret välittävät selkeää teologista kuvaa kuolemanjälkeisyydestä: ihmistä odottaa viimeinen tuomio, ruumiillinen ylösnousemus ja joko pelastus tai kadotus. Kuolemalla uhkaaminen on tehokas keino saada ihmiset ottamaan katumus, synneistä luopuminen ja parannuksenteko vakavasti.
5. Kristitylle kuitenkin myönteinen asia, jota ei tarvitse pelätä ja joka vapauttaa kaikesta kärsimyksestä iankaikkiseen iloon: Jo aikani nyt joutu / Kuolema minua nouta / Kuin kuiteng voitto on: Nyt loppu kaikki vaivan / ja pääsen täältä Taivan autuallisehen iloon (389:2). Kuolemalta pelastaa katumus ja usko: Kuin Simeon kans levos lähte täält / Synneins katu / usko Khristuksen pääll / Ei ole hänell mitän hätä (386:6). Jeesus-lapsen temppelissä tavannut hurskas vanhus Simeon on raamatullinen esimerkkihenkilö hyvästä kuolemasta: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä […]. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi” (Luuk. 2:29–30 ja tähän pohjautuva virsi 395).

Kuolema on ihmiselle siis ennen kaikkea hengellinen opettaja. Tähän liittyy kuoleman alituisen muistamisen (memento mori) ajatus: Niin kauvan kuin me eläm tääll / Niin ajattelkam aina sen pääll / Ett kuolema noutapi meitä (378:1). Ah khristitt pyydä oppi / Loppus ain muistaman (389:10). Virressä 392 esiintyvä mielenkiintoinen ilmaus Nyt klasin on ulos juosnut (392:8) viitannee tiimalasiin, josta hiekka on valunut loppuun: tiimalasi oli tyypillistä memento mori -kuvastoa. Nykypäivänä saman symbolin voi löytää Elokapinan logosta, hieman eri merkityksessä mutta samanlaisena varoittavana metaforana.

Virsissä välittyy vahvana toive hengellisesti suotuisasta kuolemasta: Ah Jesu ann kuoleman kivuis / Minull siviä autuas ero! (393:7). Ideaalia ilmentää hyvin esimerkiksi virsi 388: ihminen odottaa ratkaisevaa kuoleman hetkeä hartaana, hyvin valmistautuneena ja iloisella mielellä, Jeesukseen turvaten. Että kuoleman hetki läsnä on / Herra Jesu minua holho / Vahvist minun toivon ja uskon / Apus kans tykönäni olvo! Koska kuolema voi kuitenkin kohdata milloin tahansa, on oltava aina valmiina: Oppikam siis kaikk kohta / parannust tekemän / Ett koska Herra tahto / meitä täält lähtemän / Valmisna olisim / ja viimein taivan iloon / uskon kautt tulisim (379:12). Kuolemanhetken tärkeyttä korostaa myös se, että ”Hurskasten äkillisest kuolemast” -osastoon sijoitettu virsi pyrkii lievittämään jälkeenjääneiden huolta siitä, miten mahtoi käydä sen, joka kuoli äkillisesti ja jonka kuolinhetkeä omaiset eivät voineet olla todistamassa: Ehk oma järki epäile / Surkiast siit surele; Kosk ei kuulla kuollen ero / eik nähdä viimeist meno / Kyllä Jesus sielun peri / kosk hengi ruumist eri (394:2).

Kuolinsyitä luetellaan virressä 393 (5): Jos mun tääll tahdot korjata / Täsä taikk vieralla maalla / Valkiall / vedell / raudall eroitta / Taudin taikk äkild ruton alla. Onnettomuudet ja taudit korostuvat ehkä siksi, että ne olivat nykyistä yleisempiä kuolinsyitä, mutta myös siksi, että ne voivat johtaa nuorenkin ihmisen äkilliseen kuolemaan ja juuri tästä ihmisiä pitää hengellisesti varoittaa. Teologinen tulkinta onnettomuuksille ja sairauksille on se, että ne vaivaavat ihmisiä synnin takia: Ett synnillän näin ylitsen / olen kuoleman tuottan (392:3). Virressä 379 kuolema näyttäytyy voimana, jonka tehtävä on rangaista ihmisiä ahdistuksilla ja vaivoilla, jotta nämä parantaisivat tapansa ja kääntyisivät. Kuolema puhuu ihmisille: Synneillän monell tavall / Minun kehoitat vihaan: Niin minä monell vaivall / Teitä jäll ahdistan. Ei kuulu katumust / Vaikk rangaistukset teit vaiva: Ett tee te parannust (379:6). Personifioitu Kuolema ei tässä ole Saatana, vaan eräänlainen Jumalan apulainen, joka toimeenpanee rangaistuksia synneistä ja patistaa ihmisiä katumukseen.

