Katuretriitillä: päivä 2

Uni on katkonaista, herään usein vaihtamaan asentoa ja ihmettelemään, eikö aamu vieläkään sarasta. Kun valoa vihdoin on tarpeeksi niin että näen lukea pientä pränttiä, luen Voima-lehdestä Pirkko Saision haastattelun. Siinä hän ihmettelee, miten näkyvästi ja yksin Päivi Räsänen saa edustaa raamatuntulkintaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Niinpä.

Koho herää ja ryhtyy venyttelemään. Menen sanomaan hänelle huomenta, ja päätämme herättää muut. Se on sääntö: jos kaksi meistä on hereillä ja päivä on valjennut, toiset saa herättää.

Aamu alkaa synnintunnustuksella. Sensei Mikko resitoi möreällä monotonisella äänellä, ja yhdymme siihen:

All karma ever committed by me since of old,
Due to my beginningless greed, hatred, and delusion.
Born of my actions, speech, and thought.
Now I atone for it all.

Eli suomeksi:

Kaikki koskaan aiheuttamani karma,
joka on aiheutunut ahneudestani, vihastani ja tietämättömyydestäni.
Syntynyt toimistani, puheestani ja ajatuksistani.
Nyt minä hyvitän sen kaiken.

Olen jo huomannut, että zenissä käytetään yllättävän paljon samoja sanoja kuin kirkossa: pappi, rukous, liturgia, atonement eli sovitus. Se johtuu siitä, että kun zeniä on käännetty länsimaisille kielille, lähin vastaavuus löytyi kristillisperäisestä sanastosta.

Zen-synnintunnustuksen taustalla ei tietenkään ole samanlaista sovitusteologiaa kuin kirkossa, mutta rituaali tuntuu samankaltaiselta. Ihminen pysähtyy näkemään ja tunnustamaan sen, missä on toiminut väärin tai taitamattomasti, ja orientoituu ottamaan uudenlaisen suunnan. Tunnistan ahneuden, vihan ja tietämättömyyden: ne ovat buddhalaisittain kolme mielen myrkkyä, kärsimystä synnyttävän toiminnan juurisyitä.

Wiebs on nukkunut tuskin lainkaan, hän ei ole kokenut oloaan turvalliseksi oudossa, pimeässä metsässä. Se havahduttaa minut omiin etuoikeuksiini. Minun ei ole käytännössä koskaan tarvinnut pelätä liikkumista omassa kotikaupungissani, vaan voin kuljeskella vapaasti yksinäni missä huvittaa. Tässä metsässä yöllä nukkuminen ei huolestuta minua tippaakaan. Jos meitä jokin täällä häiritsee, niin korkeintaan joku varhainen koiranulkoiluttaja. Maailmanlaajuisesti ajatellen tällainen turvallisuudentunne ei ole mikään itsestäänselvyys. Koho on järjestänyt katuretriittejä kotimaassaan Brasiliassa. Siellä turvallisuuskysymyksiin täytyy kiinnittää paljon enemmän huomiota, eivätkä retriittiläiset liiku koskaan yksin.

Lähden Wiebsin kanssa käymään Ilmatieteen laitoksella vessassa. Tuttuihin en törmää, vaikka aamun työmatkalaisia saapuu parastaikaa töihin.

Pahvit piilotamme sillan alle mahdollista tulevaa käyttöä varten. Katuretriitillä ei ole tarkkoja suunnitelmia. Emme tiedä, mitä päivän aikana tapahtuu tai missä vietämme seuraavan yön. Eletään hetkessä ja harjoitetaan ei-tietämistä. Mikon zenopettaja Frank De Waele -roshi oli kuulemma kannustanut olemaan säästämättä rahaa seuraavaan päivään. Seuraava päivä pitää huolen itsestään. Raamatullisia rinnastuksia tulee etsimättä mieleen: israelilaiset autiomaassa elämässä mannan varassa päivän kerrallaan tai Jeesus opettamassa taivaan linnuista ja kedon kukista. Harva kristitty kuitenkaan lähtee toteuttamaan Jeesuksen opetuksia yhtä kirjaimellisesti kuin me nyt teemme.

Talsimme Hämeentietä pitkin kohti Kurvia ja pysähdymme tervehtimään Mahatma Gandhin patsasta. Gandhilla on bambusauva kädessä, pyöreät silmälasit ja päättäväinen askel.

Jalkakäytävällä punertavan kerrostalon edessä on pieni jono. Odotamme hetken, sitten meidät päästetään sisään Vihreään Keitaaseen, jossa on tarjolla maksutonta aamupalaa. Vihreä Keidas on Suomen vanhin huumeidenkäyttäjiä auttava järjestö, joka tarjoaa monenlaisia palveluja ja tukea vaikeassa elämäntilanteessa oleville. Työkykykoordinaattori Mervi Nissilä istahtaa hetkeksi seuraamme ja kertoo, että Vihreä Keidas juontaa juurensa auttamistyöhön, jota kaksi kristittyä yläluokkaista naista ryhtyi tekemään omasta olohuoneestaan käsin, kun huumeet tulivat Suomessa 1960-luvulla uudeksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.

Vierailu Vihreässä Keitaassa on yksi koko retriitin ravisuttelevimpia kokemuksia. Se tuuppaa minut pois mukavuusalueelta, mikä onkin katuretriitin idea: hyppääminen tuntemattomaan ja tavanomaisista turvavarusteluista luopuminen.

Keitaan kävijäkunta on sellaista hyljeksittyä ihmisryhmää, joka kaupunkitilassa yleensä yritetään lähinnä siivota pois näkyviltä. Oma keskiluokkaisuuteni hyökyy voimalla naamalle: olen saapunut toiseen todellisuuteen, sellaiseen, joka sijaitsee hyvin lähellä omaani mutta josta minulla ei ole mitään kokemusta. Yritän jutustella pöytäseuran kanssa, mutta mikään mieleen juolahtava lause ei tunnu oikein sopivan. Pelkään möläyttäväni jotain tyhmää.

Vieruskaverin pöytätavat meinaavat viedä ruokahalun. Olen helpottunut, kun saan puuroni nieltyä ja voin vain istua ja katsella. Seinältä aamupalapöytiä katsoo silmät suljettuna ristillä roikkuva Jeesus. Hän tuntuu olevan juuri oikeassa paikassa.

Vihreän Keitaan jälkeen ajattelen, että katuretriittien luojan Bernie Glassmanin täytyy olla jonkinlainen hengellinen nero. Tämä retriitti on varmaan muutosvoimaisempi kuin mikään, mihin voisin osallistua, olkoonkin että myös hiljaa paikoillaan istuminen voi olla hyvin muutosvoimaista. Mikko kertoo, että Glassman sai innoituksen katuretriitteihin kristillisestä perinteestä, yhdysvaltalaiselta episkopaalipapilta James Mortonilta. Chicagossa pappeja kouluttaessaan Morton lähetti heidät elämään kadulle ilman rahaa, jotta he saisivat omakohtaisen kokemuksen köyhyydestä.

On torstai, hernekeittopäivä. Lounasta Mikko on ajatellut mennä syömään Elokoloon, Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n kohtaamispaikkaan. Siellä soppa maksaa euron ja pannukakku toisen euron. Tarvitsemme siis vähän rahaa. Sovimme taas tunteroisen kerjäämisaikaa ja tapaamisen Piritorin kulmalle.

