Ave Maria

Marianpäivänä nurmikko oli aamulla varjopaikoissa kohmeessa, auringossa sula. Ensimmäiset lumikellot puskivat kukkapenkistä, koira paistatteli päivää terassilla. Kirkossa alttari oli pukeutunut valkoisiin ja enkeli kertoi Marialle vauvauutisia, koska jouluun on aikaa yhdeksän kuukautta.

Istuin penkissä ja ajattelin, että jos se pelkästä yrittämisestä olisi kiinni, saattaisin olla nyt itsekin raskaana ja odottaa lasta yhdessä Marian kanssa.

Lapsenteko on melko jännittävää puuhaa varsinkin, jos ei ole koskaan oikein tuntenut kutsumusta lapsen kantamiseen ja synnyttämiseen. Tällaisissa hommissa ei oikein auta muu kuin rukous ja jonkin itseä laajemman elämän virran kannateltavaksi heittäytyminen. Mutta kun kuljin koiran kanssa metsässä ja rukoilin, tuli olo, ettei tässä kyllä Jeesus auta. Eihän Jeesus tämmöisiä naisten juttuja tajua. Mariaa tarvitaan.

Tosin sehän tässä onkin, että naisten jutut tuottavat hankaluuksia. Kun olin istuttanut vauvansiemenet sinne minne niitä kuuluu istuttaa, jos haluaa tulla raskaaksi, meinasi silmiin nousta kyyneleet pelkästä harmituksesta ja loukkaantumisesta oman kehon naiseuteen.

– Vähän on ristiriitaiset tunteet, viestitin ystävälle.

– Paljon on tunteita edessä, kävi niin tai näin, hän vastasi. – Niistä selviät.

– Niin. Mutta kyllä sukupuoli tekee tästä vaikeempaa.

– Ihan taatusti. Tosi moni sanoittaa raskautta oman naiseuden kautta. Se on vähän epäreilua, pohti ystävä. – On huikeeta, että ihmisen sisällä kasvaa uusi ihminen. Tuntuu vähän ylimääräiseltä tunkea siihen jokin feminiinienergia.

– Varmaan parempi olla lukematta mitään raskausjuttuja, arvelin. – Vaimo voi opiskella ja sitten sivistää mua.

– Onko helpompi että neuvolassa ei sanota naiseksi vaan äidiksi?

– No jaa, tuskin musta äitiä tulee.

– Linnuista voi sanoa ihan kieliopin mukaan, että ”molemmat emot hautoo”.

– Joo se on kiva. Voisin olla se toinen emo.

– Kaikenlaiset ihmiset, joilla on kohtu, voi kantaa lasta, vakuutti ystävä. – Kaikensukupuoliset emot. Sitä paitsi sä oot sopiva. Kaikki ihmiset ei vaan sitä vielä tiedä. Harmi, mutta oot silti just sopiva. Ja sitä paitsi Jumalan kuva.

Päätin ottaa voimalauseeksi ”kaikensukupuoliset emot voivat hautoa”. Eläinmaailmaan samaistuminen auttaa. Jos tulen raskaaksi, olen vain nisäkäs, joka kantaa pentua. Siihen saatan kyetä. Eläinten maailmasta kun puuttuu ihmisten kulttuuri ja sen mukanaan tuomat ongelmat.

Eläimistä ei usein edes näe sukupuolta päällepäin. Koirani esimerkiksi ei ole yhtään naisellinen, vaikka onkin emo, viisi lasta synnyttänyt. Se on pikemminkin ollut aina vähän äijämäinen: merkkailee paljon ja nostaa koipea pissatessaan.

On kiva, että meidänkin kirkossamme on Marialle omistettu päivä, vaikka muuten Maria on ajautunut paitsioon. Marianpäivä tarvitaan ihan vain siksikin, että yhtenä päivänä vuodessa voi laulaa hienoa virttä 51. Siinä ”kaikki ilon lähteet puhkeavat” ja ”kaikessa on paratiisin tuoksu”.

Muutama viikko sitten päädyin vahingossa ortodoksikirkon ehtoopalvelukseen. Maria, jumalansynnyttäjä, oli vahvasti läsnä niin rukouksissa kuin kuvissakin. Katon freskot esittelivät tasapuolisesti sekä Marian että Jeesuksen elämän merkkitapahtumia.

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi se, että en tajua mistään mitään, vaikka palvelus oli selvää suomea. Tekstejä resitoitiin vauhdikkaasti, pappi ja avustaja välillä tulivat esiin ikonostaasin takaa, välillä menivät sinne takaisin. Oli kaikenlaista hyörimistä ja suitsuttelua. Ristinmerkkien osalta maastoudun sentään ortodoksien joukkoon, koska teen ristinmerkin oikealta vasemmalle enkä vasemmalta oikealle niin kuin luterilaiset. Se johtuu siitä, että olen vasenkätinen ja teen ristinmerkin vasemmalla kädellä.

Maria-rukousten tarpeen havaittuani kokeilin vähän aikaa rukoilla Ave Mariaa niin kuin katolilaiset, mutta ei se oikein sopinut luterilaisen suuhun. Ja mistä samaistumiskohde, jos ei naiseus eikä mieheys oikein tunnu omalta? Siitäkö variksesta, jonka eilen näin keikkumassa puussa ja nyhtämässä irti oksia pesätarpeiksi?

Magdalan Marian maineenpalautus

Jotta blogin vaatimattomalle lukijakunnalle ei iskisi opiskelukateus, täytyisi kuulemma kirjoittaa välillä myös teologian opiskelun tylsistä puolista. Mutta aika tylsää olisi kirjoittaa siitä, miten kreikantunneilla määritellään verbimuotoja: mediumin partisiipin aoristi yksikön nominatiivi tai aktiivin indikatiivin imperfekti monikon kolmas persoona. Menettelee, mutta ei kauheasti sytytä. Konkreettisin hyöty on toistaiseksi ollut se, että kun kerran messussa tuijottelin pappisystävän kasukan etumukseen kirjailtuja hieroglyfejä, havaitsin etteivät ne olekaan merkityksettömiä koukeroita, vaan siinä on ristikkäin kaksi sanaa: fōs, valo, ja zōē, elämä.