Muita virsissä toistuvia teemoja

Maanpäällinen elämä näyttäytyy virsissä murheellisena, paljon vaivaa sisältävänä. Suur surkius ja vaivaisus / On täällä murhen laksos (383:3). Riemust en paljo tietänyt / Eläissäni täsä ilmas / Sill itkull olen syntynyt / Murhell elän’ mailmas (392:6). Kuoleman lähestyessä kivut ja vaivat tietysti korostuvat, joten näkökulma voi siksikin olla näin synkkä. Kuolevan osa esitetään hyvänä: hänellä on onni päästä pois täst surkeudest (393:4) parempaan paikkaan. Yhdessä virressä myönnetään, että elämä voi kyllä olla ihanaa, mutta kuolema on silti parempi vaihtoehto ja ihmiselle voitto: Tääll ihan’ ombi olla / Kyll monen mielestä / On kuiteng paramb kuolla / Ja päästä synnistä (391:3). Synkistelyssä saattaa olla kyse siitäkin, että sillä edesautetaan kuolevan mielenkiinnon siirtymistä tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Jos tämä elämä näyttää liian mukavalta tai houkuttelevalta, se vaikeuttaa kuolinprosessia. Samasta syystä kuolevan patja saatettiin vaihtaa epämukavampaan olkipatjaan eikä pehmeä höyhentyyny tullut kysymykseen.

Kuolemakäsityksen toinen vaihe, erityisesti 1600-luvulla korostunut elämän turhuus ja katoavaisuus, näkyy myös virsissä. Taivaan ilo on pysyvää toisin kuin maanpäällinen hyvä: Vaikk mailma minun halun / Tääll vielä viipymän / Ja katovaisen kaluun / Kyll pyytä mieltymän / En kuiteng huoli niistä / Kuin pian katovat / Sill taivais ilo pitkä / Ja riemu lakkamat (391:5). Maan päällä riemu muuttuu pian itkuksi ja kunnia ja vauraus valuvat pois käsistä: Niinkuin savu tuules hajo / kunnia ja korkeus / Äkilt käsist pojes vajo / tavara ja rikkaus (380:4). Maan päällä elävät ovat menoss turhass (398:6) ja tuonen kauhass (398:7). Materiaan keskittymistä kritisoidaan myös perinnönjaon yhteydessä: Langot sitt tavarat raatelevat / Suku kalua myös jakelevat (378:4).

Useissa virsissä kuoleva minäkertoja puhuttelee jälkeenjääviä ystäviään ja omaisiaan. Näissä puhutteluissa teemoja on kaksi:

1. Kehotus parannuksentekoon ja valmiina olemiseen. Koht joudun minä matkaan / Ja annan teit mun rakkan / Kaikk Herran haltun tääll / Ah olkat valmit aina / Kyll Herra armons laina / Ja yhteen autta viell (389:9). Virressä näkyy myös kuolevan viimeisten sanojen merkitys, eräänlainen testamentin jättäminen jälkeenjääville: Päästöö nyt Herralt anon / Ja jäneill neuvon sanon: rientäkät katuman. Pyytkät paranus tehdä / Niin saatte Herran nähdä / Ilolla autuan (389:8).
2. Murehtimisen kieltäminen. Raskast murhen sinuas vaivata / Älä minun tähten anna (392:13). Viell orvot teitä kerran / Mä kiellän suremast (391:8). Suremisen merkitystä ei ole ymmärretty samalla tavalla kuin nykypäivänä, joten kuoleva haluaa säästää omaisia turhalta kärsimykseltä. Surra ei tarvitse, koska vainajalla on parempi osa: hänen puolestaan voi olla iloinen. Pyhäin paris / Taivan salis / Olen ilosa suures / Murhen lakann / eteen avat / On engelitten kuori (392:13). Lisäksi sekä kuolevalla että omaisilla on toivo jälleennäkemisestä taivaassa (391:6, 392:15). Kuoleva lohduttaa itseään myös sillä, että vaikka lasten jättäminen on haikeaa, Herra pitää heistä huolen (391:7).

Hautajaisiin tarkoitetuissa virsissä (395–400) fokus ei niinkään ole vainajassa eikä surevissa omaisissa, vaan pääasiallinen motiivi on hengellinen opetus ja varoitus synnistä ja kuoleman vaaroista saattoväelle. Myös saattoväkeä kielletään murehtimasta: Kuin te teidän kuolleitan hautat / ylönpaldinen murhe ei auta / Teidän itkun te hillitä mahdat / toivos olkat oikias ain vahvat (399:1–2).

Lopuksi

Vanhan virsikirjan välittämän maailmankuvan mukaan ihmisen pitäisi suhtautua kuolemaan kuin partiolaisen: ”Aina valmiina!” Ihmisen pitäisi elämän kukoistusvaiheessakin muistaa, että kuolema voi tulla hyvin pian ja arvaamatta. Tässä mielessä maallinen elämä on petollista: jos ihminen voimansa tunnossa unohtaa olla valppaana ja pitää sieluntilastaan huolta, hän saattaa langeta ansaan. Kaikki voi pyyhkiytyä hetkessä pois. Koko kiusaus on mailman meno / Nyt iloitsen / hyppän / olen jalo / Koht kesken langen / pois valon / Kuin varjo hajon / Näin pettävä on mailman elo (381:4).

