Mikä ihmeen pietismi?

…ja miksi pietismistä kannattaa tietää jotain

Pietismikurssin oppimispäiväkirja 1/3

Päädyin opiskelemaan tänä keväänä pietismiä ja herrnhutilaisuutta käsittelevälle kirkkohistorian kurssille, koska haluan tajuta paremmin, mistä on kotoisin se maailmankuva ja ajattelutapa, johon vanhoillislestadiolaisuudessa kasvoin. Pietismiä voi pitää eräänlaisena herätysliikkeiden juurena tai kantaemona, joten pietismikurssi vaikutti hyvältä paikalta olla.

Jos haluaa ymmärtää sitä kristillistä maisemaa, jossa Suomessa tällä hetkellä eletään, kannattaa tietää jotain pietismistä. Pietismistä ovat lähtöisin monet ideat, jotka tuntuvat itsestäänselviltä osilta kristillistä ajattelumaailmaa mutta jotka ovat pietististä perua, kuten ajatus uskoontulosta dramaattisena psykologisena prosessina, tiettyyn hetkeen ajoittuvana elämän käännekohtana.

Nyt aion kirjoittaa monta pitkää postausta pietismistä, ensinnäkin koska haluan työstää kaikkea oppimaani, toiseksi koska kurssisuoritusta varten täytyy kirjoittaa jotain. Tekstit perustuvat Esko M. Laineen luentoihin.

Mistä pietismi lähti liikkeelle

Kun olen kertonut kavereille pietismikurssista, he yleensä kysyvät, mitä on pietismi. Se tuli jo kurssin ensimmäisellä luennolla selväksi, että kysymykseen ei ole selkeää ja yksiselitteistä vastausta. Ei ole mitään yhtä pietismiä, vaan ilmiön sisällä on monia eri suuntiin haarovia ajatuksia ja painotuksia.

Pietismi on 1600-luvulla protestanttien parissa syntynyt liike. Reformaatiosta (eli uskonpuhdistuksesta) oli kulunut muutama sukupolvi ja sen saavutukset ja oivallukset olivat ehtineet vakiintua. Luterilaisessa kirkossa elettiin luterilaisen ortodoksian eli puhdasoppisuuden aikaa, ja yliopistoteologia oli muuttunut aika kuivakaksi käsitteiden ja väittämien pyörittelyksi. Kokemuksellinen hengellisyys oli ajautunut sivuraiteelle. Siinä vaiheessa alettiin kysellä, miten reformaatio muuttuisi todeksi ihmisen omassa hengellisessä elämässä. Ajatuksena oli, että Lutherin reformaatio tarvitsi jatkokseen seuraavan vaiheen, jossa reformaatio ulotetaan ulkonaisista muodoista ja kirkon opista sydämeen, ihmisen sisälle.

Pietismi on toisaalta hurskausliike, joka pyrkii etsimään syvempää henkilökohtaista jumalayhteyttä, ja toisaalta kirkkoa ja maailmaa uudistava reformiliike. Pietismin ohjelmanjulistus ja eräänlainen perustava dokumentti on saksalaisen Philipp Jakob Spenerin vuonna 1675 kirjoittama Pia desideria eli ”Hurskaita toiveita”. Spener asui tuolloin Frankfurtissa ja katseli kaikkea rötöstelyä ja kaupankäyntiä, jota kaupungissa sunnuntaisin messun aikaan harrastettiin. Hän halusi muuttaa maailmaa ja ryhtyi kokoamaan ihmisiä rukoilemaan ja laulamaan sunnuntaisin.

Spenerin uudistusohjelman tärkeimpiä kohtia oli Raamatun tuominen koko kansan kirjaksi. Luterilaisessa puhdasoppisuudessa sitä vähän arasteltiin. Arveltiin, että Raamattu on turhan raskas kirja tavalliselle rahvaalle, joka ymmärtämättömyyttään tulkitsee sitä miten sattuu, menee sekaisin ja ajautuu hurmahenkisyyteen. Spener ajatteli, että Katekismuksen oppilauseiden pänttääminen oli tappanut elävän uskon ja että Jumalaa etsivä hurskas raamatunlukeminen olisi paras lääke tähän vaivaan.

Luterilaista puhdasoppisuutta ja pietismiä eivät erottaneet toisistaan niinkään opilliset kysymykset kuin suhtautuminen kirkon organisaatioon. Yksityiset, kirkon ulkopuoliset maallikoiden johtamat hartauskokoukset eli konventikkelit (suomeksi seurat) ovat pietismin tunnuspiirre, joka ajoi liikettä konfliktiin kirkon kanssa. Vaikka ajatus kristittyjen yleisestä pappeudesta kuului reformaation perintöön, ei maallikoiden sopinut tuon ajan sääty-yhteiskunnassa astua pappien varpaille, heidän tontilleen. Pietismi aiheuttikin aina jonkinlaista kähinää ja kuohuntaa siellä, minne se levisi.

Pietismin puolustaminen ja sen vastustaminen oli valtava ilmiö tuon ajan yliopistomaailmassa. Sana pietisti oli alkuaan pilkkanimi, jolla haukuttiin niitä, joilla hurskastelu tuntui menevän vähän överiksi.

Katulapset koulunpenkillä Hallessa

Toinen pietismin kantaisä oli August Hermann Francke, joka perusti Saksan Halleen merkittävän pietistisen keskuksen. Oman hengellisen kriisinsä seurauksena hän alkoi korostaa tietynlaista uskoontulon mekanismia, katumuskamppailua: ihmisen täytyy ensin ajautua syvään eksistentiaaliseen ahdistukseen, kokea hylätyksi ja kadotetuksi tulemisen pimeys. Se murskaa ihmisen vanhan identiteetin ja luo tilaa uudelle niin että tapahtuu uskoontulo, uudelleensyntyminen. Francken myötävaikutuksella kirkkoon tuli herätyskristillinen vaatimus kääntymyksestä ja pietistinen tapa luokitella ihmiset kahteen leiriin: on ne, jotka ovat kokeneet kääntymyksen ja ne jotka eivät ole.

