Kolmas teema, jota kuolemakurssin jälkimainingeissa tekee mieli vähän pohdiskella, on kristinuskon vahva dualismi eli kaksijakoinen mustavalkoisuus. Vaihtoehtoja on tasan kaksi: pelastuminen ja kadotus, taivas ja helvetti, valo ja pimeä.
Yleensä jos ihminen viisastuu ja oppii vähän elämästä, hän huomaa että mustavalkoinen ajattelu soveltuu maailmaamme aika huonosti. Asiat ovat aina harmaasävyisiä, suhteellisia ja monimutkaisia – luonto suosii spektrejä ja jatkumoita eikä tarkkoja rajoja. Kun ihmiset yrittävät luokitella asioita siisteihin ryhmiin, jostain löytyy aina joku luojanluoma poikkeustapaus, joka kieltäytyy noudattamasta sääntöjä. Vesinokkaeläin hämmensi biologit olemalla ankannokkainen muniva nisäkäs, käsitystä ihmisen sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on jouduttu aika tavalla laajentamaan ja niin edelleen.
Uuden testamentin tekstien mustavalkoisuutta ei kuitenkaan oikein pääse karkuun. Niiden pohjalla oleva maailmankuva on jyrkän dualistinen. Joko tai.
Opettajamme innostui yhdellä kuolemakurssin luennolla vähän filosofoimaan tätä mustavalkoisuutta. Jos vaihtoehtoja on tasan kaksi, jossain menee raja niiden välillä. Ihminen joko ehtii junaan tai ei, eikä silloin auta, vaikka puuskuttaisi asemalaiturille melkein ajoissa. Tai ihminen joko pääsee sisään korkeakouluun tai ei, jolloin hän saattaa valintakokeissa jäädä pisteen päähän sisäänpääsyrajasta. Pääsykokeita ja junia tulee uusia, mutta se olisikin karua, jos jäisi pisteen päähän sisäänpääsyrajasta taivaaseen ja joutuisi siksi viettämään iankaikkisuuden helvetissä. Missä raja menee pelastuksen suhteen, kyseli Outi ja sanoi samalla, että älkää sanoko, että uskossa. Eihän usko nimittäin ole asia, joka ihmisellä joko on tai ei ole. Kaikki aaltoilevat jossain uskon ja epäuskon välillä.
Minun lapsuudessani usko oli kyllä jyrkän dualistinen asia: ihminen on joko uskovainen tai epäuskoinen. Kokemuksellisesti oli tietysti mahdollista elää jossain uskon ja epäuskon välimaastossa tietämättä oikein itsekään, kumpaan leiriin kuuluu, mutta viimeistään Jumala tietää, kumpi nappula on pohjassa jossain ihmisen syvätasolla: on vai off. Ihmisetkin tiesivät sen aika hyvin toisistaan, koska lestadiolaiseen yhteisöön kuulumisen, sen toimintaan osallistumisen ja elämäntapojen noudattamisen katsottiin kertovan luotettavasti ihmisen uskon tilasta.
Dualistisesta ajattelusta seurasi pulmia, joita lapsena täytyi ihan vakavissaan mietiskellä. Esimerkiksi sitä, mitä jos sattuisi kuolemaan juuri silloin kun on tehnyt jonkin synnin eikä ehtisi pyytää sitä anteeksi. Kävisi yhtä huono tuuri kuin voi käydä junien kanssa, myöhästyisi taivaasta ihan hitusen. Tähän sanottiin, että ei usko sentään yhdestä synnistä pilalle mene. Synti on pikemminkin jotain kumuloituvaa kuonaa, joka hiljalleen kertyessä voi viedä ihmiseltä uskon, ellei sitä puhdista pois.
Usko on hämmentävä kriteeri: on niin epäselvää, mitä se edes on. Uskossa on erilaisia aspekteja, kuten toivo, luottamus, jonkin asian totena pitäminen (minkä?), identiteetti, jäsenyys uskonyhteisössä ja eletty usko eli miten hengellisyys näkyy toimintana ihmisen arjessa. Joltain kannalta katsoen olen enemmän uskovainen, toiselta kannalta vähemmän. Tänään enemmän ja huomenna vähemmän. Ei kovin mustavalkoista.
Ehkä usko voi näyttäytyä selväpiirteisenä ihmiselle, joka on kokenut vahvan uskoontulon. Syntymäkristitylle tai hiljakseen uskonasioita haudutelleelle eron tekeminen on vaikeampaa.