Virsissä on vahva pietistinen sävy. Kristillisen yhtenäiskulttuurin aikanakin ihmisiä on alituiseen muistutettava katumaan syntejään ja tekemään parannus, joten selvästikään pelkkä kaste ja kirkkoon kuuluminen eivät ole tae pelastuksesta, vaan tarvitaan jonkinlainen ”tosikristillisyys”. Kristittykin on jatkuvassa vaarassa livetä pois pelastuksen piiristä. Parannusta edellyttäviä syntejä ei virsissä kovin tarkkaan yksilöidä, mutta virressä 379 mainitaan koreus ja uudet tavat / vaattein parret ylpiäin sekä huoruus. Nämä ovat ottamassa valtaa miesten seas ja vaimoin (379:10). Korean pukeutumisen paheksuminen oli pietismille tyypillistä.

Edellisessä päivityksessä esittelemästäni kuolemakäsityksen kolmesta vaiheesta vuoden 1701 virsikirjassa näkyy kaksi ensimmäistä. Kuolemanhetken tärkeys ja hyvän kuoleman toive ovat esillä, mutta virsissä tuntuu vahvana myös se, miten kuolema sävyttää koko elämää ja maallinen elämä on haurasta ja katoavaista. Ihmisen olisi ajateltava pelastustaan ei vain kuoleman lähestyessä, vaan koko ajan. Sen sijaan kolmatta vaihetta, joka on myöhempi kehitys, ei näy. Siinä kuolema muuttuu satunnaiseksi, sekulaariksi tosiasiaksi ja huomio keskittyy läheisten suruun. Vanhan virsikirjan maailmankuvassa kuolema ei tule sattumalta vaan ajallaan, ihminen ei vain tiedä, milloin. Myöskään omaisten tunnekokemus ei näy muuten kuin siinä, että heitä kehotetaan olemaan surematta.

Entä millainen kuolemakäsitys välittyy nykyisen virsikirjan virsistä? Millaista muutosta on havaittavissa? Vilkaisin sen verran vuoden 1986 virsikirjan osastoa ”Kuolema ja iankaikkisuus”, että totesin valtaosan virsistä olevan peräisin 1500–1700-luvuilta. Niinpä vuoden 1986 virsikirja välittää kuolemasta pääasiassa ihan samoja ajatuksia kuin vuoden 1701 virsikirja. On lakastuvia kukkasia, maailman turhuutta, sumun lailla haihtuvaa elämää ja parannussaarnaa. Virsikirjan uudemmassa lisävihkossa ei näytä olevan kuolemaan liittyviä virsiä.

Kysyin pappisystävältäni, mitä virsiä hautajaisissa nykyään lauletaan: kuulemma 70-prosenttisesti virsiä 338 Päivä vain ja hetki kerrallansa ja 30 Maa on niin kaunis. Lisäksi jonkin verran lauletaan virttä 971 Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, iltavirttä 548 Tule kanssani, Herra Jeesus sekä virttä 396 Käyn kohti sinua. Nämä ovat sanomaltaan aika erilaisia virsiä kuin edellä esittelemäni, eivätkä ”Kuolema ja iankaikkisuus” -osaston virret taida olla kovin kovassa käytössä nykyään. Ehkä olisi tarvetta uudemmille kuolemaa käsitteleville virsille? Millaisia ne voisivat olla? Eihän myöskään modernin maailman tapa suhtautua kuolemaan ole kovin toimiva, siis se kuolemakäsityksen kolmas vaihe, jossa kuolema on lähinnä tabu ja työnnetty pois näköpiiristä, laitoksiin.

Kurssin toisessa tehtävässä katsoin, millainen kuolemakäsitys välittyy karjalaisista itkuvirsistä. Se olikin aika erilainen!

Kuoleman kulttuuri: kuolemakäsityksen kolme vaihetta

Toinen lukuvuosi teologisessa on pulkassa, ja kärsin opintojen puutteen ja kesäloman aiheuttamasta masennuksesta, kuten viime vuonnakin tähän aikaan. Tosin otin tehtäväkseni kesäesseen Lutherin suhteesta mystiikkaan, mutta itsenäinen opiskelu ei ole sama asia. Innostavat luennot ja yliopistoyhteisöön kuuluminen jotenkin pitävät elämässä kiinni, vaikka käsiteltävä aihe olisi niinkin synkkä kuin kuolema.

Keväällä opin, miten varhaismodernina aikana eli 1600–1700-luvuilla eurooppalaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa suhtauduttiin kuolemaan, ja kerron nyt siitä. Kuoleman kulttuurin kurssia opetti kirkkohistorian dosentti Esko M. Laine, alastaan loputtoman innostunut kävelevä tietopankki. Hänen mukaansa eurooppalaisessa kuolemakäsityksessä voidaan isossa kuvassa erottaa kolme vaihetta:

1.