Francke valitsi maailmanparantamisen keinoksi orpolasten koulutuksen ja omistautui Hallessa sille. Koulun tauoton, joutilaisuutta ankarasti vastustanut päiväohjelma nosti hiukseni pystyyn, kun luennolla siitä puhuttiin – vapaa-aikaa ei lapsille sallittu, sillä laiskuuden ja siitä seuraavan synnin ja turmeluksen pelko on pietismissä lujassa. Hanke oli aikansa sääty-yhteiskunnassa radikaali: oli käsittämätön ajatus, että joku ryhtyisi opettamaan katulapsille latinaa tai Raamatun alkukieliä tai että porvariston ja köyhälistön lapset istuisivat luokassa rinnakkain. Francken koulut avasivat varattomille lapsille mahdollisuuden tulla korkeasti koulutetuiksi ja päästä hyviin ammatteihin.

Hallen laitoksiin kuului myös raamattupaino. Aikana, jolloin painettavat tekstit ladottiin kirjain kerrallaan, Hallessa kirjasimia hankittiin tarpeeksi, jotta ladoksia ei tarvinnut välillä purkaa ja latoa uudelleen, vaan samaa sivua voitiin painaa loputtomasti. Näin Raamattuja voitiin ensimmäistä kertaa painaa halvalla suuria määriä riittävän pieneen, helposti mukana kulkevaan kokoon. Se auttoi irrottamaan raamatunlukua liturgisesta yhteydestä ja teki siitä arkisempaa.

Pietismin juuret

Pietismi ei syntynyt tyhjästä, vaan imi ja kokosi vaikutteita varhaisemmista ajatusvirroista, joille yhteistä oli henkilökohtaisen uskonelämän korostaminen yli uskonnollisten tapojen ja oppien. Sekä Spener että Francke saivat jo lapsuudessa hartauskirjallisuuden kautta vaikutteita englantilaisesta puritanismista. Siihen kuului ajatus pahasta, joka väijyy ihmistä kaikkialla valmiina iskemään hänen heikkoihin kohtiinsa. Kristitty on jatkuvassa sodassa Saatanaa ja pahaa maailmaa vastaan. Hänen täytyy olla hengellisesti kurinalainen ja valpas, muuten paholainen tulee ja nappaa.

Pietismin juuriliikkeisiin kuului toisaalta myös kvietismi, joka korosti ihmisen jättäytymistä täysin Jumalan varaan, lepoon ja hiljaisuuteen, ja ulkonaisesta uskon suorittamisesta luopumista. Suosittu hahmo tässä liikkeessä oli ranskalainen Madame Guyon, jonka omintakeinen, luostarielämästä ammentanut spiritualiteetti korosti omistautumista sisäiselle elämälle ja rukoukselle. Sakramentit, saarna ja kaikki muu ulkonainen oli hänelle toisarvoista, vain hengen rukouksella ja sen kautta välittyvällä jumalayhteydellä oli merkitystä. Madame Guyon joutui näkemyksineen ongelmiin hengellisten auktoriteettien kanssa ja viettikin pitkiä aikoja vankilassa. Mystiikan traditiota pietismiin välitti myös Johann Arndt, joka kirjoitti laajasti levinneen ja arvostetun kirjan Totisesta kristillisyydestä. Arndtin välityksellä pietismiin tuli ajatus koko olemuksen heittämisestä Jumalan varaan niin, että ympäröivä maailma menettää merkityksensä.

Pietismi siis jakaa paljon keskiajan mystiikan perintöä, vaikka se samaan aikaan oli jyrkän antikatolinen liike. Paavi oli suorastaan antikristus, ja pietismissä vastustettiin myös kaikenlaista muuta katolista hapatusta kuten reliikkejä, pyhimyksiä ja ihmeuskoa.

Radikaalit ja maltilliset pietistit

Pietismi korosti uskon ja jumalasuhteen henkilökohtaisuutta. Suhteessa kirkkoon pietistit jakautuivat: oli maltillisempia pietistejä, jotka korostivat luterilaisuuttaan ja pyrkivät uudistamaan kirkkoa sisältä käsin, ja radikaalipietistejä, jotka sanoutuivat irti kaikista tunnustuskunnista ja joutuivat rajuihin konflikteihin kirkon kanssa.

Spener ja muut maltilliset pietistit uskoivat, että maailmaa on mahdollista muuttaa, mutta radikaalipietistit turhautuivat speneriläisen uudistusohjelman hitauteen. He näkivät kirkon ja maailman niin mätänä ja turmeltuneena, ettei sen uudistamista sisältäpäin kannata edes yrittää. Parempi oli pelastautua uppoavasta laivasta, eristäytyä maailmasta ja perustaa hurskaiden tosiuskovien yhteisö jonnekin muualle. Radikaalipietistit hyökkäsivät kirjoituksissaan rajusti kirkkoa vastaan. He alkoivat nähdä sakramentitkin vain teeskentelynä ja ulkokultaisuutena ja joutuivat ongelmiin hylätessään ehtoollisen.

Radikaalipietistinen verkosto muodosti eräänlaisen vastayhteiskunnan, jota yhdisti kokemus maailman mädännäisyydestä. Maailmasta kuoleminen saattoi johtaa äärimmäiseen uskonnolliseen käyttäytymiseen, kuten paastoamiseen jopa kuolemaan asti. Radikaalipietistien suuri profeetta oli Johann Georg Gichtel, joka oli Amsterdamissa omistautunut mystiseen rukoukseen ja ääriaskeettisiin harjoituksiin.

Turmeltuneen maailman hylkääminen johti radikaalipietismissä erikoisiin suuntiin, kuten pyrkimyksiin konkreettisesti synnyttää uudenlaisia hengellisiä ihmisiä. Taustalla olivat itseoppineen filosofin ja mystikon Jakob Böhmen ajatukset seksuaalisuudesta ja Jumalan feminiinisestä olemuksesta, Sofiasta, johon yhtyminen hengessä on ihmisen rakkauselämän todellinen päämäärä. Syntyi yhteisöjä, joissa tätä alettiin toteuttaa käytännössä. Näistä pahamaineisin ja kiistanalaisin oli kenties Eva von Buttlarin johtama joukko. Seksuaaliakti Buttlarin kanssa oli puhdistava hengellinen kokemus ja siihen osallistuivat lähes kaikki yhteisöön liittyvät miehet. Aikalaisille tämä oli ehdottomasti liikaa eivätkä he katsoneet touhua hyvällä.