Kiipeän Katri Valan puistoon. Siellä on vain keinuva päiväkotiryhmä ja pari laitapuolen kulkijaa. Roskis on levähtänyt puistokäytävälle, maassa lojuu huumeruiskuja.

Puiston laidan kallioseinämällä on pieni hylly, jolle joku on asettanut tyhjän viinipullon ja siihen kukkakimpun, joka on jo kuihtunut. Kiipeän katsomaan asetelmaa ja löydän tölkin. Palautan sen heti kauppaan, ennen kuin joku ehtii tulla pyytämään sitä minulta: 15 senttiä! Mutta tätä vauhtia emme rikastu tarpeeksi nopeasti.

Lähden kulkemaan pitkin Hämeenkatua. Mukavan näköinen nainen tulee vastaan.

– Moi, oisko sulla heittää yhtään kolikoita?

– Ei, sori.

Seuraava vastaantulija, jolta kehtaan kysyä, pyyhältää ohi vähän kireänä.

Käännyn sivukadulle. Rennon mutta huolitellun oloinen mies lompsii mäkeä alas puhelin kädessä ja katselee taloja kuin oikeaa osoitetta etsien.

– Moi, oisko sulla heittää yhtään kolikoita?

– Ei oo… eiku onpas!

Mies kaivaa shortsintaskuaan ja ojentaa minulle kolme euroa. Ihan tuosta vain, mutkattomasti ja jotenkin vilpittömän luottavaisesti. Hän ei kysy, mihin tarvitsen rahaa. Minä tarvitsen rahaa, hänellä sattuu olemaan taskussaan rahaa. Hän antaa ne minulle. Siinä se.

Kulman takana adrenaliini hyökyy kehoon, kun tuijotan kädessäni olevaa kaksi- ja yksieuroista. Kokonainen omaisuus! Onnistuin! Ei tarvitse palata tyhjin käsin.

Suuntaan aurinkoiseen puistoon toipumaan hetkeksi. Kadunkulmassa sadevesikaivo kuuluttaa loputtomasti Finnairin lentoa Amsterdamiin. Se on Markku ”Sika” Puustisen ääniteos Mutta minä lähden.

Kun olemme taas koolla, rahat pannaan yhteen ja minun housuntaskustani tehdään yhteinen pankki. Wiebs on ollut menestynein, hän ojentaa kympin seteliä. Sen antaja oli kaivellut lompakkoaan vähän kärsivän näköisenä, mutta sellaisin elkein, että hän on tottunut antamiseen. Muslimi, arvelee Wiebs. Meillä on nyt rahaa lounaaseen ja ylikin.

Pistäydymme Kallion kirkossa vessassa ja katsomassa Ilkka Sariolan maalaamaa sinisävyistä krusifiksia. Kohoa ja Mimsyä kiinnostaa erityisesti sen alareunaan maalattu Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin portti, johon johtavat junanraiteet. Zen Peacemakers järjestää Auschwitzissa joka vuosi moniuskontoisen retriitin, jossa muistetaan ja todistetaan kaikkea, mitä siellä on tapahtunut, ja harjoitetaan ei-tietämistä yhdessä. Koho tunnistaa maalauksesta Maximilian Kolben, fransiskaaniveljen, joka kuoli Auschwitzissa toisen vangin puolesta.

Elokolo on viihtyisä päihdetaustaisten ihmisten olohuone Kalliossa. Se muistuttaa tavallista kahvilaa, mutta on kotoisampi ja hinnat ovat halpoja. Zen Peacemakersin Suomen-osasto on auttanut toiminnan käynnistämisessä suurehkolla lahjoituksella ensimmäisen Helsingissä järjestetyn katuretriitin jälkeen vuonna 2017.

Syömme hernekeittoa ja pannaria. Olin varautunut kärsimään vilua ja nälkää, mutta nälkä tällä retriitillä ei taida ainakaan tulla. Mikkokin sanoo, ettei ruoka ole koskaan ollut katuretriitillä mikään ongelma. Lisäksi lämmin ja poutainen sää suosii meitä.

Iltapäivällä suuntaamme kohti keskustaa. Aurinkoisessa kaupungissa parveilee sekaisin turisteja ja paikallisia. Kaksi kiinalaistyttöä ottaa meistä valokuvan Senaatintorilla. He opiskelevat kuulemma taloustiedettä Turussa.

Mikko puhuu meidät sisään Uspenskin katedraaliin ohi pääsymaksun. Viimeksi olin täällä pääsiäisyönä, kun kirkko oli tupaten täynnä ja juhlatunnelma katossa. Nyt katselen isä-Jumalan kuvaa holvikaaressa ikonostaasin yläpuolella. Jumalalla on vaaleanpunainen pyjama ja vähän vatsakumpua. Ei ihme, ettei Jumalan kuvaamista oikein suositella monissa perinteissä: kyllähän Hän aika lailla latistuu.

Halaamme pronssista muumipeikkoa Tove Janssonin puistossa ja katselemme Kauppatorin vilinää. Turistina palloilu alkaisi pian käydä tylsäksi, mutta onneksi mukana on kiinnostavaa juttuseuraa. Mikko tietää paljon buddhalaisuuden historiasta ja selittää mielellään kaikenlaista, Koho tietysti myös. Kysyn Koholta keisakusta, zen-meditaatiossa käytetystä litteästä kepistä, ja Koho selittää, miten sitä käytetään. Harjoittaja voi pyytää paria läimäytystä hartioihin, jos energiataso uhkaa istuessa tippua. Se virkistää.

Kuuntelemme hetken urkujensoittoa Saksalaisessa kirkossa ja suuntaamme sitten juutalaispakolaisten muistomerkille. Siihen on kaiverrettu niiden kahdeksan juutalaisen nimet, jotka Suomi luovutti saksalaisille jatkosodan aikana ja sitä tietä tuhoon. Yksi heistä oli Helsingissä syntynyt puolitoistavuotias lapsi.

Suoritamme muistomerkin luona nälkäisten aaveiden ruokkimisen seremonian. Koho soittaa kelloa tyhjällä oluttölkillä.

Pitkän kaupunkikierroksen jälkeen alkaa olla taas nälkä. Kävelemme Hakaniemeen ja pysähdymme ravintolan luo. Mikko tuntee ravintoloitsijat, joten kerjääminen olisi hänelle liian helppoa. Toisetkin ovat käyneet siellä syömässä. Niinpä minut lähetetään pyytämään ravintolasta ruokaa. Kiusallista.

Kysyn mieheltä tiskin takana, olisiko hänellä mitään ruokaa, mitä hän haluaisi antaa ilmaiseksi pienelle ryhmällemme, joka elää kadulla ilman rahaa. Mies on ystävällinen, vaikka ei näytä erityisen ilahtuneelta. Hetken mietittyään hän lupaa tehdä meille yhden pasta-annoksen. Odottelen vähän nolona lakki kourassa tiskin vieressä.

Toiset tähystävät kadunkulmassa kuin mangustiparvi, kun saavun höyryävän kuuma ateria käsissäni.

Menemme Citybox-hotellin aulaan syömään. Itsepalveluhotellissa ei ole henkilökuntaa, joten voimme istua kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jaamme pastan ja muun paperikassissamme kulkeneen ylijäämäruuan, Mikko keittää nuudelit mikrossa. Hurstin lenkkimakkara on halpaa ja pahaa, mutta ei auta nirsoilla.