Ensimmäisessä vaiheessa, joka kesti sydänkeskiajalta 1600-luvun alkupuolelle, ratkaisevaa oli se, mitä tapahtuu kuoleman ollessa käsillä. Ihmisen kuolinvuodetta lähestyi metaforisesti kaksi joukkoa: arkkienkeli Mikaelin johtamat taivaan joukot ja toisaalta pimeyden voimat, jotka saatettiin nähdä mustina olentoina tai kuoleman paikkaa kiertelevinä varislintujen parvina. Ihmisen kuolemanjälkeinen kohtalo ratkaistiin kuoleman hetkellä, ja siksi juuri kuolinhetki oli äärettömän tärkeä.

Tästä seurasi se, että oli kaksi tapaa kuolla: hyvä ja paha. Hyvässä kuolemassa ihminen ehti asianmukaisesti valmistautua kuolemaansa eli katua syntejään ja ripittäytyä. Teologisesti tämän kuolemakäsityksen esikuva on Luukkaan evankeliumissa: Jeesuksen rinnalle ristiinnaulittiin kaksi ryöväriä, joista toinen osoitti kuolinhetkellään katumusta ja uskoa. Jeesus vastasi: ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43). Kirkkotaiteessa ja saarnoissa katuvaa ristin ryöväriä pidettiin esillä kutsumassa ihmistä samanlaiseen katumukseen ennen kuolemaansa. Eskon havainnon mukaan ryöväri katosi näkyvistä kuolemakäsityksen muuttuessa: myöhemmässä kirkkotaiteessa häntä ei enää samalla tavalla näy, vaan ristiinnaulitsemisen kuvauksissa esitetään Jeesus yksin.

Pahassa kuolemassa ihminen ei ehdi katua ja ripittäytyä ennen kuolemaansa. Merkittävä tähän liitetty raamatunkohta on vertaus tyhmistä ja viisaista neitsyistä (Matt. 25:1–13). Viisaat neitsyet varaavat lamppuihinsa öljyä, joten he ovat valmiina sulhasen tullessa. Tyhmät puolestaan missaavat tärkeän hetken hukatessaan aikaa öljyostoksilla. ”Samoin kuin Ylkä yllättää tyhmät morsiamet ja talvi yllättää autoilijan, kuolema yllättää ihmisen”, selitti Esko. Tämä loi kuolemaan uhkan mentaliteetin, joka roikkui varhaismodernin ihmisen yllä: ei saa olla valmistautumaton niin kuin tyhmä neitsyt. Joka sunnuntai kirkossa rukoiltiin varjelusta pahalta, äkilliseltä kuolemalta. Taiteessa oli paljon memento mori (muista kuolevasi) -tematiikkaa, koska tarvittiin kulttuurisia viitteitä, jotka herättelivät ihmisiä muistamaan kuolevaisuutensa.

Äärimmillään ensimmäisen vaiheen kuolemakäsitys saattoi johtaa meidän näkökulmastamme absurdeihin ja karmaiseviin lopputuloksiin. Niin sanotussa suisidiaalimurhassa ihminen varmisti itselleen hyvän kuoleman tekemällä jonkin vakavan rikoksen, vaikka lapsenmurhan. Tilanne saattoi murhaajan näkökulmasta olla win-win, koska viaton lapsi pääsi kuollessaan taivaaseen ja säästyi elämältä tässä murheen alhossa, jollaisena maallinen elämä yleisesti nähtiin. Murhaaja itse puolestaan mestattiin, jolloin hän ei kuollut äkillisesti ja satunnaisesti, vaan hänelle varattiin tilaisuus ripittäytyä ennen teloitusta. Asiaan liittyy sekin, että itsemurha oli tässä kuolemakäsityksen vaiheessa paitsi kuolemansynti, myös kammottava teko ja rikos, joka käsiteltiin oikeudessa. Itsemurhan tehneitä ei saanut siunata ja haudata kunniallisesti, vaan heidät haudattiin ilman seremonioita metsään. Teloitetuksi tuleminen oli yhteisön silmissä jollain lailla hyväksytympi tapa kuolla ja tarjosi mahdollisuuden sielun pelastukseen katumuksen kautta toisin kuin itsemurha, jota ihminen ei voi katua, koska on jo kuollut.

2.

Elämä on vain varjo häilyväinen, / vain näyttelijä rukka, joka riehuin / lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; / se kertomus on, hupsun tarinoima, / täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla.

Ystäväni lähetti minulle nämä säkeet Shakespearen Macbethista (1606, suom. Yrjö Jylhä). Tyypillistä 1600-luvun ajattelua, totesin. Tässä vaiheessa kuolema nimittäin levittäytyi koko elämään: se alettiin nähdä jonkinlaisena elämän taustasävynä, varjona, tietoisuutena kaiken katoavaisuudesta. Elämä on kuin saippuakupla: kaunis, mutta äärettömän hauras. Se voi poksahtaa rikki hetkenä minä hyvänsä. Uskonnollisissa teksteissä ja taiteessa toistui ajatus maallisesta elämästä ohikiitävänä turhuutena, vanitas. Tähän Raamattukin tarjosi virikkeitä: ”Kaikki vuosiemme meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois” (Ps. 90:10).