Pietistinen spiritualiteetti

Pietistisen hengellisyyden ytimessä on se, että usko on koettua ja elettyä ja koskettaa syvästi ihmisen tunne-elämää. Ikävän, kaipuun ja ahdistuksen kautta päästään emotionaaliseen vakuuttuneisuuteen, iloon ja autuuteen. Usko on jotakin, mikä koskettaa ihmistä jollain muulla kuin järjen ja tietämisen tasolla. Pietismin piirissä ei olekaan pahemmin arvostettu opillista filosofeerausta.

Pietistiselle identiteetille on olennaista vastakkainasettelu hurskaiden kristittyjen ja pahan maailman välillä. Tärkeää on ajatus uskonveljeydestä: kirkon sisältä etsittiin niitä, jotka uskovat samalla tavalla, ja pyrittiin rakentamaan verkostoa heidän välilleen. Kääntyminen pois siitä, mitä maailma arvostaa, johti pietismissä tiettyyn kulttuurivihamielisyyteen. Spener leimasi synniksi ja kevytmielisyydeksi esimerkiksi muodin ja vaatteilla koreilun. Pietistinaiset käyttivät mustia surupukuja osoitukseksi siitä, että he ovat ”kuolleet maailmalle”. Koska pietismiä leimasi vahva eskatologia, ajatus siitä että eletään lopun aikoja, ei ollut myöskään aikaa millekään turhanpäiväiselle.

Suhteessa Raamattuun pietismi erosi luterilaisesta puhdasoppisuudesta siinä, että pietistit ajattelivat Raamatun tekstin avautuvan ihmiselle vasta kääntymyksen jälkeen. Tekstiä ei voi ymmärtää oikein ennen kuin ihmisessä vaikuttaa Pyhä Henki. Pietismin piirissä kehittyi biblismi, tapa lukea Raamattua niin että kiinnitetään huomiota hyvin pieniin yksityiskohtiin, jopa yksittäisiin tavuihin, ja tehdään niistä hyvin jyrkkiä ja ehdottomia tulkintoja. Biblismi eroaa myöhemmästä fundamentalismista siinä, että se mahdollistaa myös muut kuin tekstin kirjaimelliset tulkinnat.

Biblismi näkyy nykypäivänkin kirkkopoliittisessa keskustelussa erityisesti konservatiivien näkemyksissä. Raamatun kanssa operoidaan tekstin pintatasolla ja vankan horjumattomia näkemyksiä perustellaan sen yksityiskohdilla.

Seuraavaksi: Mikä ihmeen herrnhutilaisuus?

Jumalan täytyy olla hyvä

Muutama viikko sitten, kun kävelin messuun pitkin takatalven valkaisemia jalkakäytäviä, mietin sitä miksi kirkko. Oli sellainen hetki, kun kristinusko tuntui ajatusrakennelmana kovin absurdilta ja järjettömältä. Siksi kirkko, ajattelin, koska se on yhteiskunnassa se instituutio joka on omistautunut hyvyydelle. Toteutus voi olla vähän niin ja näin, mutta yritys on joka tapauksessa kohti hyvää.

(Myös siksi kirkko, että olen löytänyt kirkosta sukulaissieluni: ne jotka kaipaavat Jumalaa ja joille Jumala on jollain lailla tärkeä. Tunnistan itsessäni saman kaipuun, josta kristityiksi itsensä identifioivat ihmiset ovat puhuneet kautta aikojen. Kuulun selkeästi samaan porukkaan.)

Jos Jumalasta ylipäätään voi sanoa jotain, niin sen että hän on hyvä. Jumala on lähestulkoon synonyymi hyvyydelle ja rakkaudelle.

Ongelmia syntyy, koska hyvä tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Esimerkiksi kirkon kiista avioliitosta ja homosuhteista palautuu tähän. Toisen näkökulman mukaan tasa-arvoisessa avioliitossa toteutuu hyvyys, rakkaus ja oikeudenmukaisuus, jotka ovat Jumalan ominaisuuksia. Siksi Jumalan on pakko olla asian puolella ja taistelu tasa-arvon puolesta on taistelua Jumalan valtakunnan puolesta.

Toisesta näkökulmasta hyvää edustaa perinteinen avioliittokäsitys. Nainen ja mies muodostavat parin ja saavat lapsia: se on hyvää, jotain minkä Jumala on luonut ja nähnyt hyväksi. Mieheyden, naiseuden ja heteroydinperheen kaikenlainen hämmentäminen sekoittaa Jumalan hyvää luomisjärjestystä eikä siksi voi edustaa Jumalaa, joka on hyvyys.

Ymmärrän jälkimmäisen mallin ajatuksen tasolla mutta minun on mahdotonta samaistua siihen, koska omassa elämässäni syvin rakkaus on aina toteutunut suhteissa, jotka eivät sovi heteroideaaliin. Jos Jumala on rakkaus, hän ei voi olla rakkauttani vastaan. Jumalasuhteeseeni tuottaa ristiriitaisuutta ja epäluottamusta kaikki sellainen jumalapuhe, jossa Jumalan auktoriteetilla argumentoidaan sellaisia asioita vastaan, joiden puolella Jumalan minun nähdäkseni pitäisi olla, jos hän on hyvä.

Raamattu todistaa Jumalan hyvyydestä mutta paljon on myös ongelmallisia kohtia, joissa Jumala tuntuu edustavan jotain ihan muuta. Ainoa tapa ratkaista ristiriita on ajatella, että viime kädessä Raamatun kuvat Jumalasta kertovat ihmisistä, jotka tekstin ovat kirjoittaneet, heidän ajastaan ja heidän jumalakokemuksistaan tai -ajatuksistaan. Jumala on jotain niin paljon suurempaa, että ihmisten yritykset kuvata häntä jäävät aina hapuiluksi.