Aterian lomassa toiset muistelevat Auschwitz-retriittejä ja sitä, miten he viimeisen illan ohjelmassa potkivat toisiaan takamuksille tehdessään klovniversiota zen-liturgiasta. Zen-rauhantekijät nimittäin harrastavat myös klovneriaa varmistaakseen, etteivät he ota itseään liian vakavasti tai pyhity liikaa. Heillä on ”Order of Disorder” -niminen parodiasääntökunta, jolla on tällaisia periaatteita: ”Älä tapa mitään ottamalla sitä vakavasti” ja ”Unohda päihteet, olet jo ihan sekaisin”.

Mikko kertoo, että jukai-seremoniassa, jossa harjoittaja sitoutuu buddhalaisen tien kulkijaksi ja saa itselleen dharmanimen, hänelle annetaan Peacemakersien versiossa toisinaan myös klovninimi. Seremonia keskeytetään siksi aikaa, että suoritetaan parodiaseremonia, jossa kumarretaan väärinpäin ja kaikki tehdään muutenkin hullusti. Näkisinpä tämän joskus kirkossa kesken pappisvihkimyksen.

Kuuntelen toisten juttuja ihmeissäni. Tämä ei vastaa ollenkaan mielikuviani vakavamielisistä ja muodollisen jäykistä zen-harjoittajista.

Kun olemme lopettelemassa ateriaa, Mikon puhelin soi. Hänellä on ryhmämme ainoa puhelin mukana hätätilanteiden varalta. Läheisestä buddhalaisesta Sampo-keskuksesta soitetaan ja kutsutaan meitä teelle juuri, kun sattumoisin olemme ihan vieressä ja teen tarpeessa. Mikko on maininnut heille katuretriitistämme.

Bodhidharma-yhdistyksen väki istuu matalan pöydän ääressä iltateellä, kun tupsahdamme sisään. Paikka on minulle tuttu: tässä pienessä yhteisbuddhalaisessa keskuksessa kokoontuu myös oma sanghani eli harjoittajayhteisöni Nirodha. Nirodhan meditaatioperinne on maallistuneempi ja vähemmän seremoniallinen: meillä ei ole liturgioita, kaapuja, vihkimysseremonioita eikä kaulassa roikkuvia vaatekappaleita rakusuja. Me emme kumarra astuessamme meditaatiosaliin toisin kuin nämä, jotka kutsuvat salia zendoksi.

Teen ja pienen juttutuokion jälkeen hyvästelemme, koska yöpaikka on vielä löydettävä ennen pimeää. Yöstä on tulossa taas poutainen ja lämmin, mutta Kumpulaan on matkaa. Voisimme toki nukkua missä tahansa, mutta pahvikätkömme odottaa Kumpulassa eikä pahvia ole ihan helppo löytää.

Kadunkulmassa pysähdymme kuitenkin pitämään torikokousta. Mimsy on kuullut kutsun viettää yö Sampo-keskuksessa, mutta Mikolta se on mennyt ohi korvien. Lämmin sisätila toki houkuttaisi, mutta olisiko se huijaamista? Mikon mielestä ei ole, koska kaikkea vapaasti annettua on lupa ottaa vastaan. Olemme jo kallistumassa metsän puoleen, mutta epäröimme. Tilanne laukeaa, kun Mimsy huomaa unohtaneensa vesipullonsa Sampo-keskukseen. Ehätämme takaisin juuri kun Bodhidharman väki on lukitsemassa ovia, ja niin päädymme sisätiloihin nukkumaan.

Pienen salin nurkassa on pino zabutoneja, meditaatioalustoja. Niistä riittää makuualustoiksi kaikille. Järjestämme itsemme salin lattialle yöpuulle niin, etteivät jalat osoita kohti Buddha-patsasta. Se olisi epäkunnioittavaa.

Yö voisi olla mukavampikin. Alustat eivät ole kovin pehmeitä ja liukkaalla lattialla ne liukuvat helposti erilleen toisistaan. Nousen keskellä yötä järjestämään ne paremmin, limittäin. Metsää on vähän ikävä. Siellä sai kuunnella tuulen suhinaa puissa eikä ilmastointilaitteen huminaa ja kavereiden kuorsausta.

 

Kirjoitukset katuretriitiltä: Lähtövalmistelut – Päivä 1 – Päivä 2 – Päivä 3 – Päivä 4

Katuretriitillä: päivä 1

Äh, taas tuli kiire kotoa lähdön kanssa. Housuista unohtui vyö, onneksi pysyvät jalassa ilmankin. Ja se hammasharja jäi, vaikka olin päättänyt ottaa sen!

Metrolla Hakaniemeen. Tapaaminen on sovittu yhdeksitoista Citybox-hotellille. Matkalla täytyy vielä hoidella viimeisiä puhelinasioita. Jännittää vähän.

Hotellin aulasta löydän pienen ryhmän ihmisiä. Sensei Mikko Ijäs ja kolme naisoletettua! Ja minä kun pelkäsin olevani porukan ainoa ei-mies. Yksi heistä esittäytyy Mikon vaimoksi Maijaksi. Hän on tullut hakemaan arvotavaramme säilöön retriitin ajaksi. Ojennan Maijalle puhelimen, avaimet, lompakon ja kirjekuoren, jossa on retriitin osallistumismaksu eli lahjoitus asunnottomia tukeville järjestöille.

Maija sanoo, että häntä harmittaa, kun ei pääse mukaan. Katuretriitit ovat kuulemma niin mahtavia!

Sitten seuraan liittyy vielä laiha pitkä hahmo, jolla on harmaa parransänki. Sittenkin yksi mies. Hän on sensei Jorge Koho Mello, brasilialainen, Zürichissä pitkään asunut Zen Peacemakers -järjestön hengellinen johtaja. Tuttavallisemmin Koho.

Mukaan ovat lähdössä myös pieni eläköitynyt yhdysvaltalaisopettaja Mimsy, joka on tullut Massachusettsista asti, ja vaalea saksalainen psykoterapeutti Wiebs Hampurista. Kaikki tämä selviää minulle kuitenkin vasta vähitellen, kun alamme tutustua. Tässä vaiheessa – no, hyvä kun saan nimistä selvää.

Siinä sitä sitten ollaan, repussa vain makuupussi, sadeviitta, pipo, kaulaliina, lapaset ja vesipullo. Taskussa ei pennin pyörylää. Ja tästä sitä lähdetään, hotellin liukuovista ulos Helsingin aurinkoisille kaduille. Mitä onkaan edessä, eiköhän siitä hengissä selvitä.

– Pitäkää hauskaa! huikkaa Maija.

Ensin suuntaamme Karhupuistoon pitämään alkupiiriä. Joka päivä aamuin illoin on council, piiri, jossa puhe-esine kiertää kädestä käteen ja yksi puhuu, muut kuuntelevat. Ensimmäinen piiri menee esittäytymisiin. Sitten sensei Mikko kaivaa meille repustaan vihkosen, katuretriitin liturgian. Silmään sitä nopeasti ja huomaan yllätyksekseni, että monisteessa on myös kristillisiä rukouksia. Psalmeja ja Taizé-lauluja! Tulen myöhemminkin huomaamaan, että uskontojenvälisyys on osa Zen Peacemakersin toimintakulttuuria.

Karhupuiston laidalla roskiksen päällä on tölkki. Selitän Koholle, että tölkeistä saa rahaa, kun vie ne kauppaan. Koho innostuu, ja tölkkien jahtaaminen on siitä lähtien yhteinen harrastuksemme. Mutta pian paikalle saapuu oikea pullojenkerääjä ja kysyy, saisiko hän kädessäni olevan tölkin. Sinne meni 15 senttiä.