Nykyisessä virsikirjassamme tämä kuolemakäsitys näkyy Eskon mielestä komeasti Johan Cajanuksen 1600-luvun lopulla runoilemassa virressä 612 Etkö ole, ihmisparka. Veikkaan, ettei nykyaika löydä kovin paljon käyttöä näin masentavalle virrelle. Viides säkeistö kuuluu: ”Lennä, lintu, minkä lennät, etpä lennä surman kovan kourista. Surma linnun lentämästä, rientämästä tempaa taivaan tuulista.”

Vaikka (tai koska?) maallinen elämä oli katoavaa turhuutta, kuolemaa juhlittiin tässä vaiheessa komeasti. Hautajaiset olivat kaikkein hienoimmat juhlat ja varsinkin aatelistossa esiintyi hautajaisilla pröystäilyä. Ruumissaatot olivat näyttäviä, mahtavia kulkueita, jossa oli lippuja ja laulavia teinejä ja joihin sijoitettiin paljon rahaa.

3.

Kolmannessa vaiheessa 1700-luvulta alkaen kuolemakäsitys alkoi erkaantua hengellisistä päämääristä. Kuolemasta tuli sekulaari tosiasia, jotain absurdia ja satunnaista. Samalla siitä tuli tabu, jotain mistä ei oikein voida puhua. Yhteisesti jaettu kuva kuolemasta mureni ja samalla kuolema siirtyi pois kodin piiristä, laitoksiin. Vielä sata vuotta sitten laitoksissa kuolivat vain kaikkein köyhimmät, kun muiden kuolema tapahtui kotipiirissä, huomautti Esko. Hautajaiset yksityistyivät: siinä missä ne aiemmin olivat kollektiivisia tapahtumia, joihin saattoi mennä kuka vain, nykyään ne ovat suljettuja, vain omaisille tarkoitettuja tilaisuuksia.

Ennen sekä luterilaisessa että katolisessa maailmassa pappi kutsuttiin valmistamaan ihmistä tärkeään kuoleman hetkeen, siis vastaanottamaan kuolevan rippiä. Kuolinvuoteella käyminen oli yksi papin tärkeimmistä tehtävistä. Muutos tapahtui Suomessa joskus 1860–70-lukujen kieppeillä: pappia ei enää kutsuttukaan. Tämä oli konkreettinen käänne, jossa näkyy varhaisemman kuolemakäsityksen hiipuminen. Papin lisäksi ihmistä valmistivat kuolemaan erityiset kuolettajat, joiden tehtävä oli tukea kuolevaa, olla hänelle läsnä ja saatella hänet rajan yli. Suomessa kuolettajat olivat yleensä vanhempia naisia, joilla oli henkistä kypsyyttä ja elämänkokemusta. Kuolevaa ei missään tapauksessa saanut jättää yksin. Se, mikä onnistui varhaismoderneissa yhteisöissä, ei onnistu nykyään, pohti Esko: seurakunnilla tai sairaaloilla ei ole resursseja kuolevan luona viipyilyyn. Sen tekevät omaiset tai vapaaehtoiset, jos tekevät.

Kun huomio aiemmin oli kuolevassa ja hänen kuolemanjälkeisessä kohtalossaan, kolmannessa kuolemakäsityksen vaiheessa painopiste siirtyi omaisten tunnekokemukseen, heidän pärjäämiseensä ja suruunsa. Kuoleman hetkellä jäi jäljelle vain suru ja muistot, joiden säilyminen alkoi korostua. Vainajan siunaamisesta tuli ensisijaisesti sielunhoidollista toimintaa. Merkittävin reformaation tuoma muutos kuoleman kulttuurissa oli se, että siinä missä rituaaliset toimenpiteet ennen kohdentuivat vainajaan, luterilaisuudessa ne suunnattiin vähitellen seurakunnalle ja omaisille. Rituaaleista tuli karumpia ja pelkistetympiä. Vielä Agricolan aikaan vainajan kristillinen saattaminen koostui kolmesta osasta: kuolevan valmistamisesta kuolinvuoteella, ruumiin siunaamisesta eli ”vihkimisestä” kotona sekä maahan kätkemisestä eli haudalla tapahtuvasta siunauksesta. Myöhemmin kaksi ensimmäistä vaihetta käytännössä karsiutuivat pois.

Yhteisen, kulttuurisesti jaetun kuolemakäsityksen hajoaminen ei tarkoittanut sitä, että vanhemmat käsitykset olisivat kokonaan kadonneet. Pikemminkin ääripäät voimistuivat, mikä on Eskon mukaan maallistumiskehitykselle tyypillistä muutenkin. Maallistuva kaupunkikulttuuri työnsi kuoleman marginaaliin, esimerkkinä ruotsalaisen Carl Michael Bellmanin juomalaulu Drick ur ditt glas, jossa kuolemanpelko ja suru kohdataan lähinnä siirtämällä se syrjään ja hukuttamalla se alkoholiin. Toisessa ääripäässä herätysliikkeet puhuivat kuolemasta edelleen vakavin äänenpainoin.