Viimeaikainen uskonkriiseilyni johtuu siitä, etten tiedä, onko kristinusko omassa päässäni pelastettavissa siltä dualismilta, josta kirjoitin aiemmin. Jyrkkä kaksijakoisuus, taivas ja helvetti ovat niin syvällä kristinuskon rakenteissa. Tässäkään kohtaa Raamatun tarjoama kuva Jumalasta ei tunnu vastaavan sitä mitä Jumalan pitäisi olla.

Kun luottamussuhde Jumalaan on katkolla, sydänrukouskin on joutunut katkolle. Aivan fundamentaalista kaiken rukoilemisen kannalta on se, että voin luottaa siihen, että olen hyvän kanssa tekemisissä.

Eilen kappelissa sydänrukousryhmäni tuki minua yksissä tuumin enkä mitään vähempää heiltä odottanutkaan. Kehottivat olemaan iloisesti ja huolettomasti vihainen ja näkivät, että se, että Jumalalle uskaltaa raivota, on itse asiassa luottamuksen osoitus. Hyvä pointti – vaikuttaa järkeenkäyvältä, että vihan ja katkeruuden tunteet ovat voimistuneet juuri siksi, että turvallisuudentunteeni näiden asioiden parissa on lisääntynyt. Aikaisemmin kritiikille tai negatiivisille tunteille Jumalaan liittyen ei ole ollut lupaa eikä tilaa.

Kun sanoin, etten pysty rukoilemaan, he sanoivat, että päinvastoin vaikuttaa siltä, että elän rukousta koko ajan. Se on tietysti totta siinä mielessä, ettei elämääni ole puoleentoista vuoteen mahtunut kovin paljon mitään muuta kuin jumalasuhteen ihmettelyä.

Tällainen tuki auttaa luovimaan kriisiä hyvillä mielin eteenpäin. Varsinkin kun jossain kaikkein syvimmällä tasolla uskon kuitenkin, että Jumala on kanssani koko ajan, vaikka olisin hänelle vihainen tai vaikka tuntuisi siltä että kristinuskosta täytyy ainakin hetkellisesti ottaa muutama askel poispäin.

Erätauko

Minä: En jaksa enää tätä painia. Voimat loppuu eikä vastustajasta edes saa mitään otetta. Sitä paitsi voimasuhteet on ihan epäreilut.

Vaimo: Ootko varma että se on Jumala, jonka kanssa painit, vai se kuva Jumalasta, joka on jotain kautta muodostunut?

Minä: Varmaan kuva, sellainen monsterijumala joka heittelee ihmisiä helvettiin ja kirjoittelee Raamattuun mitä sattuu.

Vaimo: Ehkä Jumala vaan katsoo, että voi pientä painijaa, kun sillä on rankkaa.

Minä: Tykkääkö se musta?

Vaimo: Tykkää.

Minä: Miksei se sitten voi kertoa sitä mulle?

Vaimo (silittelee): Jos se kertoo näiden mun käsien kautta.

Minä (piristyen): Niin, kun ei sillä edes ole käsiä... Jumala on sillä lailla avuton.

Vaimo: Tiedätkö mitä oon aatellut Jumalasta?

Minä: No?

Vaimo: Sitä että mitä se on, että Jumala näkee ja välittää. Että se tietoisuus, joka on meissä kaikissa ja ehkä laajempaakin, on siinä mukana kun koen tai näen jotain. Kun jotain tulee mun kokemukseen niin samalla Jumala näkee sen. Sellainen tuntu on tullut joskus pitkillä retriiteillä, kun on jotain hankalaa ja kaipaa sitä että joku näkisi sen. Tajuaa, että tämähän on koko ajan jo nähty ja tästä on välitetty.

Minä: Tarkoittaako se sitä, että jos metsässä kaatuu puu niin ettei kukaan näe, niin edes Jumala ei tiedä siitä?

Vaimo: Ehkä se tietoisuus on jotain laajempaa, ei vain ihmisistä kiinni. Tai edes ajasta tai paikasta.

*

Avuttomalle Jumalalle ei voi olla vihainen. Tuli mieleen Etty Hillesum (1914–1943), amsterdaminjuutalainen, joka keskellä sortoa ja kansanmurhaa kirjoitti päiväkirjaansa keskusteluja Jumalan kanssa:

Ja melkein jokaisella sydämenlyönnillä minulle tulee selvemmäksi, että Sinä et voi auttaa meitä vaan että meidän tulee auttaa Sinua ja että meidän täytyy puolustaa viimeiseen saakka Sinun asuntoasi meissä. (Etty Hillesum: Päiväkirja 1941–1943, Otava 1984.)

Erätauko jäi kuitenkin lyhyeksi. Illalla suuttumus nosti taas päätään ja olin valmis teroittelemaan uudestaan aseitani taistelun jatkamiseksi.

Tuntuu niin kuin olisi siinä Sormusten herran kohtauksessa, jossa Gandalf putoaa pohjattomaan kuiluun liekehtivän balrogin kanssa, selitin opiskelukaverille. Muinaisen maailman demoni, tulta ja varjoa niin kuin omakin demonini. Syvänteen ylittävällä sillalla Gandalf luulee jo voittaneensa ja kääntyy poispäin, mutta alas suistuva balrog viuhauttaa tulista ruoskaansa ja vetää velhon mukanaan rotkoon, uuteen kaksintaisteluun vapaassa pudotuksessa.

Aikamoinen kohtaus, sanoi opiskelukaveri. Mutta onneksi Gandalf on kova äijä ja niin oot säkin, hän sanoi.

Se jää nähtäväksi. Mutta koska koko teologian opiskeluni on lähinnä tämän taistelun motivoimaa, latinan kieliopin pänttäys ei nyt oikein jaksa kiinnostaa.

Vihaisia rukouksia

”Hävittäkää itsestänne kaikki katkeruus, raivo, viha, riita, pilkka ja kaikenlainen pahuus”, kehottaa Efesolaiskirje (Ef. 4:31). En tiedä miten tunteita hävitetään eikä kirjekään sitä neuvo. Tulisi tarpeeseen, katkeruutta ja raivoa on nimittäin vaikka lampaiden syödä.