Kävelemme vähän matkaa Kurviin päin. Tutkimme roskalavaa, Koho onkii sieltä leopardikuvioisen pehmeän kangaskassin ja Hello Kitty -housut. Hän sovittaa kassia päähänsä. Kaikkia naurattaa.

Sitten Mikko pysäyttää meidät ja sanoo, että seuraavaksi meidän täytyy ryhtyä kerjäämään. Muuten emme saa lounasta. Hän selittää, miten on tehtävä: kadulla istuminen pahvimukin kanssa ei kannata, vaan parempi on olla aktiivinen, lähestyä ihmisiä ja pyytää heiltä rahaa. Myös ruokaa voi kerjätä kysymällä sitä ravintoloista. Ketään ei saa pysäyttää väkisin ja on epäkohteliasta mennä kerjäämään ravintoloiden terasseille.

Kerjääminen on buddhalaisten harjoittajien ikiaikainen käytäntö, kannustaa Mikko. Se on totta, mutta ei kauheasti lohduta. Monissa Aasian maissa kerjäävät buddhalaismunkit ovat instituutio. Kaikki tietävät, keitä he ovat, ja antamalla ruokaa munkeille ihmiset voivat kartuttaa hengellisiä ansioita. Munkit ja nunnat saavat ylläpitonsa yhteisöltä ja huolehtivat vuorostaan yhteisön hengellisistä tarpeista. Täällä meilläpäin on toisenlaiset käytännöt.

Tapaaminen sovitaan Piritorin kulmalle ja aikaa annetaan 50 minuuttia. En arvannut joutuvani kerjäämään niin pian, ja ihan yksin. Tämä on vaikeaa.

Lähden epävarmana kulkemaan Vaasankatua ylöspäin. Vielä ei ole nälkä, joten motivaatio kerjäämiseen ei ole kovin korkealla. Joku maalaa ovea, postiljoonit ovat kierroksellaan. Monet vastaantulijat pyyhältävät ohi kuulokkeet päässä, heitä en kehtaa pysäyttää. Menen naisen luo, joka istuu penkillä. Olisiko hänellä antaa yhtään kolikoita?

– Ei ole, sori, hän sanoo.

Toinen nainen toisella penkillä. Ihan vaan ruokaan tarvitsisin rahaa, selitän. Nainen ei puhu suomea, mutta ymmärtää sanan ”ruoka”. Hän ryhtyy viittilöimään: suoraan ja sitten vasemmalle. Ruoka, ruoka. Kiitän neuvosta, vaikka en aio noudattaa sitä.

Kävelen katua eteenpäin ja käännyn umpimähkään vasemmalle. Talon nurkalla on tupakalla parrakas mies. Olisiko hänellä kolikoita?

– Kolikoita? Ei ole, hän naurahtaa vähän halveksivaan sävyyn.

Saavun Helsinginkadulle. Nurkalla on avonainen ovi, josta kulkee sisään ihmisiä tyhjien kassien kanssa. Ovella on sisäänheittäjänä mies mustassa hupparissa, jonka selässä lukee ”Hurstin apu”. Ahaa, tätä nainen tarkoitti neuvoillaan.

En ole varma, saisinko mennä Hurstin ruoka-apuun. Sensei Mikko on sanonut, että yritämme säästää varattomille tarkoitetut palvelut niille, joilla on todellinen tarve. Me kykenemme saamaan ruokaa muutenkin. Mutta olen utelias, ja kun kerran ihmiset virtaavat ovesta sisään, imeydyn sinne minäkin. Näen pitkän valkoisen pöydän, seinällä roikkuvan krusifiksin ja pöytien takana hymyileviä ihmisiä, jotka moikkailevat rennosti.

Ensimmäisellä on edessään laatikko täynnä nuudelipakkauksia. Otan vähän epävarmana niistä kaksi – en tiedä, miten täällä pitää toimia. Seuraavan pöydän takaa syliini työnnetään makkarapaketti ja pussillinen jotain ruskeita kikkareita. Jäisiä lihapullia, selviää myöhemmin. Kolmas ojentaa tortillalettuja, neljäs pari pakettia viikunoita ja viides kaksi paprikaa. Kohta sylini on täynnä ja joku kysyy, tarvitsenko kassia. Kyllä kiitos, jos sellainen löytyy.

Hetkessä seison taas kadulla pää pyörällä ja kädessäni valkoinen paperikassi täynnä ruokaa.

No, eipähän tarvitse palata muiden luo tyhjin käsin. Se tuntuisi nololta. Kerjäämisen onnistumiseen on paineita, koska jaamme kaiken tasan. Jos etsisin ruokaa vain itselleni, saattaisin mieluummin nähdä nälkää kuin kerjätä, mutta minun täytyy tehdä osuuteni koko väliaikaisen perheemme ruokkimiseksi.

Palaan Piritorille etuajassa. Siellä ovat Mikko, Koho ja Wiebs. Mikko sanoo aikaa vielä olevan, joten Koho ja Wiebs lähtevät uuteen yritykseen. Minä jään juttelemaan Mikon kanssa. En halua enää kerjätä.

Hetken päästä Koho tulee takaisin kädessään tuhti falafel-pitaleipä kaikilla herkuilla. Oho! Hän on saanut sen kebabpaikasta. Ja tuolta tulee Wiebs sylissään kolme kolmioleipää ja pussillinen omenoita. Joku on kutsunut hänet kanssaan ruokakauppaan, kehottanut valitsemaan mitä tahansa ja maksanut laskun. Mikolla on paperipussissa tuoreita korvapuusteja.

Nyt meillä on ruokaa. Suunnistamme Diakonissalaitoksen D-asemalle. Se on kiinni, mutta pääsemme sisään, kun kolkuttelemme ovea. Sensei Mikko on asemalla tuttu naama, koska hän vetää siellä Zen Peacemakersin Suomen-osaston viikoittaiset meditaatiot. Istumme pöytään, lausumme ruokarukouksen buddhalaisittain ja jaamme kaiken tasan: pitaleivän ja kolmioleivät, paprikat ja viikunat. Ruokaa jää ylikin.

Lounaan jälkeen lähdemme talsimaan kohti Pasilaa – meillä on siellä tapaaminen. Matkalla harmittelen, ettei minulla ole kameraa. Kaupunki näyttää kauniilta, kun ei ole kiire eikä nenä kiinni puhelimessa. Nyt ei ole muuta tekemistä kuin jutella ja katsella ympärilleen. Välillä pysähdymme ihailemaan katutaidetta. Yhdessä, hieman psykedeelihenkisessä muraalissa on kolmesilmäinen hahmo, jolla on jäkäläviikset ja parrassa tunturipöllö.

Saavumme perille, mutta koska olemme etuajassa, menemme ensin päivälevolle puistoon. Makaan nurmikolla ja nautin tuulenvireestä iholla ja auringon leikistä lehtien lomassa. Maasta poimimani punainen pihlajanmarjaterttu on kaunis.

Sitten palaamme nuhjuiselle porttikongille ja astumme sisään Vepaan, Vailla vakinaista asuntoa ry:n (VVA) vertais- ja vapaaehtoistoiminnan keskukseen. Kulahtaneen sisäänkäynnin takaa paljastuu yllättävän tyylikäs ja viihtyisä tila, entinen ravintolasali. Joku lojuu sohvilla salin takaosassa, muuten on hiljaista. Näin hienolla säällä ihmiset ovat ulkona.

