On tullut taas kriiseiltyä hengellisesti. En ole pystynyt käytännössä sydänrukoilemaan tai rukoilemaan mitenkään muutenkaan. Voin tietysti istua alas kahdeksikymmeneksi minuutiksi, mutta ei siitä mitään hyötyä ole, jos olen vihainen Jumalalle ja haluan lähinnä sulkea häneltä kaikki luukut.
Kuinka monta kierrosta pitää ajella tässä samassa tunnekarusellissa ja johtaako se ikinä mihinkään? Ehdin jo miettiä, että ehkä täytyy ottaa etäisyyttä kirkkoon ja yrittää vaihteeksi jotain ei-kristillistä. Ongelma vain, että siellä tulee Jumalaa ikävä.
Tuli sunnuntai. Sinne kirkonpenkkiin minä kuitenkin taas menin kyräilemään alta kulmien, mutta jouduin toteamaan, että tähän tilanteeseen messulla ei ole mitään annettavaa. Messu lähtee aina siitä, että ihminen kokee olevansa syntinen ja armon tarpeessa, mutta entä jos ei koe olevansa väärintekijä eikä halua armoa vaan oikeutta? Niin hieno asia kuin synninpäästö onkin, ei Jumalalle vihaisena välitä kuunnella sellaista, että Jumala on pahoillaan jos teemme väärin mutta haluaa meille hyvää ja antaa anteeksi. Kuin vanhempi, joka ylhäältäpäin jalomielisesti rakastaa vaikka lapsi kiukuttelisi ja olisi rasittava.
Eri asia silloin, kun omatunto kolkuttaa ja tietää tehneensä väärin. Sellainenkin olo oli tässä yksi päivä, syntinen. Haluatko ripittäytyä, kysyi ystävä silloin, mutta sanoin tunnustaneeni jo vaimolle.
Messu ei anna mitään, jos ei pysty yhtymään sanoihin, joissa Jumalaa ylistetään tai rukoillaan kaiken hyvän lähteenä. En laulanut nuottiakaan, käänsin selkäni ehtoolliselle ja lähdin kesken kaiken pois.
Se onneksi pelastaa paljon, että en ole enää yksin näiden asioiden kanssa. Tänäkin sunnuntaina kirkon yläkerrassa oli tarjolla hengellistä ensiapua: ystäviä, teetä ja kirkkokahveilta pöllittyä pullaa. Yksi työnsi kainalooni Richard Rohrin Universaalin Kristuksen ja näytti vielä sivut, joista aloittaa, jos haluan nopeaa helpotusta.
Ennen kaikkea se auttaa valtavasti, että on tila, jossa kukaan ei hätkähdä vaikka sanon, että ainoa rukous johon tällä hetkellä kykenen on keskisormen näyttäminen Jumalalle. On tila, jossa uskallan sanoa sen eikä kukaan ole sen takia potkimassa minua pois porukasta tai kyseenalaistamassa sieluntilaani. (Olen jatkuvasti jotenkin yllättynyt siitä, samoin siitä että kristityt ystäväni lukevat näitä tekstejä ja sanovat vain että hyvä hyvä.)
Keskusteltiin synnistä
ja synnin suhteesta pahuuteen. Onko niillä mitään tekemistä keskenään? Onko synti
moraalinen asia laisinkaan vai lähinnä epävirittyneisyyttä, yhteyden puutetta?
Parasta on se, että keskustelussa ei ole valmiiksi annettuja vastauksia. Kaikkien
näkemyksiä kunnioitetaan ja kaikki keskustelevat samalta viivalta, mukaan lukien porukan pappi.
Iltasaduksi luin kertomuksen siitä, miten Jaakob painii koko pitkän yön tuntemattoman vastustajan kanssa, joka osoittautuu Jumalaksi (1. Moos. 32:23–33). Löytyy Raamatusta sentään sellainenkin kuva, jossa Jumala ei ole ärsyttävä kaikkivaltias vaan tasaveroisessa painiottelussa ihmisen kanssa. Jumala potkaisee Jaakobilta lonkan sijoiltaan, mutta Jaakob pääsee niskan päälle ja kiristää vastustajaltaan siunauksen.
Ehkä se tästä taas.