Viha ei ole aikaisemmin juuri kuulunut tunnerepertuaariini. Olen viha-aloittelija enkä oikein tiedä, mitä sen kanssa tehdään. Olen kuunnellut raskasta musiikkia niin kovaa kuin korvat vain kestävät. Jos olisi aikaa, kaivaisin ehkä vesivärit kaapista, pyörittelisin pensselin niin mustaksi tai niin kirkkaanpunaiseksi kuin suinkin ja vetelisin paperille jotain.

Lähdin parin yön opintomatkalle Tukholmaan. Vaimon kanssa käytiin tämäntapainen keskustelu:

Vaimo: Hyvä että pääset risteilylle, vähän irti jumalaprosesseista.

Minä: No ei Jumalaa niin vain karkuun pääse.

Vaimo: Paitsi jos ryyppää ja rellestää.

Minä: Pitäiskö ryypätä?

En ryypännyt. En ole koskaan oppinut käyttämään alkoholia. En siis päässyt Jumalaa karkuun. Sillä voi tietysti olla osuutta asiaan, että matkan ohjelma oli kovasti teologinen. Sieltä ensimmäisen tukholmalaiskirkon katosta Jumala heti tähyili vastaan kolmionmuotoisella silmällään – inhokkikuvani Jumalasta.

Tykkäsin kyllä reissusta. Ohjelma oli kiinnostavaa ja Tukholma kauniina kevätpäivänä melkein yököttävän idyllinen. On vähän hassua olla vihainen Jumalalle keväällä vehreällä saarella, jossa puut ovat juuri puhkeamassa lehteen. Kiipesin kalliolle sydänrukoilemaan, vaikka ei siitä sydänrukousta oikein tullut. Katkeraa tilitystä, jota on tässä ehkä parempi olla julkaisematta, ja pari kyyneltä. Itken harvoin, joten se oli saavutus.

Kotiuduin ja menin helatorstaina kirkkoon, mutta en raivoltani osannut osallistua mihinkään mitä messussa tehdään, joten tuntui paremmalta kavuta urkuparvelle kanttorin seuraksi. Makoilin sohvalla ja katsoin kännykkäraamatusta läpi kaikki viha-sanan esiintymät psalmeissa ja Uudessa testamentissa. Ne liittyvät järjestään joko Jumalan vihaan, joka kohdistuu väärintekijöihin, tai sitten siihen, että maailma vihaa kristittyjä. Kukaan ei vihaa Jumalaa.

Vihaisista rukouksista on puute. Vanha testamentti on kyllä siitä mukavaa luettavaa vihaiselle, että Jahve ei ole mikään nössö vaan jyrisevä ja salamoiva jumala, jonka sieraimista tupruaa savua ja jonka raivosta maan perustuksetkin paljastuvat (Ps. 18:8–16). Mutta se, että ihminen on raivoissaan Jumalalle, on jotain vähän kiellettyä, vaikka luulisi, että kautta aikojen Jumalan vihaamiseen olisi ollut syytä. Ennen kaikkea kaksi syytä:

1. Kohtuuton kärsimys, oma tai muiden. Tällä hetkellä ei tarvitse kuin vilkaista Gazan suuntaan nähdäkseen sellaista, jos lähempänä ei ole. Kun kristillisessä käsityksessä Jumala on maailmankaikkeuden luoja ja ylläpitäjä, häntä voinee pitää jollain tapaa vastuullisena siitä, millainen tämä maailma on. (Eipä ihme, että gnostilaiset ratkaisivat ongelman panemalla maailman alemman luojajumalan, demiurgin piikkiin.)
   
2. Kaikki se karmeus, mitä ihmiset tekevät Jumalan nimissä, ja sitä on paljon. Hengellinen väkivalta, Raamatulla päähän lyöminen, kaikenlaisten raja-aitojen pystyttely uskonnollisin perustein.

Kakkoskohta on ehkä ihmisten syy eikä Jumalan, mutta eron tekeminen ei ole yksinkertaista. Kuva Jumalasta rakentuu valtaosin sen perusteella, mitä Jumalasta kuulee ja näkee puhuttavan. Raamattu on meidän kulttuurissamme ensisijainen jumalakuvien lähde, eikä se kaikessa rujoudessaan tee Jumalan rakastamista helpoksi.

Tietenkään en vihaa kauneutta, rakkautta ja hyvyyttä, joita pohjimmiltaan uskon Jumalan olevan. Kaipaan niitä epätoivoisesti tämän maailman kärsimyksen keskelle ja vihaan Jumalaa juuri siksi, että päässäni sekoittuu erilaisia kuvia Jumalasta, joista osa tuntuu edustavan jotain ihan muuta kuin kauneutta, rakkautta ja hyvyyttä. Uskonnon outoutta on se, että Jumalaa voi rakastaa ja vihata täsmälleen samoista lähtökohdista, hyvyyden ja totuuden janosta käsin. Moni ateisti lienee aikojen saatossa ryhtynyt ateistiksi juuri siksi, että Raamatun tarjoama kuva Jumalasta on sellainen kuin on.

Omassa tapauksessani vihan taustalla on myös kokemus satutetuksi tulemisesta. Tunteiden dynamiikka tuntuu samalta kuin parisuhdekriisissä: vihaan, koska rakastan ja koska rakastettu on loukannut, eikä tunteista pääse yli ilman anteeksipyyntöä. Riitaa Jumalan kanssa on hankala ratkaista, koska häntä on vaikea saada yhtä selkeään vuoropuheluun kuin toista ihmistä. Ehkä pitäisi pyytää jotakuta pappia apuun, heidän duuninsahan on toimia ikään kuin Jumalan edustajina.

Kun en tällä hetkellä oikein pysty rukoilemaan, yritän pitää kiinni sitoutumisestani sydänrukoukseen edes niin, että istun kerran päivässä alas tunnustelemaan, tuntuuko rukoileminen mahdolliselta ja jos, niin millä tavalla. Normaalisti minulla on ollut tapana aloittaa rukous kumartamalla ja päättää se Isä meidän -rukoukseen, mutta nyt en pysty kumpaankaan. Kynttilän voin sytyttää ja ristinmerkin tehdä. Tai puuskahtaa, että auta nyt tämän kanssa. Tai auta niitä, jolla tiedän olevan vielä vaikeampaa, kyllä minä tässä pärjäilen.