Meitä tulee tapaamaan VVA:n viestintäpäällikkö Erja Morottaja, inspiroiva ja asialleen omistautunut nainen, joka on vaihtanut MTV-pomon hommat asunnottomien edunvalvontaan. Pitkä keskustelu polveilee asunnottomuuden ympärillä. Puhumme siitä, miten pienet asiat voivat suistaa ihmisen elämän raiteiltaan. Asunnottomuuden suurin syy on pienituloisuus, Erja sanoo. Hän pohtii, miten pitkään itse jaksaisi olla pakenematta kurjuutta huumeisiin, jos joutuisi kadulle. Kovin pitkään ei ainakaan jaksaisi pysyä kiitollisena ja positiivisena, mitä apua tarvitsevilta ihmisiltä kuitenkin usein odotetaan.

Hallituksen leikkaukset tietysti puhuttavat. Suomi oli pitkään asunnottomuuden hoitamisen mallimaa Asunto ensin -politiikallaan, mutta nyt asunnottomien määrä on kääntynyt kasvuun samalla kun avustusjärjestöiltä uhkaa hävitä rahoitus. Yksityisten lahjoittajien näkökulmasta taas lapset ja eläimet ovat usein sympaattisempia auttamisen kohteita kuin päihdeongelmaiset ja asunnottomat.

Jos Erjalta kysytään, mitä asunnottomien hyväksi voi tehdä, hän kehottaa katsomaan ensimmäiseksi peiliin. Millä tavalla puhun toisista ihmisistä? Toiseksi, vaikka politiikka ei kiinnostaisi, olisi hyvä laajentaa katsetta omaa napaa ulommas ja miettiä, miten oma äänestyskäyttäytyminen tai sen puute vaikuttaa heihin, jotka ovat itseä heikommassa asemassa.

Täällä Vepassa on tarjolla ruokaa, vaatteita, sohvia, tietokone ja neuvontaa. Talvisin tiloissa toimii yökahvila Kalkkers, johon tulijoille ei aseteta ehtoja. Kaupungin järjestämään hätämajoitukseen pääsevät vain helsinkiläiset.

Hammasharjapulmanikin ratkeaa. Vepassa on tarjolla hygieniatuotteita, ja Erja käy hakemassa minulle hammasharjan ja pienen hammastahnatuubin. Pienet pakkaukset ovat kuulemma parhaita, jos ihminen joutuu kantamaan koko omaisuuttaan mukanaan.

Hyvästeltyämme Erjan ja Vepan törmäämme heti seuraavassa kadunkulmassa jättipottiin: roskalavaan täynnä isoja pahveja. Pahvia tarvitaan nukkumiseen, makuualustoiksi. Meillähän on vain makuupussit. Dyykkaamme lavalta pahvit mukaan ja lähdemme roudaamaan niitä Kumpulanlaakson halki kohti Hämeentien siltaa, jota Mikko on ajatellut mahdolliseksi yöpymispaikaksi. Sateelta suojattuja nukkumapaikkoja ei ole helppo löytää.

Viuhahdamme autotien yli tutkimaan sillan itäpäätyä. Paikka on ankea ja meluisa, sorapohjalla lojuu tyhjiä spraymaalitölkkejä. Tänne ei huvittaisi jäädä, eikä tarvitsekaan, koska yöksi ei ole luvattu sadetta. Tiedän paremman paikan.

Kumpulanmäen vaahterametsä on kaunis kaikkina vuodenaikoina ja sijaitsee aivan entisen työpaikkani, Ilmatieteen laitoksen, takapihalla. Löydämme metsästä sopivan aukion ja lähdemme Arabian kauppakeskukseen etsimään lisää pahvia. Sitä ei vielä ole tarpeeksi viidelle. K-Citymarketin työntekijä neuvoo menemään kaupan takaoville, mutta lastauslaiturin työntekijä hermostuu, kun Mikko käy kurkkimassa pahveja. Lidlistä saamme pari pahvilaatikkoa, ja Koho lastaa kyytiin nipun Voima-lehtiä.

Raijattuamme pahvit metsään Mikko haluaa ryhtyä toimittamaan päivän seremoniaa heti, kun vielä on päivänvaloa. Sitä varten etsitään alttarikivi ja asetellaan sille ruokaa ja kukkasia. Nyrkinkokoinen kivi toimittaa Buddhan virkaa. Mikko kaivaa repustaan zen-papin matkavälineistön. Katson kiinnostuneena, miten hän sytyttää kynttilän ja pienen, litteän mustan kiekon. Se on hiiltä ja palaa hitaasti, ja sen päälle voi ripotella suitsukehippuja pienestä lasipurkista. Ne palavat siinä ja päästävät ilmaan tuoksuaan.

Liturgia on sellainen kuin kristillisetkin liturgiat ovat: ulkopuoliselle lähes käsittämätön kokoelma rituaalisia elkeitä ja sanoja, joiden juuret ovat kaukana historiassa ja joiden merkitys voi avautua vain todeksi elämällä, lukuisten toistojen myötä. Mikko kertoo, että liturgia juontuu 700-luvun Kiinasta, seremoniasta, jolla pyrittiin helpottamaan edesmenneiden sukulaisten osaa tuonpuoleisessa. Seremoniassa kutsutaan koolle nälkäisiä aaveita ja ruokitaan ne. Nälkäiset aaveet ovat buddhalaisessa kuusimaailmaisessa kosmologiassa yksi vähemmän mukava jälleensyntymän muoto: olentoja, joita piinaa jatkuva, tyydyttymätön nälkä ja jano. Heidät kuvataan usein suurivatsaisina hahmoina, joilla on pitkä ja kapea kurkku. Zen Peacemakersin perustaja Bernie Glassman on kehittänyt liturgiasta oman versionsa ja uudelleentulkintansa: nälkäiset aaveet voivat kuvata paitsi henkiolentoja, myös kaikkia yhteiskunnassa syrjään sysättyjä sekä omia tarvitsevia ja hylättyjä puoliamme.

Seremoniassa kumarrellaan, suitsutetaan ja resitoidaan yhteen ääneen, välillä myös juhlitaan ja iloitaan. Lupaamme ottaa omaksemme nälkäisten aaveiden ilot ja surut ja pyydämme, että ne vapautuisivat kärsimyksestään. Koho toimii kellonsoittajana. Meillä ei tosin ole kelloa, joten hän naputtelee kahta keppiä yhteen.

Sitten päästään syömään. Nälkä onkin jo kurninut, ja olen ajatellut kaihoisasti ruokakassimme sisältöä. Hurstin lihapullat maistuvat mainioilta tortillalevyyn käärittyinä. En ole syönyt lihaa kahteenkymmeneen vuoteen, mutta jos kerjää kaiken ruokansa, ei ole kauheasti varaa nirsoilla. Palan paineeksi haukkaan kurkkua, joita saimme Vepasta mukaan läjän. Heillä oli hirveä määrä kurkkuja.

On jo pimeää, kun jaamme pahvit mahdollisimman tasapuolisesti ja asetumme nukkumaan metsänpohjalle. Käyn puskassa, harjaan hampaat ja ryömin pipo päässä makuupussiin. Ei tämä juuri poikkea siitä kuin jos olisin vaeltamassa. Telttaa ei ole, mutta ei sitä nyt tarvitakaan: lämmin, poutainen syyskesän yö eikä yhtään hyttysiä.

