Jumalapäiväkirja: Mikä ihmeen herrnhutilaisuus?

Pietismikurssin oppimispäiväkirja 2/3

Herrnhutilaisuus – neverhöörd. Sellaiset olivat ennakkotietoni herrnhutilaisuudesta. Kiinnostuksen herätti se tieto, että herrnhutilaisuus oli vahva lestadiolaisuuden taustavaikuttaja. Pietistisen ehdottomuuden ja ahdasmielisyyden jälkeen herrnhutilaisuus yllätti! Valoisaa, optimistista, ekumeenista, monessa mielessä hyvin avarakatseista ja modernilta tuntuvaa kristillisyyttä 1700-luvulla.

Herrnhutilaisuus syntyi uskonvainoista. Böömissä ja Määrissä eli nykyisen Tšekin alueella monet protestanttiset ryhmät joutuivat katolisten kanssa vaikeuksiin ja pakenivat pohjoisemmaksi. He löysivät turvapaikan kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin suvun mailta. Sinne rakennettiin vainottujen turvasatamaksi kaupunki, joka sai nimekseen Herrnhut, Herran suoja.

Voittoisan karitsan seuraajat

Herrnhutilaisuudelle on tyypillistä aktiivinen, eteenpäinpyrkivä ote. Liikkeen tunnus on voitonviiriä kantava, ryhdikkäästi eteenpäin askeltava karitsa. Teologinen pohjavire on optimistinen ja toiveikas. Kristus on ylösnousemuksellaan jo voittanut, lopputulos on tiedossa. Kaikki on jo hyvin, ja kristityn tehtävä on lähinnä tehdä Kristuksen voittoa todeksi maailmassa ja henkilökohtaisessa elämässä. Tämä näkyy musiikissakin: siinä missä pietistit harrastivat laahaavia ja ankeita virsiä, herrnhutilaiset töräyttivät jopa hautajaisissa kunnon torvisoiton. Täältä tullaan!

Herrnhutilaisen veljesseurakunnan kirkkosali tai rukoushuone Tukholmassa.

"Karitsamme on voittanut, seuratkaamme häntä." Herrnhutilaisten tunnus.

Herrnhutilaisuus korosti omakohtaista ja kokemuksellista uskoa kuten pietismi, mutta siihen ei liittynyt samanlaista vastakkainasettelua meidän ja maailman välillä. Tähän vaikutti ilmeisesti Zinzendorfin persoonallisuus. Hän oli maltillinen, utelias ja sovittelunhaluinen ja karttoi kaikkea aggressiivista polemiikkia. Hän tarkasteli uskontoja kiihkottomasti ja oli periaatteessa kiinnostunut kaikesta hengellisyydestä, vaikka olikin luterilainen. Zinzendorf ajatteli, että kaikki kirkkokunnat tai lahkot sisältävät palasen universaalista kirkosta ja edustavat oikeutetulla tavalla jotakin sen piirrettä. Kukin ryhmä tuo oman näkökulmansa yhteiseen keitokseen.

Zinzendorfille totuus Jumalasta ja kristinuskosta on viime kädessä sisäinen kokemus. Usko on sydämessä ja nousee jonkinlaisesta tunteellisesta liikahduksesta ihmisen kaikkein perimmäisessä olemuksessa. Usko on lähtökohtaisesti suuri mysteeri, jota erilaiset kirkkokunnat ja opit yrittävät kukin omalla tavallaan tavoittaa, mutta joka jää aina jotenkin hämäräksi.

Zinzendorf oli syvästi hengellinen ja kasvanut pietismin vaikutuspiirissä. Hän oli käynyt koulua Hallessa ja hänen isoäitinsä Henriette Catharina von Gersdorff oli keskeinen pietistinen vaikuttaja. Zinzendorfia kuitenkin ahdisti hallelaisen pietismin jyrkkyys ja katumusvaatimus, ja hänen oma hengellisyytensä lähti kehittymään eri suuntaan. Hän vietti tuntikausia katsellen krusifiksia ja pyrkien samaistumaan Kristuksen kärsimykseen. Kärsimys- ja verimystiikka tulikin yhdeksi herrnhutilaisen hengellisen kielen ominaispiirteeksi.

Sekä Zinzendorfilla että hänen isoäidillään oli harvinainen kyky edistää sitä, että eri tavoin ajattelevat kristityt tulisivat toimeen keskenään ja puhaltaisivat yhteen hiileen. Yhteisö oli avoin erilaisille vainoa kokeneille kristityille ja sinne kertyikin ihmisiä moneen lähtöön. Jos opista olisi alettu keskustella, olisi syntynyt verilöyly. Zinzendorf onnistui kuitenkin kääntämään huomion hengellisyyden kokemukselliseen puoleen ja painamaan erimielisyydet taka-alalle.