Vähän tylsää on välillä se, että kriittiset näkökulmat joskus vyöryvät päälle siinä määrin, että positiiviset tulokulmat kristinuskoon tuntuvat käyvän vähiin. Esimerkiksi Raamattu länsimaisessa kulttuurissa -kurssilla on keskitytty perkaamaan Ilmestyskirjaa, josta on aika vaikea löytää mitään rakentavaa, ja luettu Minna Heimolan tutkimusta Raamattu ja rasismi (2017), joka on masentava katsaus siihen, miten Raamatulla on oikeutettu syrjintää, orjuutta, apartheidia ja antisemitismiä. Osa perusteista kumpuaa suoraan Raamatusta, osa on muuten vain päättömiä tulkintoja. Selväksi tuli, että Raamattu taipuu perusteeksi mihin vain, jos niin halutaan – tietysti myös syrjinnän vastustamiseen.

Kyseinen kurssi on sekä opettavainen että vähän rasittava: pieniä kirjoitustehtäviä pukkaa tuhottomasti. Viimeistelin juuri yhden Magdalan Mariasta. Uudessa testamentissa Maria on kaikin puolin kunniallinen nainen, yksi Jeesuksen seuraajista. Evankelistojen yksimielisen todistuksen mukaan hän oli ylösnousemuksen ensimmäisiä, ellei ensimmäinen todistaja, joka lähetettiin viemään Jeesuksen miesoppilaille sanaa siitä, että Jeesus elää. Siksi hän on saanut arvonimen ”apostolien apostoli”. Hänellä on kuitenkin ollut länsimaisessa kulttuurissa myös maine entisenä prostituoituna. Miksi näin?

Syy on puhtaasti se, että Raamatun eri kertomuksia on sotkettu keskenään. Joskus 300-luvulla Magdalan Maria alkoi sekoittua Uuden testamentin toiseen Mariaan, joka on Martan ja Lasaruksen sisar. Tämä toinen Maria voitelee Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesuksen jalat kalliilla öljyllä (Joh. 12:1–8). Voitelukertomus puolestaan sekoittui Luukkaan kertomukseen syntisestä naisesta, joka kastelee Jeesuksen jalat kyynelillään, kuivaa ne hiuksillaan ja voitelee ne (Luuk. 7:36–50), ja simsalabim, näin Magdalan Mariasta tuli tuo syntinen nainen. Niinpä hänet oli luontevaa yhdistää myös Johanneksen kertomukseen avionrikkojanaisesta, jonka Jeesus pelastaa kivitykseltä (Joh. 8:3–11).

Teoksessa Women’s Sacred Scriptures (1998) Karen King argumentoi, että Magdalan Marian yhdistäminen syntiseen naiseen ei ollut tahaton sekaannus, vaan tahallista mustamaalaamista. Niin saatiin painettua alas Marian keskeinen asema varhaiskristittyjen joukossa, hänen profeetallinen ja apostolinen asemansa ja naisten johtajuutta tukevat teologiset virtaukset. Marian kanonisointi antoi hänelle kyllä positiivisen roolin, mutta sellaisen, joka sopi patriarkaaliseen järjestelmään. Olisi aika oikaista vääryys ja palauttaa Marian maine, sanoo King.

Oli miten oli, julistaja Mariasta tuli myös patriarkaalisessa tulkintauomassa. Keskiaikainen pyhimyslegendojen kokoelma Legenda aurea, joka maalaa Marialle taustan rikkaana mutta lihan iloihin keskittyvänä syntisenä naisena, tietää kertoa Marian myöhemmistä vaiheista, että hän päätyy Marseillen seudulle, missä hän alkaa julistaa Kristusta niin väkevästi, että paikallisen maaherrankin puntti alkaa tutista. Marian jumalasuhteiden ansiosta lapseton maaherra ja hänen vaimonsa saavat pojan. Vaimo kuolee synnytykseen laivassa, jolloin mies katsoo äidinmaitoa vaille jääneen vauvankin olevan käytännössä kuoleman oma. Hän jättää vaimonsa ruumiin ja lapsen autiolle rannalle ja lähtee Pietarin kanssa Jerusalemiin nähtävyyksiä katselemaan. Paluumatkalla mies löytää hämmästyksekseen rannalta parivuotiaan poikansa elossa, ja kuollut vaimokin virkoaa henkiin, kun mies rukoilee Magdalan Mariaa. Marian elämän loppuvaiheesta kerrotaan Legenda aureassa, että hän eli 30 vuotta erämaassa, josta enkelit hakivat hänet joka päivä taivaaseen seitsemän kertaa niin ettei hän tarvinnut lainkaan maallista ravintoa.

Kirkkotaiteessa Magdalan Marian tunnus on öljyastia, vaikka hänellä ei siis ollut mitään tekemistä Jeesuksen jalkoja voidelleen naisen kanssa – toki hän oli ylösnousemusaamuna matkalla haudalle voitelemaan Jeesuksen ruumista. Toinen Marian tunnus on valkoinen tai punainen kananmuna. Se viittaa legendaan, jonka mukaan Maria julisti Rooman keisarille kristinuskoa kananmunan avulla: kuolleelta näyttävä mutta elämää täynnä oleva muna symboloi ylösnousemusta. Kun epäilevä keisari sanoi kananmunan ennemmin muuttuvan punaiseksi kuin kuolleen heräävän eloon, muna muuttui punaiseksi.

Populaarikulttuurissa suosittuja ovat tulkinnat, joissa Magdalan Maria nähdään Jeesuksen rakastajana eroottisessa mielessä. Näillä jutuilla on jonkinlaista pohjaa Raamatun ulkopuolisissa varhaisissa teksteissä, Marian evankeliumissa ja Filippuksen evankeliumissa, joissa Marian sanotaan olevan Jeesuksen kumppani, oppilaista tälle kaikkein rakkain ja suudelleen häntä. Jeesuksen lempioppilaita on kuitenkin varhaiskristillisessä kirjallisuudessa monia muitakin, eikä suuteleminen välttämättä merkitse romanttista pussailua. Juudaskin suuteli Jeesusta kavaltaessaan hänet (Mark. 14:44).

Ehkäpä värjään pääsiäisenä munia punaisiksi ja muistelen Magdalan Mariaa.