Koska olen kasvanut vanhoillislestadiolaisuuden piirissä, alussa kuvailemani ensimmäinen kuolemakäsitys on nimenomaan minun lapsuuteni ja nuoruuteni kuolemakäsitys. Ihmisen sieluntila kuolinhetkellä oli se asia, joka ratkaisi hänen pelastumisensa tai kadotukseen joutumisensa. Niinpä oli ihan paikallaan muistuttaa ihmisiä, erityisesti nuoria, äkillisen kuoleman mahdollisuudesta. Kokeilunhaluisia nuoria kun houkuttelevat maailmalliset synnit: tanssi, elokuvat, alkoholi ja mitä näitä on. Tarinat äkkikuoleman kohdanneista nuorista olivat sopivia yhteisöllisiä herätteitä tai pelotteita minun lestadiolaisessa lapsuudessani. Oli myös ihan aiheellista pohtia sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, jos hän kuolee autokolarissa kaahailtuaan ylinopeutta eli tehtyään syntiä, vailla mahdollisuutta parannuksentekoon.

Seuraavaksi kerron, millainen kuolemakäsitys välittyy vuoden 1701 virsikirjasta.

Vastaako Jumala?

Sanon itseäni kristityksi, mutta en ole ollenkaan varma, olenko hiffannut, mistä rukoilemisessa oikeastaan on kysymys. Tai no, tiedän että rukoilemisessa on kyse suhteesta, siitä että avaudun olemaan yhteydessä johonkin, mutta erityisesti pyyntörukouksia minun on vaikea ymmärtää. Samoin rukousvastauksia: monet kristityt kokevat, että he saavat vastauksia rukouksiin tapahtumina, sisäisinä oloina tai sanoinakin.

Esirukousta teen jonkin verran, koska se tuntuu jonkinlaiselta kristityn velvollisuudelta. Joskus kaverit pyytävät rukoilemaan puolestaan, ja silloin rukoilen. Ehkä esirukoilen myös siksi, että siinä voi laskea huoliaan suurempiin käsiin, varsinkin sellaisia, joille ei oikeastaan voi tehdä mitään. Isä meidän -rukouksen rukoilen joka päivä. Sanoessani ”anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme” ajattelen Gazaa, jossa nähdään nälkää. Rukoillessani ”tulkoon sinun valtakuntasi” ja ”tapahtukoon sinun tahtosi” ajattelen myös Gazaa, koska Jumalan tahtohan on, että oikeudenmukaisuus ja rauha toteutuisi. ”Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia” (Jer. 29:11).

En kuitenkaan juuri koskaan rukoile omien tarpeideni puolesta tai pyydä mitään. Pyyntörukouksiin ja rukousvastauksiin tuntuu liittyvän jumalakuva, jossa Jumala jonakin meistä erillisenä tahona päättää, mitä maailmassa tapahtuu, ja sellainen jumalakuva on minusta epäilyttävä. Vältän pyyntörukouksia myös pettymysten ehkäisemiseksi. En halua pettyä Jumalaan, jos en saakaan sitä, mitä pyydän. Siksi en myöskään saa rukousvastauksia. Eihän niitä voi saada, jos niitä ei odota saavansa.

Oletetaan vaikka, että lasta haluava rukoilee lapsen saamista. Onko raskaus silloin rukousvastaus? Entä jos raskaus päättyy keskenmenoon, mitä rukousvastaukselle silloin tapahtuu? Toivomme kyllä vaimon kanssa lasta, mutta en minä sitä ole rukoillut. Tulee jos on tullakseen.

Pari viikkoa sitten sain uutta näkökulmaa asiaan, kun kirkossa vietettiin rukoussunnuntaita ja kuuntelin pappisystäväni Kaisa Karirannan saarnaa. Kaisa puhui siitä, miten pienet lapset tarvitsevat vanhemmiltaan kaiken. Oli ongelmana sitten väsy, nälkä tai märkä vaippa, tarpeet täytyy viestiä vanhemmille, jotta ne tulisivat tyydytetyiksi. Tämä oli johtanut hänet oivaltamaan, että tätä rukoileminen on: pyydetään Jumalalta kaikkea, mitä tarvitsemme, niin kuin pienet lapset. Ja kun kaikkea pyytää ja saakin, on syytä myös kiittää.

Tilanne aikuisena ei lopulta ole kovin erilainen, jatkoin ajatusta mielessäni. Vaikka meillä on enemmän vaikutusvaltaa asioihin kuin vauvalla, emme pysty tekemään ruokaa tyhjästä. Se kasvaa, kun aurinko paistaa ja vesi kastelee ja joku tekee kaiken sen työn, jolla ruoka saadaan kauppoihin. Jokainen unettomuudesta kärsinyt tietää, että nukahtaminen ei ole tahdonalaista toimintaa, se vain annetaan meille. Siinä se rukousvastaus sitten on: lautasella tai yöunessa, jos asian haluaa nähdä niin.