Yhteisön koossa pysymistä edisti myös suuntautuminen toimintaan ja yhteisiin ponnistuksiin. Zinzendorf ajatteli, että jos kristityillä on koko ajan itseään suurempia haasteita, jotka pakottavat ponnistamaan voimat äärimmilleen, ei aikaa eikä voimia jää tukkanuottasilla olemiseen. Joutilaat kristityt kun saavat ennemmin tai myöhemmin aikaiseksi oppiriidan.

Vapaus, veljeys, tasa-arvo

Pakolaiset alkoivat nimittää itseään veljien yhteisöksi. Veljeys laajeni koskemaan tunnustuskunnasta riippumatta kaikkia kristittyjä, joita yhdisti samanlainen elävä Kristus-kokemus. Herrnhutilaisuutta luonnehtii pikkuporvarillinen työn ja ahkeruuden, nöyryyden ja hurskauden korostus sekä yhteisöllinen ja optimistinen elämänasenne. Liike ei pyrkinyt tekemään eroa perinteisiin, vaan oli niissä kiinni.

Herrnhutilaisuudessa kartettiin kaikkea hierarkiaa ja vallankäyttöä, mutta ei organisoitumista. Toiminta oli hyvin järjestäytynyttä: jokainen herrnhutilainen kuului soluun, joka puolestaan kuului isompaan kokonaisuuteen eli kööriin. Kööri tarjosi ihmiselle eräänlaisen vertaisryhmän, joka sparrasi hänen hengellistä kasvuaan. Köörit jaettiin siviilisäädyn mukaan: omat köörinsä oli naimattomille naisille, naimattomille miehille, naimisissa oleville, leskille ja niin edelleen. Kaikki olivat periaatteessa tasa-arvoisia, mitä kuvasti yhdenmukainen pukeutuminen kööriasuihin. Kööreillä oli omat talot ja tunnukset, kuten eriväriset köörinauhat.

Herrnhutilaiset säilyttivät piispan viran, mutta karsivat siitä kaikki paavilliset vallankäytön elementit. Piispalle annettiin sielunhoitajan rooli ilman mitään päätösvaltaa. Päätökset tehtiin veljien kokouksissa kollektiivisesti.

Hartauselämä oli matalakirkollista ja sakraalirakennukset muistuttivat enemmän rukoushuoneita kuin kirkkoja. Hartaustilaisuuksissa istuttiin hyvässä järjestyksessä kööreittäin. Päivää rytmittävät rukoushetket oli rakennettu niin, että aamulla luettu yksinkertainen sana saisi päivän mittaan kasvaa ja syventyä mietiskelyn myötä. Sanan oli tarkoitus tulla osaksi henkilökohtaista elämää ja kasvua. Kasvun ajatus on muutenkin herrnhutilaisuudessa keskeinen: kasvu tapahtuu kuten siemenellä, hiljaisesti ja tiedostamatta. Olennaista on se, miten hartauden harjoittaminen vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti, ruumiissa ja sielussa, ei vain järjen tasolla.

Myös sukupuolten välinen tasa-arvo oli aikaansa nähden edistyksellistä ja pahennusta herättävää. Herrnhutilaisilla naisilla oli vahva oma kokemusmaailma, ja kööri-instituutio avasi naisille mahdollisuuksia sellaiseen asemaan ja johtajuuteen, jota ei tuohon aikaan pidetty naisille mahdollisena. Naiset saattoivat olla omissa kööreissään johtajina ja papin asemassa, jolloin ei syntynyt sellaista ylitsepääsemätöntä tilannetta, että naiset olisivat johtaneet miehiä.

Hengellinen elämä tarinaksi

Mielenkiintoinen herrnhutilaisuuden piirre on hengellisen omaelämäkerran (Lebenslauf) kirjoittaminen. Se oli tapa tutkia itseään ja omaa sieluaan, tulla tietoiseksi omasta hengellisestä kehityksestä ja ylläpitää sitä. Kun ihminen koki kasvaneensa ja syventyneensä hengellisessä elämässään, hän aloitti elämäkerran kirjoittamisen alusta, uudesta näkökulmasta. Lopulta teksti luettiin hautajaisissa: ihminen siis kirjoitti itse oman ruumissaarnansa. Jos ihminen ei itse osannut tai pystynyt kirjoittamaan, kööri teki sen hänen puolestaan.

