Muutama viikko sitten, kun kävelin messuun pitkin takatalven valkaisemia jalkakäytäviä, mietin sitä miksi kirkko. Oli sellainen hetki, kun kristinusko tuntui ajatusrakennelmana kovin absurdilta ja järjettömältä. Siksi kirkko, ajattelin, koska se on yhteiskunnassa se instituutio joka on omistautunut hyvyydelle. Toteutus voi olla vähän niin ja näin, mutta yritys on joka tapauksessa kohti hyvää.
(Myös siksi kirkko, että olen löytänyt kirkosta sukulaissieluni: ne jotka kaipaavat Jumalaa ja joille Jumala on jollain lailla tärkeä. Tunnistan itsessäni saman kaipuun, josta kristityiksi itsensä identifioivat ihmiset ovat puhuneet kautta aikojen. Kuulun selkeästi samaan porukkaan.)
Jos Jumalasta ylipäätään voi sanoa jotain, niin sen että hän on hyvä. Jumala on lähestulkoon synonyymi hyvyydelle ja rakkaudelle.
Ongelmia syntyy, koska hyvä tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Esimerkiksi kirkon kiista avioliitosta ja homosuhteista palautuu tähän. Toisen näkökulman mukaan tasa-arvoisessa avioliitossa toteutuu hyvyys, rakkaus ja oikeudenmukaisuus, jotka ovat Jumalan ominaisuuksia. Siksi Jumalan on pakko olla asian puolella ja taistelu tasa-arvon puolesta on taistelua Jumalan valtakunnan puolesta.
Toisesta näkökulmasta hyvää edustaa perinteinen avioliittokäsitys. Nainen ja mies muodostavat parin ja saavat lapsia: se on hyvää, jotain minkä Jumala on luonut ja nähnyt hyväksi. Mieheyden, naiseuden ja heteroydinperheen kaikenlainen hämmentäminen sekoittaa Jumalan hyvää luomisjärjestystä eikä siksi voi edustaa Jumalaa, joka on hyvyys.
Ymmärrän jälkimmäisen mallin ajatuksen tasolla mutta minun on mahdotonta samaistua siihen, koska omassa elämässäni syvin rakkaus on aina toteutunut suhteissa, jotka eivät sovi heteroideaaliin. Jos Jumala on rakkaus, hän ei voi olla rakkauttani vastaan. Jumalasuhteeseeni tuottaa ristiriitaisuutta ja epäluottamusta kaikki sellainen jumalapuhe, jossa Jumalan auktoriteetilla argumentoidaan sellaisia asioita vastaan, joiden puolella Jumalan minun nähdäkseni pitäisi olla, jos hän on hyvä.
Raamattu todistaa Jumalan hyvyydestä mutta paljon on myös ongelmallisia kohtia, joissa Jumala tuntuu edustavan jotain ihan muuta. Ainoa tapa ratkaista ristiriita on ajatella, että viime kädessä Raamatun kuvat Jumalasta kertovat ihmisistä, jotka tekstin ovat kirjoittaneet, heidän ajastaan ja heidän jumalakokemuksistaan tai -ajatuksistaan. Jumala on jotain niin paljon suurempaa, että ihmisten yritykset kuvata häntä jäävät aina hapuiluksi.
Viimeaikainen uskonkriiseilyni johtuu siitä, etten tiedä, onko kristinusko omassa päässäni pelastettavissa siltä dualismilta, josta kirjoitin aiemmin. Jyrkkä kaksijakoisuus, taivas ja helvetti ovat niin syvällä kristinuskon rakenteissa. Tässäkään kohtaa Raamatun tarjoama kuva Jumalasta ei tunnu vastaavan sitä mitä Jumalan pitäisi olla.
Kun luottamussuhde Jumalaan on katkolla, sydänrukouskin on joutunut katkolle. Aivan fundamentaalista kaiken rukoilemisen kannalta on se, että voin luottaa siihen, että olen hyvän kanssa tekemisissä.
Eilen kappelissa sydänrukousryhmäni tuki minua yksissä tuumin enkä mitään vähempää heiltä odottanutkaan. Kehottivat olemaan iloisesti ja huolettomasti vihainen ja näkivät, että se, että Jumalalle uskaltaa raivota, on itse asiassa luottamuksen osoitus. Hyvä pointti – vaikuttaa järkeenkäyvältä, että vihan ja katkeruuden tunteet ovat voimistuneet juuri siksi, että turvallisuudentunteeni näiden asioiden parissa on lisääntynyt. Aikaisemmin kritiikille tai negatiivisille tunteille Jumalaan liittyen ei ole ollut lupaa eikä tilaa.
Kun sanoin, etten
pysty rukoilemaan, he sanoivat, että päinvastoin vaikuttaa siltä, että elän
rukousta koko ajan. Se on tietysti totta siinä mielessä, ettei elämääni ole puoleentoista
vuoteen mahtunut kovin paljon mitään muuta kuin jumalasuhteen ihmettelyä.
Tällainen tuki auttaa luovimaan kriisiä hyvillä mielin eteenpäin. Varsinkin kun jossain kaikkein syvimmällä tasolla uskon kuitenkin, että Jumala on kanssani koko ajan, vaikka olisin hänelle vihainen tai vaikka tuntuisi siltä että kristinuskosta täytyy ainakin hetkellisesti ottaa muutama askel poispäin.
