”Hävittäkää itsestänne kaikki katkeruus, raivo, viha, riita, pilkka ja kaikenlainen pahuus”, kehottaa Efesolaiskirje (Ef. 4:31). En tiedä miten tunteita hävitetään eikä kirjekään sitä neuvo. Tulisi tarpeeseen, katkeruutta ja raivoa on nimittäin vaikka lampaiden syödä.
Viha ei ole aikaisemmin juuri kuulunut tunnerepertuaariini. Olen viha-aloittelija enkä oikein tiedä, mitä sen kanssa tehdään. Olen kuunnellut raskasta musiikkia niin kovaa kuin korvat vain kestävät. Jos olisi aikaa, kaivaisin ehkä vesivärit kaapista, pyörittelisin pensselin niin mustaksi tai niin kirkkaanpunaiseksi kuin suinkin ja vetelisin paperille jotain.
Lähdin parin yön opintomatkalle Tukholmaan. Vaimon kanssa käytiin tämäntapainen keskustelu:
Vaimo: Hyvä että pääset risteilylle, vähän irti jumalaprosesseista.
Minä: No ei Jumalaa niin vain karkuun pääse.
Vaimo: Paitsi jos ryyppää ja rellestää.
Minä: Pitäiskö ryypätä?
En ryypännyt. En ole koskaan oppinut käyttämään alkoholia. En siis päässyt Jumalaa karkuun. Sillä voi tietysti olla osuutta asiaan, että matkan ohjelma oli kovasti teologinen. Sieltä ensimmäisen tukholmalaiskirkon katosta Jumala heti tähyili vastaan kolmionmuotoisella silmällään – inhokkikuvani Jumalasta.
Tykkäsin kyllä reissusta. Ohjelma oli kiinnostavaa ja Tukholma kauniina kevätpäivänä melkein yököttävän idyllinen. On vähän hassua olla vihainen Jumalalle keväällä vehreällä saarella, jossa puut ovat juuri puhkeamassa lehteen. Kiipesin kalliolle sydänrukoilemaan, vaikka ei siitä sydänrukousta oikein tullut. Katkeraa tilitystä, jota on tässä ehkä parempi olla julkaisematta, ja pari kyyneltä. Itken harvoin, joten se oli saavutus.
Kotiuduin ja menin helatorstaina kirkkoon, mutta en raivoltani osannut osallistua mihinkään mitä messussa tehdään, joten tuntui paremmalta kavuta urkuparvelle kanttorin seuraksi. Makoilin sohvalla ja katsoin kännykkäraamatusta läpi kaikki viha-sanan esiintymät psalmeissa ja Uudessa testamentissa. Ne liittyvät järjestään joko Jumalan vihaan, joka kohdistuu väärintekijöihin, tai sitten siihen, että maailma vihaa kristittyjä. Kukaan ei vihaa Jumalaa.
Vihaisista rukouksista on puute. Vanha testamentti on kyllä siitä mukavaa luettavaa vihaiselle, että Jahve ei ole mikään nössö vaan jyrisevä ja salamoiva jumala, jonka sieraimista tupruaa savua ja jonka raivosta maan perustuksetkin paljastuvat (Ps. 18:8–16). Mutta se, että ihminen on raivoissaan Jumalalle, on jotain vähän kiellettyä, vaikka luulisi, että kautta aikojen Jumalan vihaamiseen olisi ollut syytä. Ennen kaikkea kaksi syytä:
- Kohtuuton
kärsimys, oma tai muiden. Tällä hetkellä ei tarvitse kuin vilkaista Gazan
suuntaan nähdäkseen sellaista, jos lähempänä ei ole. Kun kristillisessä
käsityksessä Jumala on maailmankaikkeuden luoja ja ylläpitäjä, häntä voinee
pitää jollain tapaa vastuullisena siitä, millainen tämä maailma on. (Eipä ihme,
että gnostilaiset ratkaisivat ongelman panemalla maailman alemman luojajumalan,
demiurgin piikkiin.)
- Kaikki se karmeus, mitä ihmiset tekevät Jumalan nimissä, ja sitä on paljon. Hengellinen väkivalta, Raamatulla päähän lyöminen, kaikenlaisten raja-aitojen pystyttely uskonnollisin perustein.
Kakkoskohta on ehkä ihmisten syy eikä Jumalan, mutta eron tekeminen ei ole yksinkertaista. Kuva Jumalasta rakentuu valtaosin sen perusteella, mitä Jumalasta kuulee ja näkee puhuttavan. Raamattu on meidän kulttuurissamme ensisijainen jumalakuvien lähde, eikä se kaikessa rujoudessaan tee Jumalan rakastamista helpoksi.
Tietenkään en vihaa kauneutta, rakkautta ja hyvyyttä, joita pohjimmiltaan uskon Jumalan olevan. Kaipaan niitä epätoivoisesti tämän maailman kärsimyksen keskelle ja vihaan Jumalaa juuri siksi, että päässäni sekoittuu erilaisia kuvia Jumalasta, joista osa tuntuu edustavan jotain ihan muuta kuin kauneutta, rakkautta ja hyvyyttä. Uskonnon outoutta on se, että Jumalaa voi rakastaa ja vihata täsmälleen samoista lähtökohdista, hyvyyden ja totuuden janosta käsin. Moni ateisti lienee aikojen saatossa ryhtynyt ateistiksi juuri siksi, että Raamatun tarjoama kuva Jumalasta on sellainen kuin on.
Omassa tapauksessani vihan taustalla on myös kokemus satutetuksi tulemisesta. Tunteiden dynamiikka tuntuu samalta kuin parisuhdekriisissä: vihaan, koska rakastan ja koska rakastettu on loukannut, eikä tunteista pääse yli ilman anteeksipyyntöä. Riitaa Jumalan kanssa on hankala ratkaista, koska häntä on vaikea saada yhtä selkeään vuoropuheluun kuin toista ihmistä. Ehkä pitäisi pyytää jotakuta pappia apuun, heidän duuninsahan on toimia ikään kuin Jumalan edustajina.
Kun en tällä hetkellä oikein pysty rukoilemaan, yritän pitää kiinni sitoutumisestani sydänrukoukseen edes niin, että istun kerran päivässä alas tunnustelemaan, tuntuuko rukoileminen mahdolliselta ja jos, niin millä tavalla. Normaalisti minulla on ollut tapana aloittaa rukous kumartamalla ja päättää se Isä meidän -rukoukseen, mutta nyt en pysty kumpaankaan. Kynttilän voin sytyttää ja ristinmerkin tehdä. Tai puuskahtaa, että auta nyt tämän kanssa. Tai auta niitä, jolla tiedän olevan vielä vaikeampaa, kyllä minä tässä pärjäilen.