Kumbaya ja Jumalan hylje

Tällä viikolla on jo kolmena päivänä käynyt niin, että olen päivän ensimmäisen luennon jälkeen ihan liekeissä, mutta seuraava luento on ollut pettymys ja heittänyt saavillisen vettä roihuuni. Jokin taho ilmeisesti huolehtii siitä, ettei tule makeaa mahan täydeltä. Paastonaika ja silleen.

Tänään roihun sytytti Mika Vähäkangas, joka oli vierailijana Elina Vuolan luotsaamalla, aivan timanttiselta vaikuttavalla kontekstuaalisen teologian kurssilla. Kirjoitin muistiinpanoja näppäimistö sauhuten. Vähäkangas puhui lähetystyöstä, josta en tiedä vielä paljoakaan ja johon suhtaudun lähtökohtaisesti vähän epäluuloisesti – sellaista paremmintietäjien hommaa.

Pohdittiin liturgista adaptaatiota eli sitä, missä määrin rituaaleja täytyy ja voi sopeuttaa paikalliseen tilanteeseen. Missä määrin rituaaleissa on kyse siitä, että niillä viestitetään jotain syvempää? Missä määrin muoto on tärkeä? Mikä on universaalia, mikä voi olla paikallista? Tässä Vähäkankaan tyylinäyte:

– Otetaan vaikka ehtoolliselementit. Meillä jumalanpalveluksessa huitaistaan huiviin espanjalaista malagaviiniä ja lättyjä, joista sanotaan, että se on leipää, mutta ei se muistuta meidän tavallista leipää. Ei se muistuta sitäkään, mitä Jeesus söi ja joi: tuskin hän pisti pääsiäisaterialla poskeensa minivohveleita. Mutta meille on tärkeää, että se on just näin! Malagaviini on pyhä asia. Entä jos täällä vedettäisiinkin reissumiestä ja piimää?

– Kauramaitoa tänä päivänä, pisti väliin vastuuopettaja Vuola.

– No okei, teillä Kalliossa ehkä.

Entä oppi, onko siinä olennaista muoto vai sisältö? Tansaniassa ollessaan Vähäkangas opetti dogmihistoriaa swahiliksi, jossa ei ole sellaisia sanoja kuin olla, olemus, persoona tai luonto. Miten siis sanoa swahiliksi, että Jumala on persoonallinen? Paras, mihin swahilinkieliset opiskelijat pystyivät, oli ilmaus ”Jumala on ihminen”. Afrikkalaisten täytyy ensin oppia ajattelemaan kreikkalaisittain tai länsimaalaisittain ennen kuin he kykenevät omaksumaan opin oikeassa muodossa, sanoi Vähäkangas. Joku huomautti, että sitähän se on meilläkin: ehkä oppia on siksi niin vaikea käsittää, kun emme ole kreikkalaisia.

Onko kulttuurien välinen todellinen dialogi edes mahdollista, pohti Vähäkangas ja kertoi esimerkin kongolaisesta kimbanguistikirkosta. Sen perusti Pyhän Hengen inkarnaatio Simon Kimbangu (1887–1951), joka puolestaan on edelleen inkarnoitunut useisiin seuraajiinsa. Kun lähtee pöllyttämään asiaa, ei inkarnaatio tarkoita kongolaisille yhtään samaa kuin kreikkalaisille, sanoi Vähäkangas. Jotta voisi ymmärtää, miten he uskovat ja miten se poikkeaa hellenististyyppisestä uskosta, pitäisi ymmärtää, miten he ajattelevat: jotenkin niin, että ihmisen henki saattaa päätyä välillä muualle kuin missä kroppa on ja että sielu saattaa olla monessa paikassa yhtä aikaa.

Länsimaissa ei ole sellaista teologia tai kulttuurintutkijaa, joka voisi kunnolla ymmärtää, mistä kimbanguistien uskossa pohjimmiltaan on kyse, arveli Vähäkangas. Heidän kirkkonsa potkaistiin kuulemma ulos Kirkkojen maailmanneuvostosta, koska siellä niuhotettiin, että ”ei saa olla kuin yksi inkarnaatio ja teillä on viisi”. Yhtä hyvin saattaa kuitenkin olla, että kimbanguistien kirkossa ei ole yhtään inkarnaatiota länsimaalaisittain ymmärrettynä. Opista tulee helposti rajojenmäärittelyprojekti, mutta entä jos oppi ei olekaan olennaista? Voiko olla uskonto, jossa opilla ei ole pahemmin väliä, vaan sillä, missä voi kokea Jumalan voiman, pohti Vähäkangas.

Kun kielellistä juttua yritetään transponoida toiseen kielelliseen kontekstiin, uskonnosta tulee olennaisesti kielipeliä. Syntyy helposti siansaksaa, jossa täytyy olla vihkiytynyt kaanaankieleen voidakseen ymmärtää uskoa, sanoi Vähäkangas.

Sananmukaisesti kääntäminen on mahdotonta, koska yhden kielen sana ei vasta sataprosenttisesti toisen kielen sanaa. Jopa sellaisia perussanoja kuin isä ja äiti käytetään yllättävän eri tavoilla eri kulttuureissa, tai sanaa ihminen, jos sellainen sana ylipäätään on. Sana ei ole mikään kielen atomi, vaan se linkittyy kielen muihin osiin, ja käännettäessä asian merkitys helposti muuntuu tai hämärtyy. Esimerkiksi heprean sana חָכְמָה tarkoittaa jumalallista viisautta, johon puolestaan evankelista Johannes viittaa kreikan sanalla logos. Kun se käännetään suomeksi sanalla sana, yhtäkkiä se, mikä oli viisautta, onkin sana, vaikkei sana viestitä meille yhtään alkuperäistä ideaa. Sanat kun voivat olla mitä tahansa bullshittiä, totesi Vähäkangas.

Entä jos käännetään dynaamisen ekvivalenssin periaatteen mukaan eli mietitään, mikä kohdekulttuurissa olisi vastaava asia kuin lähtökulttuurissa? Jumalan karitsa käännettiin kuulemma inuiittikulttuurissa Jumalan hylkeeksi, koska inuiiteilla ei ole käsitystä sorkkaeläimistä. Faktantarkistukseni perusteella tämä saattaa olla urbaanilegenda, mutta Jumalan hylje, joka kantaa maailman synnit, kuulostaa kyllä sympaattiselta.

