Kuolemaa ja kuolemanjälkeisyyttä käsitelleeltä eksegetiikan kurssilta olisi paljon enemmänkin kirjoitettavaa, kiitos mainion opettajamme Outi Lehtipuun.
Yksi keskeinen kiista varhaiskirkossa koski ylösnousemuksen ruumiillisuutta tai oikeastaan sitä, millaisen ruumiin kanssa kuolemanjälkeiseen todellisuuteen heilahdetaan – onko se tämä sama maanpäällinen ruumis vai jotain muuta? Maanpäällisen ruumiin eli ”lihan” ylösnousemukseen uskovat voittivat lopulta skaban. Se näkyy apostolisessa uskontunnustuksessa: tunnustamme uskovamme ruumiin ylösnousemisen, latinaksi carnis resurrectionem eli ”lihan ylösnousemisen”.
Arvelen, että harva kristitty enää uskoo siihen, että maanpäällisen ruumiimme jo mullaksi hajonneet atomit järjestäytyvät ylösnousemuksessa uudelleen samaksi ruumiiksi, joka meillä oli eläessämme. Nykyihmisen ymmärrykseen kuuluu se, ettei keho pysy aineellisesti samana koko elinaikaamme vaan ainetta virtaa sisään ja ulos ja kehon solut uusiutuvat jatkuvasti. Keho on siis pikemminkin prosessi kuin varsinaisesti ainetta. Miten Jumala valikoisi ja kaapisi kasaan ne atomit, joista ylösnousemusruumis pitäisi muodostaa?
Varhaiskirkossa asiaa mietittiin kuitenkin suurella pieteetillä. Ruumiin ylösnousemiseen uskomisesta seuraa kaikenlaisia ongelmia, kuten se, millainen on se ruumis joka nousee ylös. Onko se ihmisen riutunut kuolinhetken ruumis, sairauksien tai väkivallan runtelema? Vai onko se kolmikymppisen solakka ja vetreä ihanneruumis? Entä jos ihminen on kuollut lapsena tai elänyt jalattomana tai lihavana? Seksiä taivaassa ei uskottu enää harrastettavan, joten onko ylösnousemusruumiilla sukupuolielimet? Jos ihminen hukkuu ja joutuu kalan syömäksi, ja sitten toinen ihminen kalastaa kalan ja syö sen, kummalle ruumiille jaetut atomit kuuluvat? (Ateenalainen kristitty filosofi Athenagoras ratkaisi asian kuulemma niin, ettei kalan ruuansulatus voi hyödyntää ihmisruumista. Problem solved.)
Toinen hämmennys koski ylösnousemuksen ajankohtaa: tapahtuuko se heti kuolemassa vai vasta aikojen lopulla, kun Kristus palaa ja toteuttaa viimeisen tuomion? Makaavatko ihmiset haudoissaan siihen asti? Varhaiskristittyjen perspektiivi asiaan oli toki hyvin erilainen kuin meidän, koska he elivät vahvassa lähiodotuksessa: Kristus palaa tuossa tuokiossa. Me voisimme matkustaa aikakoneella kertomaan heille että relatkaa, ainakaan kahteentuhanteen vuoteen ei tule tapahtumaan tässä suhteessa mitään mullistavaa.
En oikein tiedä, onko Kristuksen toinen tuleminen asia, jota kaltaiseni suomalaiset nykyluterilaiset ollenkaan odottavat tapahtuvaksi, siis ikinä, sikäli kuin he ajattelevat koko asiaa. Se onkin ymmärrettävää, koska Kristus on viipyillyt. Veikkaan, että keskimääräisen suomalaisen luterilaisen käsitys ylösnousemuksesta on jotain sellaista, että ihmisen sielu jatkaa elämää Jumalan todellisuudessa heti kuoleman jälkeen. Jos Jumalan todellisuudessa elettäisiinkin jonkinlaisen ruumiin kanssa, niin tällä maallisella tomumajalla tuskin on siihen suoraa yhteyttä aineellisessa mielessä. Ehkä Paavalikin oli lähellä tällaista ajattelua: ”Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis” (1. Kor. 15:44). Ylösnousemusruumis on kuin siemenestä versova kasvi, jollain lailla kytköksissä alkuperäänsä mutta kuitenkin aivan toisenlainen.
Lihan ylösnousemuksen puolustajat kuitenkin voittivat Paavalista huolimatta – tai Paavalin ansiosta, sillä samoja jakeita voi luovasti tulkita molempien näkökulmien eduksi. Kiista kävi kuulemma niin kuumana, että vertauskuvaa voi hakea meidän aikamme avioliittokeskustelusta: ruumiin ylösnousemus oli vedenjakaja, joka jakoi kristityt kahteen eri leiriin ja jonka perusteella saattoi tunnistaa, kuuluuko toinen meikäläisiin vai heikäläisiin.
Toivottavasti
avioliittokeskustelukin asettuu joskus mittasuhteisiinsa samoin kuin kiista ruumiin ylösnousemuksesta – uskomisen kannalta on uskoakseni yhtä vähän väliä sillä, kuka kenenkin kanssa haluaa naimisiin, kuin sillä, millaisessa olomuodossa elämä jatkuu kuoleman jälkeen.