Jonkin ajan päästä nukahdan. Näen unta, jossa muut yrittävät kepeillä huitomalla herätellä minua. Hutkiminen tuntuu kuitenkin miellyttävältä, kuin hieronnalta. Nousen syvästä unesta lähemmäs pintaa ja raotan sen verran silmiäni, että näen, mitä ympärillä on. Kuu paistaa kirkkaana vaahteranlehtien lomasta. Liikutan vähän kättäni nähdäkseni, tekeekö kuunvalo varjon. Kyllä tekee.

Makaan sydänyöllä valveilla ja katselen kuun loistetta. Makuupussissa on lämmin. Mietin tilanteen kummallisuutta. Aamulla entiset työkaverini saapuvat tänne töihin, leimaavat kellokorttinsa, avaavat tietokoneensa ja menevät yhdessä lounaalle, niin kuin itsekin tein joitakin vuosia sitten. Minä olen hypännyt kyydistä, päätynyt ruokkimaan nälkäisiä aaveita ja nukkumaan entisen työpaikkani takametsään näiden tyyppien kanssa. Elämä osaa yllättää. Mutta en vaihtaisi.

 

Kirjoitukset katuretriitiltä: Lähtövalmistelut – Päivä 1 – Päivä 2 – Päivä 3 – Päivä 4 

Katuretriitillä: lähtövalmistelut

Vähän jänskättää, koska olen lähdössä katuretriitille. Tarkoitus on elää neljä päivää Helsingin kaduilla ilman rahaa, kotia ja puhelinta. Kassissa on makuupussi, sadeviitta, pipo, kaulahuivi, villasukat, yhdet alushousut ja tyhjä muovipullo. Muita varusteita mukaan ei saa ottaa.

Lähdin retriitille mukaan aika spontaanisti. Heinäkuun lopussa sähköpostiini kilahti viesti zenbuddhalaiselta papilta ja opettajalta Mikko Ijäkseltä. Hän mainosti johtamansa Zen Peacemakers -järjestön toimintaa. Ilmoittauduin retriitille suurin piirtein siltä istumalta sen enempää miettimättä, koska konsepti oli jo tuttu. Olin lukenut katuretriitistä joskus aiemmin ja vaikuttunut.

Tai no, yhtä asiaa vähän mietin:

– Onks noloo mennä etuoikeutettuna larppaamaan koditonta? kysyin ystävältä, jonka arvostelukykyyn luotan.

Ystävä vastasi, että ei oo noloo, joten en vaivannut päätäni kysymyksellä sen enempää.

En tunne ketään retriitille lähtijää entuudestaan, mutta tietysti he ovat hyviä tyyppejä – kuka muu lähtisi tällaiseen mukaan. Minulla ei myöskään ole mitään omakohtaista kokemusta zenbuddhalaisuuden harjoittamisesta. Olen ollut kymmenillä buddhalaisilla meditaatioretriiteillä, mutta ne edustavat toista buddhalaisuuden haaraa, theravadaa.

Zeniin olen tutustunut vain kirjoista. Tuoreita suomalaisia zen-kirjoja onkin ilmestynyt ainakin kaksi. Mitra Virtaperkon Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) oli niin mielenkiintoinen, että kun pääsin loppuun, melkein teki mieli kuunnella se saman tien alusta uudelleen. Mikko Ijäksen Zen ja muumit (2026) on kepeämpi ja populaarimpi, mutta antaa ajattelemisen aihetta sekin.

Olen ajatellut, että zen olisi minun makuuni turhan kurinalaista. Olen tykännyt syvän levon retriiteistä, joissa voin kuorsata menemään meditaation aikana, jos nukuttaa. Siellä ajatellaan, että meditaatio voi löytää ihmisen, joka rentoutuu ja antautuu lepoon. Zen-salissa joku tulisi napauttamaan torkkujaa kepillä selkään, noin karrikoidusti. Joka tapauksessa odotan mielenkiinnolla tutustumista itselleni uuteen hengelliseen perinteeseen. Katuretriittiin kuuluu käsittääkseni jonkin verran meditaatiota ja zen-seremonioita.

Odotan myös kodittomuuden ja rahattomuuden mukanaan tuomaa näkökulman vaihdosta ja siitä syntyviä oppimis- ja oivalluskokemuksia. Retriitin vetäjä, sensei Mikko, on kuvannut kokemustaan katuretriitillä Paavalinkirkon Varustamon blogissa näin:

Katuretriitin yhtenä tarkoituksena on irrottaa osallistujat arkipäivän rutiineista, suojaverkoista ja asenteesta joissa koemme olevamme irrallaan ”toisista”. Suurin erottava tekijä on raha. Kun minulla ei ollut rahaa, jouduin nöyrtymään ja pyytämään kaikkea mitä tarvitsin. Tästä pyytämisen prosessista kumpusi valtavan suuri kiitollisuus ja nöyryys koko maailman yhteenkietoutuneisuutta kohtaan aina kun satuin saamaan jotain mitä tarvitsin, oli se vaikka lasi vettä, teetä, ruokaa, rahaa tai vaikka siisti vessa.

Retriittiin lähtijöitä kannustettiin aloittamaan kerjääminen jo ennen retriittiä. Tarkoitus oli pyytää retriitin osallistumismaksu, 250 euroa, lahjoituksina ystäviltä ja tutuilta. Tuo summa menee kokonaisuudessaan asunnottomia tukeville järjestöille. Tarkoitus oli myös koota retriittiä varten buddhalainen rukousnauha, mala, jonka helmiin voi kirjoittaa tai kaivertaa lahjoittajien nimet.

Niinpä kerroin Facebookissa ystävilleni osallistuvani katuretriitille, ja pyysin heiltä rahaa. Mietin, mahtaako kukaan antaa mitään, mutta puhelin pörisi MobilePay-viestejä koko loppuillan. Lopulta minulla oli kasassa 370,14 euroa – summa, joka odottaa nyt kirjekuoressa lahjoittamista eteenpäin. Kiitos jokaiselle! Hauskaa oli, että tätä zenbuddhalaista retriittiä lähtivät kaikkein innokkaimmin tukemaan kristityt ystäväni, eivät niinkään buddhalaisista meditaatiopiireistä tutut kaverit.

Malaani tuli 28 puista helmeä, joihin kirjoitin 28 lahjoittajan nimet tai nimikirjaimet, ja lisäksi neljä värillistä helmeä. Päätin lisätä ne nauhaan muistuttamaan katuretriitin kolmesta periaatteesta, jotka ovat:

1. Ei-tietäminen (Not-Knowing). Kaikista omista ennakkokäsityksistä ja olettamuksista luopuminen. Tätä kuvaa sininen helmi, kristillisissä piireissä pyhän huolettomuuden väri.
2. Todistaminen (Bearing Witness). Sydämen avaaminen koko maailman iloille ja suruille. Pujotin nauhaan valkoisen ja mustan helmen: valkoinen iloille ja musta suruille.
3. Rakastava toiminta (Loving Action). Toiminta, joka syntyy siitä kun olemme valmiita luopumaan omista ennakkokäsityksistämme ja kun pysähdymme kuuntelemaan. Tätä edustaa punainen helmi.

Niinpä malastani tuli tällainen: 7 puunväristä helmeä, sininen helmi, 7 puunväristä helmeä, musta ja valkoinen helmi, 7 puunväristä helmeä, punainen helmi, 7 puunväristä helmeä.