Kun lähdetään kääntämään Raamattua, mitä siinä käännetään? Tekstiä vai jotain viestiä? Lukeminen on aina tulkintaa, muistutti Vähäkangas: tekstiä itsessään ei ole olemassa, koska se tulee meille olemassa olevaksi vasta luettuamme sen, ja silloin olemme jo tulkinneet sitä. Raamatussakin on monia kulttuurikerrostumia, eikä ole ollenkaan selvää, mitä jokin asia tarkoitti silloin ja miten se on siirrettävä tähän päivään. Ei ole mitään kulttuurisista ulottuvuuksista puhtaaksi tislattua evankeliumia missään. Mikä on se raja, jonka yli mentäessä kyse ei enää olekaan evankeliumista, vaan jostain muusta?

– Ei ole kyse siitä, mitä tapahtuu Afrikassa, vaan siitä mitä tapahtuu täällä, joka puolella, muistutti Vähäkangas. – Yhdysvalloissa on menossa sellainen letkajenkka, että herää kysymys, missä kohtaa MAGA-kristillisyys on vaihtanut evankeliumin johonkin toiseen stooriin.

Länsimaisella lähetyksellä on taakkanaan historiallinen painolasti, se kun on ollut kietoutuneena kolonialistiseen hankkeeseen. Sen lisäksi lähetystyötä vaivaa Vähäkankaan mukaan lähetysjargonin viljely, sellaisen kuin ”kokonaisvaltainen lähetys”, johon voi ripustaa ihan mitä tahansa. Epämääräisyyden hyvä puoli on se, että se peittää eroja.

– Siinä voi sitten istua leirinuotiolla ja laulaa Kumbayaa päälle, sanoi Vähäkangas. – Voi huijata, että me ollaan samaa mieltä vaikkei oikeasti oltaiskaan, koska kaikki on niin monimerkityksistä.

Sitähän se on täällä meilläkin, ajattelin. Uskonnollinen symbolinen kieli voi näennäisesti yhdistää, vaikka oikeasti tuskin löytyy kahta kristittyä, jotka ovat samaa mieltä uskonsa sisällöstä. Ilmankos kaikki tuntuu välillä niin sekopäiseltä, kun tukevaa maaperää ei ole missään. Totesin juuri eräälle blogin lukijalle (terveisiä!), joka sanoi että on ollut hauska seurata matkaani yhä syvemmälle kirkkoon, että syvälle on tosiaan tullut ajauduttua tähän hullutukseen. Mutta jos kirkko välillä on melkoinen hullujenhuone, niin sitä on kyllä maailma muutenkin.

Albataistelu

"Alba on pitkä valkea vaate, jota käytetään jumalanpalveluspuvun perusosana. Papin liturgisen asun perusvaate on alba eli messupaita. Alba on latinaa ja tarkoittaa valkoista." (evl.fi)

– Oliko hyvä messu? kysyi ystävä.
– Joo ihan. Mulla oli tervetulosanat ja sit jaoin ehtoollista. Alban kanssa on vähän taistelua edelleen.
– Miksi?
– Sovitin neljää ja löysin sentään sellaisen, joka ei kiristä eikä laahaa.
– Ai sillai! Luulin että sua vituttaa.
– Niin vituttaakin, mutta vähemmän vituttaa jos alba edes on sopiva. Se liittyy osittain sukupuoleen.
– Miten se liittyy sukupuoleen? Onko alboja kahta lajia?
– Ei, sehän on kyllä unisex.
– Onneksi.
– Sukupuoliangsti tulee jotenkin siitä kun on esillä. Aattelee omaa ulkonäköään enemmän, ja mähän en kauheesti tykkää siitä, miltä näytän. Helpointa on, jos ei tarvitse ajatella sitä ollenkaan. Ja jos ei saa olla omissa vaatteissa, niin se vaikeuttaa.
– Luulis äkkiseltään toisinpäin. Että alba piilottais "persoonan", muuttaisi, öö, joksikin.

Niin tietysti onkin. Elisa Vihervaara-Räihä kirjoittaa gradussaan Papin uudet vaatteet – Sukupuolen merkitys Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappien virkapukeutumisessa (2022) siitä, miten virkapuku toimii naamiona, joka voi tuoda turvaa sekä kantajalleen että sille, joka kohtaa puvun kantajan. "Kohtaaja voi turvallisin mielin kohdata viranhaltijan, eikä hänen tarvitse miettiä kyseisen henkilön persoonallisuutta tai mieltymyksiä. Lääkärin, poliisin ja papin puvut ovat esimerkkejä kantajan persoonaa peittävistä vaatteista. Katsoja ei sinänsä katso puvun ohi, vaan katsoo ja kohtaa puvun kantaman viran."

Samaan aikaan univormut luovat valtahierarkioita, tukevat ryhmäidentiteettejä ja korostavat eroa muihin.

Papin pukeutuminen on ollut naispappien kannalta mutkikas kysymys. "Naisten uskonnolliset univormut ovat aiheuttaneet päänvaivaa monessa maassa, jossa naiset saavat toimia kirkon palveluksessa", kirjoittaa Vihervaara-Räihä. "Monet naispuoliset papit ovat joutuneet kokemaan olevansa kakkosluokan pappeja miehiin verrattuna, tai sitten heidän sukupuolensa on haluttu häivyttää kokonaan. Nämä kertovat syvään juurtuneista perinteistä, joissa ainoastaan miehet on nähty papinrooliin sopiviksi."

Ystävä jatkoi keskustelua:

– Haluatko puhua siitä, että et pidä siitä, miltä näytät?
– Hmm, en mä tiiä mitä siitä puhuis. Se liittyy varmasti paljolti siihen, että harmittaa ku näytän naiselta.
– Niin. Vaikka et hirveesti. Et käytä mitään merkkejä ollaksesi nainen. Me naisethan ei olla naisia luonnostaan vaan me ripotellaan vinkkejä itseemme.
– En tietenkään käytä. Mulla menee kaikki energia niitten vinkkien peittelyyn. Koitan raivokkaasti vinkata, että en oo. Vaatteet taitaa olla mulle aika tärkeät siinä että ilmennän sukupuolta, vaikka sopivia on vaikea löytää. Siksi se alba kait on niin hankala. Ja on siinä ehkä jotain muutakin, mitä en tavoita. Joka tapauksessa albasta tulee olo, että tuun nolatuksi.
– Saan kiinni. Albahan just piilottaa valtaosan merkeistä, joita haluaa antaa. Minnalla [nimi muutettu] on usein huulipunaa ja tukka kiharrettu. Oletan, että samasta syystä: se haluaa pointata, että on nainen. Viikset varmaan toimis samoin. Pointtina, että ei ole nainen.
– Niin!
– Alba ei kovin hyvin onnistu poistamaan sukupuolta, koska sukupuoli vaan on niin vahva kategoria. Kyllä mäkin muistan että eilen mulle antoi leivän "mies", vaikka en tuntenut häntä. Sukupuoli suorastaan korostuu kun kyse on tuntemattomista, koska niistä ei tiedä mitään muuta. Tyhmää.
– Joo. Alban kanssa jää jäljelle vaan pää. Ja vähän ruumiinmuotoja, joita alba ei onnistu peittämään.
– Nyt tuntuu kummalliselta, että me ei ysärillä tajuttu, että on ihmisiä, jotka ei ole naisia tai miehiä. Kyllähän me tiedettiin, että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio, mutta me ei silti otettu sitä lukuun.
– Sä olitkin jossain edistyksellisissä feministipiireissä. Mä olin ysärillä hiekkalaatikolla ja seuroissa.

Se vähän lohdutti, kun messussa mukana ollut ystävä toivotti voimia, kun taistelin albojen kanssa. Joku sentään tajuaa, että tilanteessa on jotain hankalaa. Albaongelma on vähän harmillinen, koska mielelläni jakaisin ehtoollista, mutta tällä hetkellä tuntuu helpommalta olla hakeutumatta ehtoollisavustajaksi. Jos aikoo kirkon virkaan, albojen kanssa on kuitenkin pakko jotenkin oppia tulemaan toimeen.

Lauantaina kävin Tikkurilan kirkossa katsomassa opiskelukaverin ja kumppanien esittämän näytelmän, joka kävi läpi naispappeuden historiaa Suomessa. Varsinkin alkuaikoina naispappien ulkonäköä säädeltiin kuulemma tiukasti: pitkät hiukset kiinni, ei liian suuria korvakoruja. Sukkahousujen paksuudestakin oli piispojen ohjeistus.

Ajat ovat muuttuneet ja viime aikoina (nais)piispat ovat luojan kiitos helpottaneet tilannetta tarttumalla pappien sukupuolitettuihin pukeutumisohjeisiin. Uudet ohjeet tulivat voimaan 2023. Nykyään pukeutumisvaihtoehtoja on edelleen kahta lajia, mutta niitä ei ole sidottu sukupuoleen. Lisävaihtoehdoille tai entistä väljemmille muotoiluille olisi edelleen tarvetta, koska varsinkin sukupuolivähemmistöihin kuuluville papeille tai pappeutta pohtiville pukeutumisasiat tuottavat yhä päänvaivaa – tuskin olen ainoa.

Eksegeetinpoikanen vertailee ehtoollistekstejä

Vietin juuri rattoisan parituntisen vertaillen neljää Uuden testamentin kertomusta siitä, miten Jeesus asettaa ehtoollisen: sen kuvaavat Paavali (1. Kor. 11:23–26) ja kaikki synoptiset evankeliumit (Matt. 26:26–29, Mark. 14:22–25, Luuk. 22:14–20). Laitan tuotoksen tännekin siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa. Lainaukset ovat vuoden 1992 Kirkkoraamatusta.

Teksteissä Jeesus on oppilaidensa kanssa viimeisellä aterialla ennen vangitsemistaan. Aterian aikana hän ottaa leivän ja (viini)maljan ja kehottaa oppilaita jakamaan ne keskenään. Sekä leivän että maljan kohdalla Jeesus lausuu tietyt sanat rinnastaen leivän ruumiiseensa ja viinin vereensä. Nämä ovat yhteisiä piirteitä kaikille neljälle tekstille. Yhteistä on myös se, että kaikissa teksteissä Jeesus sanoo joko ruumiin tai veren tai molempien olevan jonkinlainen uhri (annettu/vuodatettu muiden puolesta). Maljan kohdalla Jeesus puhuu kaikissa teksteissä liitosta. Lisäksi kaikki neljä kirjoittajaa mainitsevat sen, että Jeesus murtaa leivän.

Pääpiirteet ovat siis yhteneväiset, mutta yksityiskohdissa on paljon eroja. Luukkaan tekstin rakenne poikkeaa muista. Hän aloittaa Jeesuksen puheen pienellä johdannolla, jossa Jeesus sanoo hartaasti halunneensa syödä pääsiäisaterian oppilaidensa kanssa ennen kärsimystään. Hän myös vaihtaa leivän ja viinin järjestystä: ensin malja, sitten leipä ja sitten vielä uudestaan malja aterian jälkeen.

Leivän murtamisen yhteydessä Jeesus sanoo Markuksen mukaan vain ”Ottakaa, tämä on minun ruumiini”. Matteus lisää tähän kehotuksen syödä: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Paavalilla ja Luukkaalla Jeesuksen repliikki on pidempi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Matteus ja Markus eivät mainitse ollenkaan sitä, että ehtoollista on tarkoitus viettää Jeesuksen muistoksi.

Maljan jakamisen yhteydessä Jeesus sanoo Markuksen mukaan: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.” Matteus lisää Jeesuksen vuorosanoihin jälleen kehotuksen juoda. Lisäksi hän täydentää Markuksen repliikin perään sanat ”syntien anteeksiantamiseksi”. Veren vuodattamiselle on siis annettu teologinen tulkinta: sen funktio on mahdollistaa syntien anteeksisaaminen. Luukkaalla, jonka mukaan Jeesus antaa maljan opetuslapsille kahdesti, hän sanoo jälkimmäisellä kerralla: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” Myös Paavali mainitsee uuden liiton (toisin kuin Matteus ja Markus, jotka puhuvat vain liitosta), mutta ei sitä, että veri on vuodatettu jonkun puolesta: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.”

Kenen puolesta Jeesuksen ruumis annetaan tai veri vuodatetaan? Paavalilla ja Luukkaalla ”teidän puolestanne”, siis kirjaimellisesti tulkiten vain läsnäolijoiden eli Jeesuksen oppilaiden puolesta, Matteuksella ja Markuksella ”kaikkien puolesta”.