Toisaalta elämäkerrat olivat tiedonvälitystä. Veljesseurakunnat muodostivat kiinteän verkoston, ja elämäkertoja kopioitiin ja levitettiin globaalisti. Tukholmassa luettiin toisten herrnhutilaisten hengellisiä omaelämäkertoja kaikkialta maailmasta Surinamista Grönlantiin.

Lähetystyötä riskirajoilla

Herrnhutilaisuuteen ei kuulunut nurkkakuntaisuus, vaan pyrkimys oli vaikuttaa maailmanlaajuisesti. Zinzendorf kuuli jo nuorena Intiassa olleiden lähettien tarinoita ja oli hyvin ihastunut niihin. Herrnhutilaiset olivatkin keskeisiä toimijoita protestanttisen lähetystyön aloittamisessa sekä kristittyjen parissa että ei-kristillisessä maailmassa. Veljesseurakunnissa oltiin valtavan innostuneita lähetystyön menestyksestä ja sitä seurattiin tarkkaan.

Jos lähetystyöalueella toimi jo jokin kristillinen kirkko, herrnhutilaiset kunnioittivat sitä ja pyrkivät toimimaan sen suojissa tai siitä riippumatta. Instituutiot olivat toissijaisia eikä tarkoituksena ollut haastaa tai kyseenalaistaa muita kirkkoja, vaan inspiroida herätystä ja löytää yhteys niihin, joilla on samanlainen kokemuksellinen käsitys Jumalasta. Tutkijan kannalta tämä on kiusallinen piirre, koska herrnhutilaisten toiminta ei ole johtanut konflikteihin kirkon kanssa eivätkä he ole jättäneet yhtä paljon jälkiä lähteisiin kuin pietistit, jotka saivat aina aikaan jonkinlaisia mellakoita.

Herrnhutilaisten lähettien toiminta ulottui Karibialta Newfoundlandiin ja Suomen Lapista Surinamiin. Alku oli usein hankalaa: yhdessä jos toisessakin paikassa ensimmäiset lähetit tulivat tapetuiksi, mitä seurasi muutaman vuoden lamaannus. Sen jälkeen vaihdettiin strategiaa ja yritettiin uudestaan. Zinzendorf pyrki kohti äärimmäisiä haasteita: jos lähetystyö tuntui jollakin alueella sujuvan hyvin, oli aika siirtyä eteenpäin.

Yrityksen ja erehdyksen kautta vahvistui ajatus siitä, että lähetystä voi tehdä menestyksekkäästi vain, jos alueen alkuperäiskulttuuri tunnetaan ja sitä kunnioitetaan. Toiminnassa näkyi myös rasismin ylittävä universaalin veljeyden ajatus. Zinzendorf vastusti orjuutta eikä käyttänyt ajalleen ominaisia hierarkkisia käsitteitä, kuten barbaari tai villi.

Vierailulla Tukholmassa

Nykyään herrnhutilaisuus on vapaakirkko, johon kuuluu vajaat miljoona jäsentä eri puolilla maailmaa ja joka kasvaa lähinnä globaalissa etelässä. Suomea lähin herrnhutilaisseurakunta on Tukholmassa, jossa kävimme vierailulla. Pastori oli sekoittanut päivämäärät ja odottelimme tunteroisen aurinkoisessa mutta viileässä kevätaamussa ennen kuin hän pyyhälsi polkupyörällään paikalle.

Tutustumiskäynnillä syntyi vaikutelma pienestä ja heterogeenisesta yhteisöstä, johon päätyy sattuman kautta erilaisia ihmisiä eri kirkkokunnista. He ovat löytäneet seurakunnasta itselleen hengellisen yhteisön, vaikka saattavat sen lisäksi käydä oman kirkkokuntansa tilaisuuksissa. Yhteisössä harjoitetaan lectio divinaa, mietiskelevää raamatunlukemista, ilmeisen avarassa keskusteluilmapiirissä. Lisäksi syödään ja vietetään aikaa yhdessä. Historiallisista syistä seurakunnalla on kiinteistöjä ja huomattavaa varallisuutta, vaikka se jäsenmäärältään on pieni.

Takahuoneen kirjahyllyssä oli riveittäin vanhoja harmaaselkäisiä, roomalaisin numeroin nimikoituja kirjoja, jotka olivat täynnä alkuperäisiä, käsin kopioituja Lebenslaufeja kaikkialta maailmasta. Nykyään hengellisen elämäkertakirjoittamisen tapaa ei ainakaan tukholmalaisyhteisössä kuulemma enää yleisesti harjoiteta.