Ei pysty

On tullut taas kriiseiltyä hengellisesti. En ole pystynyt käytännössä sydänrukoilemaan tai rukoilemaan mitenkään muutenkaan. Voin tietysti istua alas kahdeksikymmeneksi minuutiksi, mutta ei siitä mitään hyötyä ole, jos olen vihainen Jumalalle ja haluan lähinnä sulkea häneltä kaikki luukut.

Kuinka monta kierrosta pitää ajella tässä samassa tunnekarusellissa ja johtaako se ikinä mihinkään? Ehdin jo miettiä, että ehkä täytyy ottaa etäisyyttä kirkkoon ja yrittää vaihteeksi jotain ei-kristillistä. Ongelma vain, että siellä tulee Jumalaa ikävä.

Tuli sunnuntai. Sinne kirkonpenkkiin minä kuitenkin taas menin kyräilemään alta kulmien, mutta jouduin toteamaan, että tähän tilanteeseen messulla ei ole mitään annettavaa. Messu lähtee aina siitä, että ihminen kokee olevansa syntinen ja armon tarpeessa, mutta entä jos ei koe olevansa väärintekijä eikä halua armoa vaan oikeutta? Niin hieno asia kuin synninpäästö onkin, ei Jumalalle vihaisena välitä kuunnella sellaista, että Jumala on pahoillaan jos teemme väärin mutta haluaa meille hyvää ja antaa anteeksi. Kuin vanhempi, joka ylhäältäpäin jalomielisesti rakastaa vaikka lapsi kiukuttelisi ja olisi rasittava.

Eri asia silloin, kun omatunto kolkuttaa ja tietää tehneensä väärin. Sellainenkin olo oli tässä yksi päivä, syntinen. Haluatko ripittäytyä, kysyi ystävä silloin, mutta sanoin tunnustaneeni jo vaimolle.

Messu ei anna mitään, jos ei pysty yhtymään sanoihin, joissa Jumalaa ylistetään tai rukoillaan kaiken hyvän lähteenä. En laulanut nuottiakaan, käänsin selkäni ehtoolliselle ja lähdin kesken kaiken pois.

Se onneksi pelastaa paljon, että en ole enää yksin näiden asioiden kanssa. Tänäkin sunnuntaina kirkon yläkerrassa oli tarjolla hengellistä ensiapua: ystäviä, teetä ja kirkkokahveilta pöllittyä pullaa. Yksi työnsi kainalooni Richard Rohrin Universaalin Kristuksen ja näytti vielä sivut, joista aloittaa, jos haluan nopeaa helpotusta.

Ennen kaikkea se auttaa valtavasti, että on tila, jossa kukaan ei hätkähdä vaikka sanon, että ainoa rukous johon tällä hetkellä kykenen on keskisormen näyttäminen Jumalalle. On tila, jossa uskallan sanoa sen eikä kukaan ole sen takia potkimassa minua pois porukasta tai kyseenalaistamassa sieluntilaani. (Olen jatkuvasti jotenkin yllättynyt siitä, samoin siitä että kristityt ystäväni lukevat näitä tekstejä ja sanovat vain että hyvä hyvä.)

Keskusteltiin synnistä ja synnin suhteesta pahuuteen. Onko niillä mitään tekemistä keskenään? Onko synti moraalinen asia laisinkaan vai lähinnä epävirittyneisyyttä, yhteyden puutetta? Parasta on se, että keskustelussa ei ole valmiiksi annettuja vastauksia. Kaikkien näkemyksiä kunnioitetaan ja kaikki keskustelevat samalta viivalta, mukaan lukien porukan pappi.

Iltasaduksi luin kertomuksen siitä, miten Jaakob painii koko pitkän yön tuntemattoman vastustajan kanssa, joka osoittautuu Jumalaksi (1. Moos. 32:23–33). Löytyy Raamatusta sentään sellainenkin kuva, jossa Jumala ei ole ärsyttävä kaikkivaltias vaan tasaveroisessa painiottelussa ihmisen kanssa. Jumala potkaisee Jaakobilta lonkan sijoiltaan, mutta Jaakob pääsee niskan päälle ja kiristää vastustajaltaan siunauksen.

Ehkä se tästä taas.

On/off

Kolmas teema, jota kuolemakurssin jälkimainingeissa tekee mieli vähän pohdiskella, on kristinuskon vahva dualismi eli kaksijakoinen mustavalkoisuus. Vaihtoehtoja on tasan kaksi: pelastuminen ja kadotus, taivas ja helvetti, valo ja pimeä.

Yleensä jos ihminen viisastuu ja oppii vähän elämästä, hän huomaa että mustavalkoinen ajattelu soveltuu maailmaamme aika huonosti. Asiat ovat aina harmaasävyisiä, suhteellisia ja monimutkaisia – luonto suosii spektrejä ja jatkumoita eikä tarkkoja rajoja. Kun ihmiset yrittävät luokitella asioita siisteihin ryhmiin, jostain löytyy aina joku luojanluoma poikkeustapaus, joka kieltäytyy noudattamasta sääntöjä. Vesinokkaeläin hämmensi biologit olemalla ankannokkainen muniva nisäkäs, käsitystä ihmisen sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on jouduttu aika tavalla laajentamaan ja niin edelleen.

Uuden testamentin tekstien mustavalkoisuutta ei kuitenkaan oikein pääse karkuun. Niiden pohjalla oleva maailmankuva on jyrkän dualistinen. Joko tai.

Opettajamme innostui yhdellä kuolemakurssin luennolla vähän filosofoimaan tätä mustavalkoisuutta. Jos vaihtoehtoja on tasan kaksi, jossain menee raja niiden välillä. Ihminen joko ehtii junaan tai ei, eikä silloin auta, vaikka puuskuttaisi asemalaiturille melkein ajoissa. Tai ihminen joko pääsee sisään korkeakouluun tai ei, jolloin hän saattaa valintakokeissa jäädä pisteen päähän sisäänpääsyrajasta. Pääsykokeita ja junia tulee uusia, mutta se olisikin karua, jos jäisi pisteen päähän sisäänpääsyrajasta taivaaseen ja joutuisi siksi viettämään iankaikkisuuden helvetissä. Missä raja menee pelastuksen suhteen, kyseli Outi ja sanoi samalla, että älkää sanoko, että uskossa. Eihän usko nimittäin ole asia, joka ihmisellä joko on tai ei ole. Kaikki aaltoilevat jossain uskon ja epäuskon välillä.