Kaikki synoptiset evankeliumit mainitsevat Jeesuksen sanoneen, että hän ei enää maista viiniköynnöksen antia tässä maailmassa, vaan vasta Jumalan valtakunnassa. Markus sanoo, että tämä tapahtuu ”sinä päivänä, jona juon uutta viiniä Jumalan valtakunnassa”. Matteus lisää tähän sanat ”teidän kanssanne”, siis Jeesus juo uutta viiniä vasta sitten, kun myös oppilaat ovat hänen kanssaan Jumalan valtakunnassa. Luukas muotoilee asian toisin: Jeesus ei maista viiniköynnöksen antia ”ennen kuin Jumalan valtakunta on tullut”. Suunta vaikuttaa päinvastaiselta: Jeesus ei ole menossa Jumalan valtakuntaan, vaan Jumalan valtakunta on tulossa Jeesuksen luo. Paavali ei mainitse asiaa. Sen sijaan hän liittää ehtoollisen viettämisen Jeesuksen paluun odotukseen: ne, jotka viettävät ehtoollista, julistavat ”Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee”.

Paavalin kuvaus ehtoollisen asettamisesta muistuttaa siis eniten Luukkaan evankeliumia. Paavali ja Luukas ovat yhteneväisiä myös siinä, että Jeesus jakaa maljan vasta aterian jälkeen, ei aterian aikana. Vastaavasti Matteuksen ja Markuksen kuvaukset ovat lähellä toisiaan. Entä mitä näistä neljästä tekstistä käytetään ehtoollisen asetussanoissa, jotka ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyisessä Kirkkokäsikirjassa?

Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin (Paavali)

otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: (Matteus, Markus, Luukas)

Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, (Matteus)

joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää se minun muistokseni. (Paavali, Luukas)

Samoin hän otti maljan, kiitti ja sanoi: (Matteus, Markus, Luukas – Paavali ei mainitse kiittämistä maljan vaan leivän yhteydessä)

Ottakaa ja juokaa tästä, te kaikki. (Matteus, paitsi ”ottakaa” on Luukkaalta)

Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, (Paavali, Luukas)

joka vuodatetaan teidän puolestanne (Luukas)

syntien anteeksiantamiseksi. (Matteus)

Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni. (Paavali)

Ehtoollisen asetussanat on siis kursittu kasaan pienistä paloista Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien sekä 1. Korinttilaiskirjeen pohjalta.

Minusta tämä oli aika hauska pikku tehtävä. Huomiota kiinnittää se, että Matteus ja Markus puhuvat vain ”liitosta”, Paavali ja Luukas ”uudesta liitosta”. Ajattelevatko Matteus ja Markus vanhan juutalaisen liiton (eli Jumalan ja Israelin kansan välisen liiton) olevan yhä voimassa, kun taas Paavali ja Luukas tulkitsevat sen korvautuneen uudella? Toisaalta nimenomaan Matteus ja Markus näyttävät ulottavan Jeesuksen kuoleman vaikutuksen laajemmalle: veri on vuodatettu kaikkien puolesta.

Kiinnostavaa on myös se, miten kirkko on näiden tekstien pohjalta myöhemmin ymmärtänyt ehtoollisen vieton funktion. Luterilaisessa ehtoollisteologiassa ehtoollinen on nimenomaan syntien anteeksisaamisen rituaali, mutta Paavalille ehtoollinen vaikuttaa olevan toisaalta muistoateria ja Jeesuksen kuoleman julistamisen ateria, toisaalta yhteyttä Kristukseen (1. Kor. 10:16–17). Matteus ainoana mainitsee syntien anteeksiantamisen.

Vihan loppu?

Sanoin ystävälle kirkkokahveilla tänään, että jumalakriisiäni ei enää ole, ja hän yllättyi. Siitä tuli mieleen, että pitäisi varmaan päivittää tänne vähän kuulumisia.

Tosin en ollenkaan tiedä, mitä tapahtui, miksi kaikki ongelmat jumalasuhteessani tuntuvat kadonneen. Toiselle ystävälle sanoin jo joku aika sitten, että tuntuu kuin sillä vihalla, jota ryöppysi minusta koko viime vuoden kuin kuumaa vettä geysiristä, olisi sittenkin reuna. Että ehkä se joskus loppuu. Tietysti voi olla ennenaikaista antaa tällaisia lausuntoja sen perusteella, että kuukauden päivät olen elänyt jumalasuhteessani seesteisempää vaihetta. Ehtiihän tässä tulla vielä vaikka minkälaisia kriisejä; ehkä viha-geysir vain vetää henkeä. Etenkin kun olen nyt vältellyt tilanteita, joissa voisin triggeröityä, ja osallistunut vain turvallisiksi tietämiini kirkollisiin tilaisuuksiin.

Joka tapauksessa seesteistä on ollut. Tänäkin viikonloppuna osallistuin peräti kolmeen messuun ja yhteen kasteeseen, eikä mikään ahdistanut eikä hiertänyt. Teologian ja sydänrukouksen opiskelu, muu lukeminen ja erilaisten kristittyjen kanssa seurustelu on tietysti muuttanut paljon; verrattuna parin vuoden takaiseen minulla on valtavasti enemmän näkökulmia siihen, mistä kirkon uskonnollisessa kielessä on kyse ja miten moninaisilla tavoilla sen voi ymmärtää. Muutosta voisi ehkä havainnollistaa kaaviolla jotenkin näin:

Tiedollisen tason lisäksi paljon on tapahtunut muilla tasoilla. Yksi näkemisen hetki oli pari viikkoa sitten, kun messuporukkamme rakenteli taas meditatiivista messua. Toiset olivat jo aloittaneet harjoitukset, kun pujahdin kirkon sivuovesta sakastin läpi kirkkosaliin johtavalle ovelle. Tuli mieleen elokuva, jota olimme vaimon kanssa edellisiltana katsoneet: se kohtaus, jossa nuori sotainvalidi palaa pitkän sairaalajakson jälkeen kotitilalle puolison luo. Oli ihan samanlainen olo, sellainen kuin olisin ollut pitkään sairaana ja juuri palaamassa kotiin. Vastaanotto oli lämmin. Ystävä huomasi minut siinä nojailemassa ovenpieleen ja lähetti lentosuukon. Kun psalmi loppui, halauksia sateli monelta suunnalta.