Raamattu ei tässäkään ole kovin johdonmukainen. Usko on pelastuksen ehto esimerkiksi Johanneksen pienoisevankeliumissa (Joh. 3:16): ”…jottei kukaan häneen uskova tuhoudu vaan saa ikuisen elämän”. Raamatun harvoissa viimeisen tuomion kuvauksissa kuitenkin painottuvat hyvät teot pelastuksen ehtona: tekojen mukaan jaetaan ihmiset vuohiin ja lampaisiin Matteuksen evankeliumissa (Matt. 25:31–46) ja tuomitaan ihmiset Ilmestyskirjassa (Ilm. 20:12–13). Tämä voi jäädä huomaamatta, kun kristillinen perinne ja varsinkin protestantismi on sitonut pelastuksen tiukasti Jumalan armoon ja kiistänyt jyrkästi sen, että ihminen voisi omilla teoillaan vaikuttaa asiaan mitenkään.
Toivottavasti opin pelastusteologiasta myöhemmin lisää, mutta sen tiedän jo nyt, että pelastuksesta ei ole pakko ajatella dualistisesti. Yhden esimerkin jatkumo-tyyppisestä pelastuksesta antaa Kari Kuula Helvetin historiassa (Kirjapaja 2006) kuvaillessaan omaa kuvaansa kuolemanjälkeisyydestä:
Se on kuin pimeydessä loistava aurinko, jonka tulipallo kuvaa Jumalaa, siitä virtaava valonsäde Kristusta ja pintojen valaistuneisuuden tila Pyhää Henkeä. Ihmiset ja muu luotu todellisuus ympäröivät pienhiukkasten tavoin aurinkoa. Kuun katsomme taivasavaruutta hyvin kaukaa, valo näyttää himmenevän sitä mukaa kun etäännymme auringosta. Tämä kuvaa sitä, että ihmiset ovat eriasteisessa suhteessa Jumalaan. Jotkut ovat lähellä Luojaa, toiset kauempana. […] Mutta kukaan ei ole pilkkopimeässä, sillä auringon valo yltää kauimpanakin olevan luokse.
Ihmisten tila ei ole staattinen, vaan he liikkuvat aurinkoa kohti. Valo vetää heitä puoleensa, puhdistaa heitä ja näyttää oikean suunnan kuin majakka yössä.
Itse olen tullut siihen ajatukseen, että ainoa kadotus jolta ihminen tarvitsee pelastaa on se kadotus ja ero Jumalasta, jota elämme jo nyt. Helvetissä ei siis voi olla ainakaan pahempaa kuin täällä kärsimyksen maailmassa. Kirkonpenkkiä kuluttaessa olen oppinut tutulta papilta myös tulkinta-ajatuksen, jota dualistisiin raamatunkohtiin voi soveltaa: vuohien ja lampaiden raja ei kulje ihmisten välillä vaan ihmisen itsensä sisällä. Silti tekstit ovat hankalia sulattaa: ihmisten jakaminen vuohiin ja lampaisiin on niin triggeröivää, että se saa minut helposti kiehumaan kiukusta ja moraalisesta närkästyksestä. Että Jeesus kehtaa!
*
Kirjoitettuani ylläolevan ja pamautettuani läppärin kannen kiinni lähdin koiran kanssa metsään. Mutaisia polkuja talsiessani mietin, että tulipa taas luettua liikaa Raamattua. Ei taida sydänrukouksesta tulla mitään tässä kiehumispisteessä. Toisaalta jos Jeesuksen tarkoitus oli vuohivertauksella lähinnä suomia rajunpuoleisesti niitä, jotka eivät tee vähäosaisten eteen tarpeeksi vaikka luulevat olevansa kovinkin hurskaita, niin saa anteeksi. Ehkä.
Tulin kotiin. Ystävä oli lukenut tekstini ja viestitti, että ajatusta anteeksipyytämättömistä synneistä on vaikea hahmottaa. Synneistä valtaosa kun on sellaisia, joita ei edes huomaa itse, hän sanoi. Esimerkiksi se, että kulutamme luonnonvaroja monen maapallon kantokyvyn verran.
Sittenhän me ollaan niin kuin vuohet Matteuksen evankeliumissa, ilostuin. Ne, jotka ovat ihan huomaamattaan ohittaneet oikein tekemisen mahdollisuudet ja joutuvat siksi ikuiseen tuleen: "Herra, milloin muka näimme sinut nälissäsi tai janoissasi tai kodittomana tai alastomana tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?" (Matt. 25:44).
Tällaisia me ihmiset olemme, vuohia ja lampaita. Emme edes huomaa tekevämme hyvää tai pahaa. Jeesus sai vähän enemmän anteeksi, koska selvästi hänellä on vertauksessa jokin pointti.