Rukousvastauksissa on vähän sama homma kuin yliluonnollisissa kokemuksissa: ne ovat kiinni lähinnä kokijan omasta tulkinnasta. Kaikenlaiset tapahtumat voi tulkita rukousvastauksiksi, jos haluaa katsoa maailmaa sellaisen linssin läpi. En vain ole katsonut. Pitäisiköhän? Jumalasuhde jää aika yksipuoliseksi, jos kommunikaatio on yksisuuntaista.

Kaisakin tähdensi, että rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Se ei siis ole monologia, vaan yhteys on molemminpuolista. Paljon puhutaan siitä, miten Jumalaa rukoillaan, mutta harvemmin siitä, miten Jumalaa kuunnellaan, Kaisa sanoi. Se on kuitenkin opittava taito yhtä lailla kuin Jumalalle puhuminenkin. Jumalaa voi kuulla linnunlaulussa tai hikiliikunnassa, toisen ihmisen sanoissa, omissa tunteissaan, musiikissa tai vaikka uusissa perunoissa. Puhutelluksi tuleminen on mahdollista missä tahansa, mutta sille täytyy tehdä tilaa. Jos koko ajan viuhtoo menemään, ei ole tilaa pohtia tai huomata sitä, milloin tulee puhutelluksi, totesi Kaisa.

Kaisa mietti, voisiko myös elämässä eteen tulevat vaikeudet ottaa rukousvastauksina ja voisiko vaikeuksiin silloin suhtautua vähän eri tavalla. Kaisan esimerkki oli se, että jos jokin tilanne jännittää, voi samalla olla kiitollinen siitä, että Jumala on lähettänyt tekemään tämän pelottavan ja vaikealta tuntuvan tehtävän.

Aihetta tutkiessani törmäsin Juuso Loikkasen rukousvastauksia käsittelevään tekstiin Areiopagissa. Hän kirjoittaa, että jos ihminen rukoilee jotain asiaa ja se toteutuu, asia olisi ehkä toteutunut ilman rukoustakin, mutta rukouksen ansiota on rukousvastauksen kokemus. Se puolestaan lujittaa suhdetta ihmisen ja Jumalan välillä.

Rukousvastaukset ovat siis oikeastaan asenne. Jään miettimään, pitäisikö tällaista asennetta ja Jumalan kuulemista harjoitella ja jos, niin miten.

Nunna kalakärryissä, neulova mies ja muut kirkon avioliittokarnevaalin käänteet

Pitäisiköhän Jumalapäiväkirjan olla enemmän ajan hermoilla liikkuva blogi? Se voisi houkutella enemmän lukijoita kuin teema, jota olen pyöritellyt mielessäni seuraavan postauksen aiheeksi, nimittäin ”vanhurskaus”.

Suurta yleisöä kiinnostaa eniten kirkkoa kuumentava kiista avioliitosta. Rohkeimmat uudistusmieliset ottivat jo kauan sitten oikeuden omiin käsiinsä ja alkoivat solmia skandaalinkäryisiä avioliittoja vastoin kirkon virallista opetusta. Siitä nousi kova kohu. Lopulta kokoontui kirkolliskokouskin linjaamaan kantansa: ei uudistuksille, vanhassa vara parempi.

Kysymys oli tietysti siitä, saavatko papit mennä naimisiin. Yksi radikaaleista oli Martin Luther, joka vuonna 1525 vei vihille Katharina von Boran, entisen nunnan, joka oli paennut luostarista kalakärryihin piiloutuneena.

Lutherin ja muiden kirkonmiesten ja -naisten avioliittoinnostus ei ollut mikään äkillinen päähänpisto, vaan aihe oli puhuttanut jo pidempään. Keskiajalla kirkko vaati papeilta selibaattia, mutta de facto tilanne oli monin paikoin toisenlainen. Monilla papeilla oli vakiintuneita naissuhteita, jotka olivat yhteisön tiedossa ja hyväksymiä. Kuinka yleistä tämä oli, siitä ei ole tilastotietoa, mutta tapauksia oli ainakin Saksassa paljon. Piispat ja muut valtaapitävät joutuivat jatkuvasti kaitsemaan pappeja, jotta nämä pysyisivät siveyden polulla.

Kirkon päätöksentekoelinten rattaat pyörivät ilmeisesti tuolloin yhtä hitaasti kuin nykyään, mutta 1563 Trenton kirkolliskokous naulasi tiukan kannan:

Jos joku sanoo, että pyhiin vihkiarvoihin korotetut kleeruksen [papiston] jäsenet tai juhlallisen siveyslupauksen antaneet sääntökuntalaiset voivat solmia avioliiton ja että heidän solmimansa avioliitto on pätevä kirkon laista tai heidän antamastaan lupauksesta riippumatta tai [...] sanoo, että kaikki ne voivat solmia avioliiton, jotka katsovat, ettei heillä ole siveyden lahjaa, siitäkin huolimatta, että he ovat antaneet siveyden lupauksen: hän olkoon erotettu.

Siihen avioliittokiistaan kirkko hajosi, tästä nykyisestä emme vielä tiedä. Tietysti reformaatiossa ja protestanttisten kirkkojen synnyssä oli kyse paljosta muustakin kuin avioliitoista, mutta niin on nykyisessäkin avioliittokiistassa.

