Ihmeistä suurin

Tiedättekö, mikä on ihmeellisempää kuin se mitä kirkossa usein ihmeeksi ylistetään, ihmeellisempää kuin kaikki luomisen ihmeet? Ihmeellisintä on se, miten ihmiskunta jaksaa uskoa.

Otetaan esimerkiksi 1600-luvun viimeiset vuodet. Kansa näki nälkää. Kesät olivat Pohjolassa niin kylmiä ja märkiä, että juuri mitään satoa ei saatu. Oraat peittyivät lumeen ja hukkuivat tulviin. Ihmiset söivät kotieläimensä, lähtivät kerjuulle, murtautuivat kirkkoihin syömään öylätit. Joka kolmas suomalainen kuoli nälkään ja tauteihin. Joka kolmas!

Suomalaiset ajattelivat, että Jumala on jostakin suuttunut ja niinpä Jumalan viha on koko kansan yllä. Vielä kaksisataa vuotta myöhemmin, vuoden 1913 kirkkokäsikirjassa rukoillaan:

Kaikkivaltias ja armollinen Jumala, joka maasta kasvatat ihmisten ja eläinten ravinnon! Me olemme kiittämättömyydellämme ja muilla synneillämme tuhlanneet siunauksesi, niin että nälän tähden näännymme; Herra Jumalamme, katso hätäämme. Katso, pienet, viattomat lapset, jopa järjettömät eläimet, kärsivät kanssamme. Huojenna, Herra, armosta tämä rangaistus, ettemme kokonaan menehdy ja joudu epätoivoon. Anna meille kärsivällisyyttä nöyrästi kantamaan kuritustasi. Siunaa vähät varamme. Tee siunauksellasi maa jälleen hedelmälliseksi, anna sovelias ilma, suo meille tarpeellinen eine ja elatus, ja anna armoasi, että tästälähin nautimme lahjojasi kiitollisesti, kohtuullisesti ja Sinua vihoittamatta, ja ettemme kiellä köyhiltä apuamme.

Miten heidän mielensä taipuivat uskomaan hyvään Jumalaan, joka samaan aikaan rankaisee näin julmasti? Taivaallinen Isä, joka harjoittaa tällaista perheväkivaltaa. Luulisi vähemmästäkin sekoavan tai ainakin menettävän uskonsa Jumalan hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen. Ja mitä tapahtuu: nälkäkatastrofin keskelle syntyy suvivirsi, valoisa, luonnon vehreyttä ja Jumalan hyvyyden ylistystä pursuava laulu. En koskaan enää laula suvivirttä sellaisena harmittomana kukkasia ja lintuja ja lehtiverhoja yhteen punovana sepittelynä, jollaisena olen sitä pitänyt, kun nyt tiedän millaisina aikoina se on syntynyt.

Kyllä ihmeistä suurin on se, miten ihmiset kuitenkin jaksavat uskoa ja toivoa. Hatunnosto ihmiskunnalle siitä.

Ajattelen tätä, kun istun kirkon yläkerrassa ja katson ikkunalasin läpi alhaalla kirkkosalissa vietettävää messua, ihmisiä istumassa penkeissä. Olisi niin monta syytä kirota elämäänsä ja puida nyrkkiä Jumalalle, ja siellä he vain uskovat menemään. Ja nekin, jotka eivät kirkossa istu, uskovat johonkin, koska uskoa tarvitaan edes pienenpieni rahtunen, että jaksaa elää.

Minun uskoni laita on vähän heikommin, masennus on niistänyt sen taas melkein sammuksiin. Toivosta on pulaa ja nyrkkiä on tullut puitua. Siksi minä siellä kirkon yläkerrassakin olen, makaan pienen liikuntasalin patjalla ja kuuntelen messua katon kaiuttimesta. On paremmin tilaa hengittää, maata ja vähän itkeä tirauttaa. Minun rukoukseni soljuvat tähän tyyliin:

Mene sinä tiehesi siitä, Jumala.

Mene tekemään jotain hyödyllistä.

Mene auttamaan Gazan lapsia

ja jätä minut rauhaan.

On mikkelinpäivä, lasten ja enkelien päivä. Enkeleitä olenkin havainnut olevan liikkeellä. Puhuvat kanssani, kun masentaa enkä jaksa olla kovin hyvää seuraa. Pakkaavat omenapiirakkaa laatikkoon ja kiikuttavat sitä minulle. Vaimo-enkeli tuo ruokaa sänkyyn, kun en itse jaksaisi nousta.

Messun seuraaminen yksin lasin takaa tuo muistoja mieleen, sellaisia, miten nuorena oli niin ulkopuolinen olo seuroissa, että hiivin jonnekin rauhanyhdistyksen lasiovien taakse hiljaiseen käytävään istumaan yksin. Kuuntelin siellä puheen kaiuttimesta ja sitten luikin tieheni.