Minun lapsuudessani usko oli kyllä jyrkän dualistinen asia: ihminen on joko uskovainen tai epäuskoinen. Kokemuksellisesti oli tietysti mahdollista elää jossain uskon ja epäuskon välimaastossa tietämättä oikein itsekään, kumpaan leiriin kuuluu, mutta viimeistään Jumala tietää, kumpi nappula on pohjassa jossain ihmisen syvätasolla: on vai off. Ihmisetkin tiesivät sen aika hyvin toisistaan, koska lestadiolaiseen yhteisöön kuulumisen, sen toimintaan osallistumisen ja elämäntapojen noudattamisen katsottiin kertovan luotettavasti ihmisen uskon tilasta.

Dualistisesta ajattelusta seurasi pulmia, joita lapsena täytyi ihan vakavissaan mietiskellä. Esimerkiksi sitä, mitä jos sattuisi kuolemaan juuri silloin kun on tehnyt jonkin synnin eikä ehtisi pyytää sitä anteeksi. Kävisi yhtä huono tuuri kuin voi käydä junien kanssa, myöhästyisi taivaasta ihan hitusen. Tähän sanottiin, että ei usko sentään yhdestä synnistä pilalle mene. Synti on pikemminkin jotain kumuloituvaa kuonaa, joka hiljalleen kertyessä voi viedä ihmiseltä uskon, ellei sitä puhdista pois.

Usko on hämmentävä kriteeri: on niin epäselvää, mitä se edes on. Uskossa on erilaisia aspekteja, kuten toivo, luottamus, jonkin asian totena pitäminen (minkä?), identiteetti, jäsenyys uskonyhteisössä ja eletty usko eli miten hengellisyys näkyy toimintana ihmisen arjessa. Joltain kannalta katsoen olen enemmän uskovainen, toiselta kannalta vähemmän. Tänään enemmän ja huomenna vähemmän. Ei kovin mustavalkoista.

Ehkä usko voi näyttäytyä selväpiirteisenä ihmiselle, joka on kokenut vahvan uskoontulon. Syntymäkristitylle tai hiljakseen uskonasioita haudutelleelle eron tekeminen on vaikeampaa.

Raamattu ei tässäkään ole kovin johdonmukainen. Usko on pelastuksen ehto esimerkiksi Johanneksen pienoisevankeliumissa (Joh. 3:16): ”…jottei kukaan häneen uskova tuhoudu vaan saa ikuisen elämän”. Raamatun harvoissa viimeisen tuomion kuvauksissa kuitenkin painottuvat hyvät teot pelastuksen ehtona: tekojen mukaan jaetaan ihmiset vuohiin ja lampaisiin Matteuksen evankeliumissa (Matt. 25:31–46) ja tuomitaan ihmiset Ilmestyskirjassa (Ilm. 20:12–13). Tämä voi jäädä huomaamatta, kun kristillinen perinne ja varsinkin protestantismi on sitonut pelastuksen tiukasti Jumalan armoon ja kiistänyt jyrkästi sen, että ihminen voisi omilla teoillaan vaikuttaa asiaan mitenkään.

Toivottavasti opin pelastusteologiasta myöhemmin lisää, mutta sen tiedän jo nyt, että pelastuksesta ei ole pakko ajatella dualistisesti. Yhden esimerkin jatkumo-tyyppisestä pelastuksesta antaa Kari Kuula Helvetin historiassa (Kirjapaja 2006) kuvaillessaan omaa kuvaansa kuolemanjälkeisyydestä:

Se on kuin pimeydessä loistava aurinko, jonka tulipallo kuvaa Jumalaa, siitä virtaava valonsäde Kristusta ja pintojen valaistuneisuuden tila Pyhää Henkeä. Ihmiset ja muu luotu todellisuus ympäröivät pienhiukkasten tavoin aurinkoa. Kuun katsomme taivasavaruutta hyvin kaukaa, valo näyttää himmenevän sitä mukaa kun etäännymme auringosta. Tämä kuvaa sitä, että ihmiset ovat eriasteisessa suhteessa Jumalaan. Jotkut ovat lähellä Luojaa, toiset kauempana. […] Mutta kukaan ei ole pilkkopimeässä, sillä auringon valo yltää kauimpanakin olevan luokse.

Ihmisten tila ei ole staattinen, vaan he liikkuvat aurinkoa kohti. Valo vetää heitä puoleensa, puhdistaa heitä ja näyttää oikean suunnan kuin majakka yössä.

Itse olen tullut siihen ajatukseen, että ainoa kadotus jolta ihminen tarvitsee pelastaa on se kadotus ja ero Jumalasta, jota elämme jo nyt. Helvetissä ei siis voi olla ainakaan pahempaa kuin täällä kärsimyksen maailmassa. Kirkonpenkkiä kuluttaessa olen oppinut tutulta papilta myös tulkinta-ajatuksen, jota dualistisiin raamatunkohtiin voi soveltaa: vuohien ja lampaiden raja ei kulje ihmisten välillä vaan ihmisen itsensä sisällä. Silti tekstit ovat hankalia sulattaa: ihmisten jakaminen vuohiin ja lampaisiin on niin triggeröivää, että se saa minut helposti kiehumaan kiukusta ja moraalisesta närkästyksestä. Että Jeesus kehtaa!

*

Kirjoitettuani ylläolevan ja pamautettuani läppärin kannen kiinni lähdin koiran kanssa metsään. Mutaisia polkuja talsiessani mietin, että tulipa taas luettua liikaa Raamattua. Ei taida sydänrukouksesta tulla mitään tässä kiehumispisteessä. Toisaalta jos Jeesuksen tarkoitus oli vuohivertauksella lähinnä suomia rajunpuoleisesti niitä, jotka eivät tee vähäosaisten eteen tarpeeksi vaikka luulevat olevansa kovinkin hurskaita, niin saa anteeksi. Ehkä.