Toinen näkemisen hetki oli tänään. Teen pientä harjoittelua kotiseurakunnalle ja niissä merkeissä olin mukana kasteessa. Kasteperhe ei ollut kirkollisesti orientoitunut, joten minä ja kasteen toimittanut pappisystäväni laususkelimme uskontunnustukset ja isämeidät ja veisasimme virret lähinnä kahdestaan. Olen nykyään enimmäkseen tekemisissä ihmisten kanssa, joille hengellisyys on elämän pohjavirta, joten kontrastin ilmapiirissä huomasi selvästi. Pappisystäväni jeesuspuheita kuunnellessa näin, miten umpikristitty olen, aivan yltä päältä kristinuskossa marinoitunut. Eihän siinä asiassa tai uskonnollisessa identiteetissäni ole mitään epäselvää. Tää on mun juttu. Mitä dystooppisemmaksi maailma muuttuu – ja juuri nyt se tuntuu muuttuvan dystopiaksi silmissä – sitä enemmän kaipaan Jeesusta, tai miksei Buddhaakin tai muita hengellisyyden mestareita, jotka tajuavat ihan muiden asioiden kuin rahan ja vallan päälle.

Olen huomannut muitakin muutoksia itsessäni. Yhtenä päivänä olin hirveän ylpeä itsestäni, kun onnistuin lopettamaan keskustelun puhelinmyyjän kanssa lyhyeen. Heidän taktiikkansahan on se, että he eivät anna toiselle ollenkaan suunvuoroa, joten kaltaiseni kohtelias kuuntelija on pulassa. Rajojen vetäminen on ollut minulle vaikeaa, mutta minäpä sanoin tällä kertaa, etten jaksa nyt alkuunkaan puhua tästä aiheesta, heippa.

Kun Jumalalle ei tarvitse olla vihainen, on tullut tilaa toisenlaisille oloille ja ajatuksille. Yhtenäkin päivänä tuli sellainen olo, että ehkä kristinuskon pyhiin asioihin, kuten sakramentteihin ja jopa Raamattuun, voisi suhtautua kunnioittavammin, pitää niitä pyhinä. Tuli huono omatunto siitä, että kerran laskin leikkiä ehtoollisesta ja vertasin sitä teekuppien muuttamiseen sammakoiksi Tylypahkassa – siis kun mietin, miten pappiskokelaat mahtavat omaksua maagisen kyvyn muuttaa viini Jeesuksen vereksi.

Ja älkää nyt kertoko kenellekään, mutta kun jumalakriisi ei tule tielle, niin myös pappeus tuntuu ihan eri tavalla vaihtoehdolta, tai oikeastaan väistämättömyydeltä. Voi hemmetti. Kyseessä kun ei todellakaan ole unelma-ammatti, vaan ala joka tuntuu lupaavan lähinnä monenlaista riesaa ja ikävyyksiä. Olo ei ole järkeilyn tulos eikä edes tunne, vaan jotain toisenlaisen systeemin tietoa, jotain mitä joku kutsuisi intuitioksi tai kutsumukseksi. Tai joku sanoisi, että Jumala kiskoo sinnepäin – minä taas hangoittelen vastaan. Mutta katsotaan nyt, saattaahan Jumala tulla vielä toisiin ajatuksiin.

Yliluonnollisten kokemusten äärellä

Syksyllä otin vähän tuntumaa uskontotieteeseen, jossa pohdittiin yliluonnollisia kokemuksia monelta kantilta: metsänpeittoon joutumisen kokemuksia, psykedeelien tuottamia mystisiä kokemuksia, autismin kirjolla olevien yliluonnollisia aistikokemuksia, kielilläpuhumista.

Opin, että yliluonnollisen kokeminen on ihan normaalia. Sekin on normaalia, ettei koskaan koe mitään yliluonnollista – karkeasti ehkä puolet ihmisistä kokee sellaista joskus elämässään. Tosin se, mikä määrittyy yliluonnolliseksi kokemukseksi, riippuu lähinnä ihmisen omasta tulkinnasta. Joku voi nähdä puussa linnun ja tulkita sen edesmenneen läheisen vierailuksi tuonpuoleisesta. Toisaalta tulkinnat ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia: ufoista kertova hittielokuva saa ufokokemukset räjähtämään käsiin, kun taas kokemukset menninkäisistä ovat hiipuneet samalla kun agraariyhteiskunta on painunut historian hämäriin. Yliluonnolliset kokemukset eivät kuitenkaan katoa, ja niissä on samanlaisia piirteitä yli kulttuurirajojen.

Minua kiinnostaa se, mikä on yliluonnollisten kokemusten merkitys ihmisten (erityisesti kristittyjen) hengellisyydelle. Ei voine kiistää sitä, että kokemuksista on hengelliselle elämälle hyötyä. Hyvin monien kristittyjen usko lepää jonkin yliluonnollisen kokemuksen tai kokemusten varassa. On kuultu tai muuten aistittu Jumalaa tai hänen puhutteluaan.

”Ehkä Jumala on nähnyt heikkouteni, sillä taivaalliset maistiaiset motivoivat kummasti jatkamaan hengen kuoppaisella tiellä”, kirjoittaa Sanna Vaara kirjassaan Jumalan katkennut kynä, ja jatkaa: ”Mistä tulee tämä luja uskoni Jumalaan, jos ei ainakin osittain kokemuksista, jotka ovat sitä vahvistaneet? Tarvitsisinko taas tikkareita, jotta saisin suhteeseemme kipinää?”

Toinen kirja, jonka hiljattain luin samasta hengellisten matkakertomuksien genrestä, on Mika Seppäsen Tien kauneudesta. Hänen kuvauksensa meditaatioretriiteiltä ovat yhtä yliluonnollisten kokemusten ilotulitusta. Kun minä menen retriitille meditoimaan, pääasiassa tuntuu siltä, ettei kokemuksessani tapahdu mitään. Siis muuta kuin sitä, että tunnen lattian allani, vaatteet ylläni, hengityksen tahtiin kohoilevan rintakehäni, nälän, kutinan nenänpielessä, laukkaavat ajatukseni ja mitä milloinkin. Sellaista normaalia. No, kyllä toisinaan tapahtuu vähän muutakin.

