Minä: En jaksa enää tätä painia. Voimat loppuu eikä vastustajasta edes saa mitään otetta. Sitä paitsi voimasuhteet on ihan epäreilut.
Vaimo: Ootko varma että se on Jumala, jonka kanssa painit, vai se kuva Jumalasta, joka on jotain kautta muodostunut?
Minä: Varmaan kuva, sellainen monsterijumala joka heittelee ihmisiä helvettiin ja kirjoittelee Raamattuun mitä sattuu.
Vaimo: Ehkä Jumala vaan katsoo, että voi pientä painijaa, kun sillä on rankkaa.
Minä: Tykkääkö se musta?
Vaimo: Tykkää.
Minä: Miksei se sitten voi kertoa sitä mulle?
Vaimo (silittelee): Jos se kertoo näiden mun käsien kautta.
Minä (piristyen): Niin, kun ei sillä edes ole käsiä... Jumala on sillä lailla avuton.
Vaimo: Tiedätkö mitä oon aatellut Jumalasta?
Minä: No?
Vaimo: Sitä että mitä se on, että Jumala näkee ja välittää. Että se tietoisuus, joka on meissä kaikissa ja ehkä laajempaakin, on siinä mukana kun koen tai näen jotain. Kun jotain tulee mun kokemukseen niin samalla Jumala näkee sen. Sellainen tuntu on tullut joskus pitkillä retriiteillä, kun on jotain hankalaa ja kaipaa sitä että joku näkisi sen. Tajuaa, että tämähän on koko ajan jo nähty ja tästä on välitetty.
Minä: Tarkoittaako se sitä, että jos metsässä kaatuu puu niin ettei kukaan näe, niin edes Jumala ei tiedä siitä?
Vaimo: Ehkä se
tietoisuus on jotain laajempaa, ei vain ihmisistä kiinni. Tai edes ajasta tai
paikasta.
*
Avuttomalle Jumalalle
ei voi olla vihainen. Tuli mieleen Etty Hillesum (1914–1943), amsterdaminjuutalainen,
joka keskellä sortoa ja kansanmurhaa kirjoitti päiväkirjaansa keskusteluja
Jumalan kanssa:
Ja melkein jokaisella sydämenlyönnillä minulle tulee selvemmäksi, että Sinä et voi auttaa meitä vaan että meidän tulee auttaa Sinua ja että meidän täytyy puolustaa viimeiseen saakka Sinun asuntoasi meissä. (Etty Hillesum: Päiväkirja 1941–1943, Otava 1984.)
Erätauko jäi kuitenkin lyhyeksi. Illalla suuttumus nosti taas päätään ja olin valmis teroittelemaan uudestaan aseitani taistelun jatkamiseksi.
Tuntuu niin kuin olisi siinä Sormusten herran kohtauksessa, jossa Gandalf putoaa pohjattomaan kuiluun liekehtivän balrogin kanssa, selitin opiskelukaverille. Muinaisen maailman demoni, tulta ja varjoa niin kuin omakin demonini. Syvänteen ylittävällä sillalla Gandalf luulee jo voittaneensa ja kääntyy poispäin, mutta alas suistuva balrog viuhauttaa tulista ruoskaansa ja vetää velhon mukanaan rotkoon, uuteen kaksintaisteluun vapaassa pudotuksessa.
Aikamoinen kohtaus, sanoi opiskelukaveri. Mutta onneksi Gandalf on kova äijä ja niin oot säkin, hän sanoi.
Se jää nähtäväksi. Mutta koska koko teologian opiskeluni on lähinnä tämän taistelun motivoimaa, latinan kieliopin pänttäys ei nyt oikein jaksa kiinnostaa.