Tulin kotiin. Ystävä oli lukenut tekstini ja viestitti, että ajatusta anteeksipyytämättömistä synneistä on vaikea hahmottaa. Synneistä valtaosa kun on sellaisia, joita ei edes huomaa itse, hän sanoi. Esimerkiksi se, että kulutamme luonnonvaroja monen maapallon kantokyvyn verran.

Sittenhän me ollaan niin kuin vuohet Matteuksen evankeliumissa, ilostuin. Ne, jotka ovat ihan huomaamattaan ohittaneet oikein tekemisen mahdollisuudet ja joutuvat siksi ikuiseen tuleen: "Herra, milloin muka näimme sinut nälissäsi tai janoissasi tai kodittomana tai alastomana tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?" (Matt. 25:44).

Tällaisia me ihmiset olemme, vuohia ja lampaita. Emme edes huomaa tekevämme hyvää tai pahaa. Jeesus sai vähän enemmän anteeksi, koska selvästi hänellä on vertauksessa jokin pointti.

Minä uskon ruumiin ylösnousemisen

Kuolemaa ja kuolemanjälkeisyyttä käsitelleeltä eksegetiikan kurssilta olisi paljon enemmänkin kirjoitettavaa, kiitos mainion opettajamme Outi Lehtipuun.

Yksi keskeinen kiista varhaiskirkossa koski ylösnousemuksen ruumiillisuutta tai oikeastaan sitä, millaisen ruumiin kanssa kuolemanjälkeiseen todellisuuteen heilahdetaan – onko se tämä sama maanpäällinen ruumis vai jotain muuta? Maanpäällisen ruumiin eli ”lihan” ylösnousemukseen uskovat voittivat lopulta skaban. Se näkyy apostolisessa uskontunnustuksessa: tunnustamme uskovamme ruumiin ylösnousemisen, latinaksi carnis resurrectionem eli ”lihan ylösnousemisen”.

Arvelen, että harva kristitty enää uskoo siihen, että maanpäällisen ruumiimme jo mullaksi hajonneet atomit järjestäytyvät ylösnousemuksessa uudelleen samaksi ruumiiksi, joka meillä oli eläessämme. Nykyihmisen ymmärrykseen kuuluu se, ettei keho pysy aineellisesti samana koko elinaikaamme vaan ainetta virtaa sisään ja ulos ja kehon solut uusiutuvat jatkuvasti. Keho on siis pikemminkin prosessi kuin varsinaisesti ainetta. Miten Jumala valikoisi ja kaapisi kasaan ne atomit, joista ylösnousemusruumis pitäisi muodostaa?

Varhaiskirkossa asiaa mietittiin kuitenkin suurella pieteetillä. Ruumiin ylösnousemiseen uskomisesta seuraa kaikenlaisia ongelmia, kuten se, millainen on se ruumis joka nousee ylös. Onko se ihmisen riutunut kuolinhetken ruumis, sairauksien tai väkivallan runtelema? Vai onko se kolmikymppisen solakka ja vetreä ihanneruumis? Entä jos ihminen on kuollut lapsena tai elänyt jalattomana tai lihavana? Seksiä taivaassa ei uskottu enää harrastettavan, joten onko ylösnousemusruumiilla sukupuolielimet? Jos ihminen hukkuu ja joutuu kalan syömäksi, ja sitten toinen ihminen kalastaa kalan ja syö sen, kummalle ruumiille jaetut atomit kuuluvat? (Ateenalainen kristitty filosofi Athenagoras ratkaisi asian kuulemma niin, ettei kalan ruuansulatus voi hyödyntää ihmisruumista. Problem solved.)

Toinen hämmennys koski ylösnousemuksen ajankohtaa: tapahtuuko se heti kuolemassa vai vasta aikojen lopulla, kun Kristus palaa ja toteuttaa viimeisen tuomion? Makaavatko ihmiset haudoissaan siihen asti? Varhaiskristittyjen perspektiivi asiaan oli toki hyvin erilainen kuin meidän, koska he elivät vahvassa lähiodotuksessa: Kristus palaa tuossa tuokiossa. Me voisimme matkustaa aikakoneella kertomaan heille että relatkaa, ainakaan kahteentuhanteen vuoteen ei tule tapahtumaan tässä suhteessa mitään mullistavaa.

En oikein tiedä, onko Kristuksen toinen tuleminen asia, jota kaltaiseni suomalaiset nykyluterilaiset ollenkaan odottavat tapahtuvaksi, siis ikinä, sikäli kuin he ajattelevat koko asiaa. Se onkin ymmärrettävää, koska Kristus on viipyillyt. Veikkaan, että keskimääräisen suomalaisen luterilaisen käsitys ylösnousemuksesta on jotain sellaista, että ihmisen sielu jatkaa elämää Jumalan todellisuudessa heti kuoleman jälkeen. Jos Jumalan todellisuudessa elettäisiinkin jonkinlaisen ruumiin kanssa, niin tällä maallisella tomumajalla tuskin on siihen suoraa yhteyttä aineellisessa mielessä. Ehkä Paavalikin oli lähellä tällaista ajattelua: ”Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis” (1. Kor. 15:44). Ylösnousemusruumis on kuin siemenestä versova kasvi, jollain lailla kytköksissä alkuperäänsä mutta kuitenkin aivan toisenlainen.

Lihan ylösnousemuksen puolustajat kuitenkin voittivat Paavalista huolimatta – tai Paavalin ansiosta, sillä samoja jakeita voi luovasti tulkita molempien näkökulmien eduksi. Kiista kävi kuulemma niin kuumana, että vertauskuvaa voi hakea meidän aikamme avioliittokeskustelusta: ruumiin ylösnousemus oli vedenjakaja, joka jakoi kristityt kahteen eri leiriin ja jonka perusteella saattoi tunnistaa, kuuluuko toinen meikäläisiin vai heikäläisiin.

Toivottavasti avioliittokeskustelukin asettuu joskus mittasuhteisiinsa samoin kuin kiista ruumiin ylösnousemuksesta – uskomisen kannalta on uskoakseni yhtä vähän väliä sillä, kuka kenenkin kanssa haluaa naimisiin, kuin sillä, millaisessa olomuodossa elämä jatkuu kuoleman jälkeen.