Ei, en ole jämähtänyt kokonaan 1500-luvulle, vaan seurasin myös Suomen evlut-kirkon kirkolliskokouksen viimeaikaista avioliittokeskustelua suorana lähetyksenä. Se oli yllättävän viihdyttävää, kun puheenvuorot olivat vain viiden minuutin mittaisia. Ei päässyt pitkästymään.

– Hullu, sanoi ystävä A, kun postasin hänelle kuvankaappauksen kirkolliskokouksesta popcorn-emojin kera.

– Kyllä meille tulee tylsää sitten kun tää asia jotenkin valmistuu, sanoi ystävä B. – Sit pitää puhua vaan jostain armosta ja sovituksesta.

Tylsää kotikatsomossa ei tosiaan ollut. Yksi kirkolliskokousedustaja puhui teenjuojien, kahvinjuojien ja kaakaonjuojien puolueista, toinen esitteli viisivuotiaana tekemäänsä askartelua. Vessapaperirullan sisällä oli kahden tikun väliin ”kirjakääröksi” liimattu paperikaistale, jossa luki horjuvin kirjaimin ”Jumalan sana pysyy”. Liikutti ja nauratti.

Meidän penkkiurheilijoiden keskuudessa tarkkailtiin piispa Laajasalon kokistölkin aukeamista (”Nyt dötsähti tölkki auki!” tiedotti ystävä B) ja ihasteltiin sitä, kuinka muuan edustaja seurasi keskustelua kutimen kanssa. On niin kaunis näky, kun miesoletettu neuloo.

– Onkohan anatomisesti mahdollista vastustaa homojen oikeuksia, jos on mies ja neuloo sukkaa? aprikoi ystävä A.

– Ihmiset on hassuja, kun ne ei uskalla sanoa ”seksuaalinen suuntautuminen”, koska siinä on sana seksi. Sit ne sanoo ”sukupuolinen suuntautuminen”, pohti ystävä B, kun seksuaalisuus ja sukupuoli olivat taas menneet jossakin puheenvuorossa iloisesti sekaisin.

Siitä olin vähän pahastunut, että kirkolliskokousedustaja Päivi Vähäkangas jakoi somessaan kirkolliskokousbingon, vaikka sellaisen laatiminen oli MUN IDEA. En vain ehtinyt toteuttaa. Mutta annan hänelle anteeksi, koska hänen puheenvuoronsa oli niin mainio. Hyvä ettei mennyt kuvitteellinen popcorn väärään kurkkuun, kun hän aloitti: ”Me Raamattu-uskolliset kristityt…” Näin hän käänsi keskustelua uusille urille siitä vähän tunkkaiseksi käyneestä näkemyksestä, että vain miehen ja naisen avioliiton kannattajat olisivat Raamatun asialla.

Piispojen esitys, jonka mukaan kirkossa olisi hyväksytty tasaveroisina kaksi erilaista avioliittokäsitystä – sukupuolineutraali ja se, jossa avioon vihitään vain mies ja nainen – sai taakseen enemmistön kirkolliskokousedustajista, mutta se ei riittänyt esityksen läpimenoon. Esitystä vastusti myös osa sukupuolineutraalin avioliiton kannattajista. Lehdistö puolestaan repi tästä otsikot, joiden mukaan taantumuksellinen kirkko ei vieläkään hyväksy sateenkaariliittoja. Niinpä kirkolliskokouksen jälkeen some-feedini oli täpötäynnä sateenkaarenvärisiä postauksia, joissa seurakunta toisensa perään kiiruhti vakuuttamaan, että meillä kyllä vihitään kaikki parit. Se oli sympaattista, mutta huvittavaa: kirkolliskokouksen päätöksistä ei ollut ehtinyt edes muste kuivua, kun seurakunnat riensivät joukolla läiskäyttämään märän rätin kirkon ylimmän päättävän elimen naamaan.

Kiitos ja anteeksi. On helppo karnevalisoida avioliittokeskustelua, kun itse on jo onnellisesti naimisissa eikä joudu jumittamaan neljäätoista vuotta kihloissa odottaen kirkon lupaa mennä vihille, kuten kirkolliskokousedustaja Lapuan hiippakunnasta. Eteläisessä Suomessa kun sateenkaariliitot on jo de facto hyväksytty kirkossa, pohjoisempana ei. Toisaalta oma avioliittokäsitykseni ei ole nykyisessä kirkon ilmapiirissä sillä lailla uhattuna, että tarvitsisi pelätä joutuvansa sen kanssa ahtaalle, kuten muutosta jarruttavat pelkäävät.

*

Lähteitä:

Marjorie Elizabeth Plummer: From priest's whore to pastor's wife: clerical marriage and the process of reform in the early German Reformation. Routledge: London & New York, 2016.

Tridentinum. Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit (suom. Martti Voutilainen OP). Kahdeskymmenesneljäs istunto. Katolinen tiedotuskeskus 2016.