Mala-harjoitus tuntui koskettavalta. Nyt retriitille lähtiessä tunnen edustavani siellä suurempaa ihmisjoukkoa kuin vain itseäni. Se tuntuu eräänlaiselta kunniatehtävältä. Otan vakavasti myös lupaukseni kertoa kokemuksistani jälkeenpäin niille, joita retriitti kiinnostaa. Harmi kyllä mukaan ei voi ottaa edes pientä kynänpätkää, jolla voisi tehdä muistiinpanoja, mutta kirjoitan sitten jälkeenpäin.

Varusteisiin tein kyllä yhden poikkeuksen. Kirjoitin sensei Mikolle sähköpostia, että mites hammasharja? En haluaisi mitään ientulehdusta hankkia kuitenkaan. Mikko vastasi, että voisin yrittää kerjätä hammasharjan vaikka jostain hotellista, mutta että voin ottaa hammasharjan, jos koen sen välttämättömäksi terveyden kannalta. Ajatus hammasharjan kerjäämisestä ei houkutellut, joten sujautin taskuun hammasharjan ja melkein tyhjän hammastahnatuubin.

Noin muuten minua huolestuttaa retriitille lähtiessä lähinnä kaksi asiaa: 1. saanko nukuttua kovalla alustalla ja 2. mahtaako kerjääminen olla kauhean piinallista puuhaa. Mennä nyt pyytämään rahaa tuntemattomilta, hui. Mutta on minulla etujakin: pärjään pitkiä aikoja käymättä vessassa enkä ole addiktoitunut kahviin tai mihinkään muuhunkaan, korkeintaan puhelimeeni, mutta sitähän retriitille ei saa ottaa. Sitä paitsi kuljen muutenkin niin virttyneissä vaatteissa, ettei retriitti tuota suurta muutosta ulkoiseen habitukseeni.

Onneksi syyskuun alku on Helsingissä vielä lämmin ja yötkin ovat varsin lämpimiä. Sain palelemisesta tarpeekseni jo elokuun alun vaellusretriitillä Utsjoella.

Mutta nyt täytyy mennä valmistautumaan ja syömään tukeva aamupala, ettei tule heti nälkä, kun retriitti kohta alkaa. Kuulemisiin!

Kirjoitukset katuretriitiltä: Lähtövalmistelut – Päivä 1 – Päivä 2 – Päivä 3 – Päivä 4

Kesän henkiset riennot

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, mutta se ei johdu siitä, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut. Päinvastoin. Kesään on mahtunut niin paljon kaikenlaista, etten tahdo ehtiä sulatella kaikkea.

Keväällä olin aika pitkään alamaissa euforisen Turun-harjoittelun jälkeen. Tunsin olevani henkisesti ja hengellisesti niin kuivassa erämaassa, että hiekka vain pöllysi. Nyt on toisin: kolmeen sanaan tiivistettynä kesä on ollut rikas, onnellinen ja merkityksellinen.

Kesän alussa tein oman pienen pyhiinvaelluksen Raisionjoella. Lähdin liikkeelle Ruissalon edustalta, missä joki laskee mereen, ja kävelin kultarinnan ja ruisrääkän laulussa Raision kirkolle. Hautausmaa oli harvinaisen kaunis. Istuin hetken lasiseinäisessä Kirkkauden kappelissa, jonka lattiaa peittävän murattimaton alle on peitelty monen vainajan tuhkat.

Kesäkuussa vietettiin Alyssan kirjan julkkareita Rastilan metsässä Hiljaisuuden majalla (A. Coffin: Silence Chamber). Se näyttää vähän suurelta muurahaispesältä, kahden siirtolohkareen väliin ohuista oksista taidokkaasti punottu risukupoli. Kävin majalla kesällä toisenkin kerran tekemässä kehollista luontoharjoitusta, jossa valitsimme puun tai kiven ja tutkimme sitä koko kehollamme ja kaikilla aisteillamme. Ensimmäinen seurustelukumppanini oli sammaleinen kivi. Upotin naamani sammaleeseen ja havaitsin sen olevan täynnä muurahaisia. Seurustelin myös kuusen kanssa ja torkahdin hetkeksi sen vihreiden oksien helmaan. Kuusi on minusta hengellisin kaikista puista, koska sen oksat ovat kuin siunaavat kädet.

Kesä ei olisi kesä ilman Kreivilää, rakkaaksi käynyttä Teosofisen seuran kartanoa Forssassa. Siellä olen kuin paratiisissa: vanha natiseva kartano, retriittihiljaisuus, puutarhan jättiläispuut ja marjapensaat, hyväntahtoiset ihmiset, metsien ympäröimä järvi, jossa uida. Onneksi pääsin vähäksi aikaa taas Kreivilään, kun vaimo opetti siellä retriitin ja minä kokkailin keittiössä. Retriittihommien lomassa kelluin järvessä ja nautin.

Sitten olivat suviseurat, joista olen jo kirjoittanut. Äärettömän merkityksellinen kokemus. Sateenkaarimeininkien ohessa oli hienoa istua isossa teltassa laulamassa ja huomata, miten vapaasti ja kevyesti pystyn puheita nykyään kuuntelemaan ja miten se teologinen linssi, jonka läpi kuulen virsien sanat, on vaihtunut kokonaan toisenlaiseksi. Enää sanat eivät ahdista, vaan ruokkivat.

Suviseurojen jälkeen ehdin hengähtää hetken kotona ennen kuin lähdin Haminaan, Via Silentiin luostariyhteisöön. Olin ensimmäistä kertaa rukouskumppanina eli vastuussa hiljaisen rukousmenetelmän (sydänrukous) opettamisesta luostariin saapuville ihmisille. Siinä riitti haastetta. Onneksi luostariin saapui uusia rukoilijoita juuri kun alkoi tuntua, että olen tyhjentänyt koko pajatsoni, ja saatoin taas aloittaa alusta perusasioista. Nautin meressä kellumisesta, tervapääskyistä, Vihreän rukouskirjan oivaltavista rukouksista, ukkoskuuroista, yhteisöllisyydestä, aittakappelin hämäryydestä ja lattialankkujen pehmeydestä jalkojen alla. Viikko syvensi myös omaa suhdettani sydänrukoukseen ja tarjosi harjoitusta hetkipalvelusten pitämiseen.

Haminasta palattuani lähdimme vaimon kanssa lomalle, joka suuntautui Itä-Suomeen. Matkakohteet noudattivat tuttua kaavaa: luontoa ja henkisiä paikkoja. Astuvansalmen kalliomaalaukset, Koli, Valamon ja Lintulan luostarit, Ärjänsaaren ekologinen taidefestivaali, Mustarindan vanhat kuusimetsät, Hepoköngäs… ja shamanistishenkinen kotakylä Juuassa villin erämaisen järven rannalla. Oli aika erikoinen tunnelma olla autiossa kotakylässä aivan yksin ja lämmittää saunaa sateen ropinassa. Kuljimme myös isotätini Anna-Maija Raittilan jalanjäljissä ja vierailimme hänen lapsuudenkotinsa paikalla ja haudalla. Niin, ja tietysti bongasimme matkan varrelta ison läjän kirkkoja, Hartolasta Hyrynsalmelle ja Siilinjärveltä Kontiolahdelle. Jokin pala sielua jäi Kainuun hiljaisiin metsiin: ruuhka-Suomeen palaaminen oli pienoinen shokki.