Muutama viikko sitten opetin sydänrukousta kotiseurakunnassa, ja päivään osallistunut ystävä sanoi lähteneensä heti jonkinlaiselle hengelliselle tripille ja paistatelleensa jumalallisen valon loisteessa. Toinen sanoi, ettei kokenut mitään erityistä. En minäkään koskaan koe sydänrukouksessa mitään erityistä. Minä vain sydänrukoilen, ja ennen pitkää tietoisuuteni yleensä sumenee, kun alan vajota uneen.

Vaara pohtii kirjassaan, että ehkä hän on erityisesti tarvinnut Jumalan vakuuttelua olemassaolostaan, kun ei ole saanut rintamaidossa luottamusta häneen. Ehkä Jumala antaa lohdutusta niille, jotka sitä erityisesti tarvitsevat. Sitä en usko, koska hengellisten kokemusten jakelu vaikuttaa täysin mielivaltaiselta. Kuten Vaara itsekin kirjoittaa: ”Elämä on, mitä on. Siihen näyttää kuuluvan niin pumpulia kuin paskaakin. Mitään ihmisjärjelle selittyvää logiikkaa täällä ei tunnu olevan.”

Hengellisiä kokemuksia ja niiden merkitystä teologialle ja uskonelämälle on pohdittu myös spiritualiteetin teologian kurssilla, jota parhaillaan käyn. Suhtautuminen kokemuksiin on kristillisessä perinteessä ollut kahtalaista. Toisaalta se on myönteistä: koko kristinuskohan perustuu ihmisten yliluonnollisille kokemuksille ylösnousseesta Kristuksesta, ja Paavalistakin tuli kristitty yliluonnollisen kokemuksen seurauksena. Toisaalta kokemuksiin on suhtauduttu nuivasti. Sydänrukouksen oppi-isä Thomas Keating kirjoittaa kirjassaan Avoin mieli ja sydän, että kristillisessä perinteessä on karsastettu yliluonnollisia lahjoja ja kykyjä, koska vaarana on hengellinen egoismi ja ylpeys. Keskiajan mystikko Ristin Johannes opasti hylkäämään kaikenlaiset näyt, ilmestykset ja äänet: puhdas usko on paras tie Jumalan luo.

Teologien kesken on kiistelty siitä, mikä painoarvo hengelliselle kokemukselle pitäisi antaa. Ankkuroituuko usko ihmisen omaan kokemukseen vai Raamattuun ja traditioon? Liberaaliteologian isä Friedrich Schleiermacher oli sitä mieltä, että kaikki kristilliset opit pitää pystyä muotoilemaan niin, että ne ovat yhteydessä kristittyjen omaan kokemukseen. Toinen suuri teologi, Karl Barth, oli vastakkaisella kannalla: jos Jumala rakentuu omaan kokemukseemme sopivaksi, uskosta tulee liian subjektiivista eikä ihmisen oma kokemus ja ajattelu tule mitenkään haastetuksi. Jos taas Jumala voi olla outo ja aidosti erilainen kuin kokemuksemme, hän voi myös haastaa meidät muutokseen.

Kysymys ei lopulta tietenkään ole joko–tai, vaan sekä–että. Kokemus tekee teologian eläväksi ja muuttaa ihmisten elämää. Helpostihan oppien pyörittely uhkaa muuttua pelkäksi paperinmakuiseksi filosofeeraukseksi tai karata omiin sfääreihinsä, irralleen ihmisten arjesta. Toisaalta pelkkään omaan kokemukseen nojaava hengellisyys on aika heikoissa kantimissa sekin. Traditio antaa eräänlaisen kartan, jonkinlaista suuntaa, varmuutta ja turvaa, jotain yksilöä suurempaa.

Uskonnollisille ja yliluonnollisille kokemuksille on tieteessä yritetty etsiä luonnollisia selityksiä monin eri tavoin, mutta yliluonnollista on vaikea saada tieteen keinoin kiinni. Mielenhäiriöiden ja uskonnollisten kokemusten rajapinta on oma ongelmakenttänsä, johon en tässä nyt mene. On kaikkea muuta kuin selvää, milloin uskonnollinen kokemus on sairauden merkki. Kurssilla on myös pohdittu sitä, voiko uskonnollinen kokemus tuottaa tietoa ja antaako oma kokemus ihmiselle perustellun syyn uskoa vaikkapa Jumalaan. Harva tällaisia tosin käytännössä pohtii: luontevaa on luottaa omiin kokemuksiinsa, ellei ole hyvää syytä olla tekemättä niin. Myös toisten ihmisten kokemukset voivat antaa syyn uskoa.

Sydänrukouksen piirissä opetetaan, ettei rukouksen toimivuus riipu ihmisen psykologisesta kokemusmaailmasta millään tavalla. Thomas Keating tähdentää, ettei yliluonnollisilla kokemuksilla ja kyvyillä ole mitään tekemistä jumalasuhteen kasvun ja ihmisen hengellisen edistyneisyyden kanssa. Hän varoittaa myös noudattamasta Jumalalta saatuja viestejä harkitsemattomasti, koska on hyvin mahdollista, että ne ymmärretään väärin. Keating kirjoittaa ”valot päällä” ja ”valot pois päältä” tapahtuvasta mystiikasta: samaan päämäärään eli mystiikan kontekstissa ”kaiken muuttavaan yhteyteen” voi päästä yhtä lailla se, jolla on rikas hengellinen kokemusmaailma, kuin sekin, joka ei koskaan koe yhtään mitään jumalallista.

Pidän siitä, ettei mielen sisältöä rukouksen aikana tai ihmisten kokemusmaailmoja ryhdytä arvottamaan. Toisaalta Keatingin tapa kirjoittaa asiasta nostattaa vähän kulmakarvoja, koska se tekee sydänrukouksesta sellaista, jota on vaikea osoittaa toimimattomaksi. Eihän mikään hengellinen harjoitus kaikille sovi, ja ihmisen pitää pystyä jotenkin oman kokemuksensa nojalla arvioimaan, kannattaako hänen harjoittaa sitä vai jotain muuta. En ajattele, että sydänrukouksen pitäisi ”tuntua joltain”, päinvastoin, mutta jokin tässä silti vähän hiertää. Ehkä se on se valaistumisen tai mystisen union tavoitteleminen, johon vieläpä pitäisi pyrkiä sokean uskon varassa.