Valamon ja Lintulan luostareissa kävin ensimmäistä kertaa. Erityisen vaikutuksen tekivät puut – Valamossa kuuset, Lintulassa koivut – ja tietysti hiljaisuus ja luostarialueella leijuva harmonian tuntu. Ei tuntuisi hullummalta idealta vetäytyä tuollaiseen paikkaan hiljentymään vaikka loppuelämäkseen. Lintulan luostariin koirat eivät olleet tervetulleita – ei edes luostarikoirana Via Silentiissa kunnostautunut koiruus – joten tein siellä vain pienen kierroksen sillä välin kun vaimo ja koira kokkasivat lounasta luostarin portin ulkopuolella. Poislähtiessä vierailimme luostarin hautausmaalla, joka teki myös vaikutuksen. Pieni koristeellisten puuristien rivi yksinkertaisilla haudoilla, joissa lepäävät edesmenneet Jumalan palvelijat.

Kun tulin kotiin, oli vuorossa pyhiinvaelluksen vetäminen kotikonnuilla. Olen todennut, etteivät kirkon pyhiinvaellukset yleensä ole oikein minua varten. Jos kuljetaan seurustellen ja rupatellen, en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä toinen on sanomassa ja mitä itse seuraavaksi sanoisin. En ehdi edes kunnolla huomata, mitä ympärillä on, saati että ympäröivän maailman pyhyys avautuisi niin kuin se voi hiljaisuudessa avautua. Niinpä vedimme pappisystäväni kanssa kokonaan hiljaisen pyhiinvaelluksen kotimetsän tutuilla poluilla. Hermostutti aika paljon, mutta semmoista se aina on, kun ensimmäistä kertaa tekee jotain.

Sitten alkoi pakkausrumba buddhalaisen meditaatioyhdistyksen Nirodhan vaellusretriitille, jota lähdin järjestämään jo kahdeksatta kertaa. Viikko Paistunturin erämaassa Utsjoella vajaan 30 hengen kansainvälisellä porukalla oli työntäyteinen mutta sujui hienosti, ja kylmän ja tuulisen alun jälkeen erämaa antoi parastaan. Oli upeita meditaatiohetkiä tunturien rikkumattomassa hiljaisuudessa. Törmäsimme leiripaikkaan, joka on ehkä hienoin koskaan löytämäni: joelta nousi jyrkkä koivikkorinne tasangolle, josta virtasi kirkas puro pieninä vesiputouksina alas rinnettä. Tasangon reunassa puron partaalla kasvoi muutamia tunturikoivuja, kuin taitavan puutarhurin harkitusti paikoilleen asettelemina. Koivujen katveessa oli vihreän varvikon peittämä näköalatasanne, jonka reunalla oli neliömäinen, laakea kivi kuin meditaatiopenkiksi asetettuna. Edessä avautui upea maisemapanoraama aina Norjan lumisille tuntureille saakka, ja selustaa suojasi Gaimmoaivin kivikkorinne kuin valtava amfiteatteri. Paikka oli niin ylimaallisen hieno, että vähän epäröin, onko se liiankin pyhä meidän rahvaanomaisiin tarkoituksiimme. Siellä kuitenkin majailimme kaksi yötä ja paistoimme lättyjä hiekkatöyrääseen kaivamassamme nuotiokuopassa. Lähtiessä peittelin huolellisesti hiekkaan kaikki nuotion jäljet.

Yhtenä iltana, kun olimme ystäväni kanssa käymässä teltassa yöpuulle, hän kysyi, miten sovitan yhteen kristillisen ja buddhalaisen viitekehyksen. Sanoin, ettei siinä minusta ole mitään ristiriitaa, ja kysyin haluaisiko hän kuulla iltavirren. Hän halusi, joten lauloin sen hänelle. Kuin päivä painuu syliin yön / ja virrat mereen juoksevat / niin virtaa kohti sinua / sydänten kiitos, kaipaus.

Pari yötä olimme leirissä kirkasvetisen Nilijoen rannalla. Joen partaalla oli nojatuolin muotoinen kivi, jossa oli hyvä istua. Kivi työntyi rannalta jokeen niin että siinä istuessa on keskellä kuplivaa ja kuohuvaa virtaa. Toinen ystäväni vietti siinä paljon aikaa niin jokeen syventyneenä, ettei hän kuullut ruokakellon ääntä tai mitään, mitä ympärillä tapahtui. Mieleeni on jäänyt lause, jonka hän kerran kyyneleet silmissä sanoi, kun menin häntä kiveltä herättelemään:

– Me ollaan niin siunattuja… mutta se aina unohtuu!

Elokuussa pyörähdin Jyväskylässä vihkimässä yhden ystäväpariskunnan. He joutuivat tietysti hoitamaan virallisen vihkimisen maistraatissa, mutta pääsin kuitenkin ensimmäistä kertaa kokeilemaan vihkiseremonian vetämistä vihkikeskusteluineen, hääpuheineen ja tahdotko-kysymyksineen. Uskonnottomien ilmausten miettiminen tuotti päänvaivaa, mutta kokemusta karttui ja ystävät saivat toisensa.

Sitten elämä rauhoittui taas kotioloihin, mutta henkistä rientoa on riittänyt. Olen viettänyt ihania perjantaiaamuja upeassa Paavalinkirkossa sydänrukouksen merkeissä ja juhlinut ystävien kirjan julkkareita (Auli Viitala & Päivi Vähäkangas: Suurin niistä on vapaus – vuoropuhelua kristinuskosta). Vedin myös toisen, rupattelevan pyhiinvaelluksen ja opin, että sellaisessa kontekstissa myös hengellinen sisältö täytyy osata tarjoilla aika kevyesti rupatellen. Toista oli, kun järjestimme meditatiivisen messun Leposaaren kappelissa: tunnelma oli niin keskittynyt, että jokainen sana tuntui leikkaavan hiljaisuutta. Messuun kuului myös varttitunnin kävelymeditaatio kesäillassa hautausmaalla. Pehmeä nurmikko ja auringon lämmittämän kiven pinta hyväilivät paljaita jalkapohjia.

Nyt ollaan sitten syksyn kynnyksellä ja teologisessa tiedekunnassa pyörähtää käyntiin uusi lukuvuosi. Useampi opiskelukavereistani on jo valmistunut ja aloittanut tai aloittamassa papin hommia. Opiskelukaverien ryhmässä päivitellään, miten pantakaulukset kiristävät, pähkäillään millaiset hansikkaat pitäisi hankkia hautajaisiin ja jännitetään pappiskokelaiden soveltuvuuskoetta. Minulla on se edessä ensi viikolla, vaikka en vieläkään tiedä, olenko erityisesti tähtäämässä papin ammattiin. Korkeintaan olen lipumassa siihen suuntaan.

Syksy näyttää yhtä rikkaalta ja mielenkiintoiselta kuin kesäkin. On luostaria ja retriittiä, sydänrukouksen opetusta ja gradun kirjoittamista. Valmistuminen häämöttää, kunhan saan gradun valmiiksi. Kiirettä en ole pitänyt – olen iloinen siitä, että saan vielä nautiskella yliopiston syyslukukaudesta. Toivottavasti pääsen kuuntelemaan joitakin kiinnostavia luentoja, vaikka tutkinto pullistelee jo opintopisteitä niin ettei kursseja kannata enää suorittaa.

Sitä ennen olen kuitenkin osallistumassa zenbuddhalaiselle katuretriitille, josta kerron lisää seuraavaksi.