Onneksi minulla nykyään on joitakin taitoja enemmän kuin 16-vuotiaana. Vastustan kiusausta vetäytyä kokonaan pois, koska tiedän, ettei tee hyvää uusintaa ulkopuolisuuden haavoja. Menen siksi mukaan, edes ehtoolliselle. Viha kuohahtaa, kun katon kaiutin sanoo, että ehtoolliselle on hyvä mennä rauha sydämessä. Näytän kaiuttimelle keskisormea ja lähden sitten alakertaan liittyäkseni ehtoollisjonoon. Otan juuri niin huonon asenteen kuin huvittaa. Ristinmerkkiä en tee enkä kumarra alttarilta lähtiessä, en taatusti osoita mitään kiitollisuutta. Juurihan sen messusta opin, ne kohdat jotka painoin kaiuttimen sanoista mieleen: lapsi on taivasten valtakunnassa suurin, mutta lapsen ei tarvitse olla kuuliainen, eikä perheeseen kuuluakseen tarvitse tehdä mitään. Perheeseen vain synnytään.

Kirkkokahvin sakramenttiakin menen nauttimaan, vain henkisesti tosin, täytekakkua ei tee mieli. Hyvä, että löydät tuollaisia periferaalisia tapoja osallistua, sanoo pöytäseurani, kun kerron messunvietostani.

Terveisin täältä sängynpohjalta, uskomisen periferiasta. Suvivirren historiasta ja vuoden 1913 kirkkokäsikirjasta kiitän luontohengellisyyden kurssia, joka parhaillaan on menossa.

Kristityn vapaudesta

Tällä viikolla olen oppinut kirkkohistorian luennoilla sen, että historian tekeminen ei lopu koskaan, koska se täytyy ajatella ja kirjoittaa aina uudestaan. Eri aikoina on ollut erilaiset tavat lähestyä historiaa ja tutkia sitä. Kun näkökulma vaihtuu, samoistakin historian tapahtumista syntyy aivan erilaista historiankirjoitusta.

(Koulussa opetetut tai muualta omaksutut, yleiset käsitykset historian kulusta ovat muuten hämmästyttävän usein aivan pielessä, senkin olen ehtinyt oppia. Esimerkkinä vaikka inkvisitio, joka oli oikeasti aikansa mittapuulla varsin humaani ja edistyksellinen laitos.)

Ajattelen, että sama pätee teologiaan. Senkään tekeminen ei lopu koskaan, koska samat asiat täytyy ajatella aina uudelleen ja uudelleen. Eri aikoina asioille löydetään erilaiset merkitykset ja tulkinnat ja niin kuuluukin olla. Siitä, mitä kristityt ennen uskoivat ja ajattelivat, kannattaa oppia, mutta jos yhden ajanhetken näkemys (tai mikä tahansa näkemys) lukitaan ainoaksi oikeaksi, mennään pian metsään.

Tämän sunnuntain aihe kirkossa, kristityn vapaus, herättää toiveikkuutta. Sanoma on se, että kristityt on kutsuttu palvelemaan totuutta ja rakkautta, ei perinnäissääntöjä tai toisten ihmisten mielipiteitä.

Naurahdin ironisesti tässä kohtaa, koska niin usein tuntuu siltä, että kristitty jos kuka on muiden mielipiteiden vanki. Täytyy yrittää kelvata toisille kristityille uskonsa kanssa. Tuomitsemisen pelko on jopa niin sisäistettyä, että alan herkästi ihan itsekseni tuomaroida omaa uskoani ja epäillä sen kelpaavuutta, vähän samaan tapaan kuin homoseksuaali voi kärsiä ympäristönsä häneen istuttamasta, sisäistetystä homofobiasta.

Ja ne perinnäissäännöt sitten. Jos Jeesus ja Paavali ja kumppanit vapauttivatkin kristityt noudattamasta juutalaisia perinnäissääntöjä, ovat kristityt erinomaisen lahjakkaita kehittämään uusia. Se on varmaan ominaisuus, jonka kanssa ihmiskunta on pääsemättömissä. Luodaan ja vakiinnutetaan rituaalisia muotoja ja käytäntöjä, kehitetään ajatusrakennelmia ja lukitaan ne uskonnollisiksi tunnustuksiksi. Ajattelun vapauden on silloin vaikea toteutua.

Mitä se kristityn vapaus sitten on? Menin kirkkoon kuulemaan aiheesta lisää, mutta en juuri viisastunut. Sen sijaan tein käytännön kokeen.

Aamu oli aika vaikea, vähän masentunut. Hankala päästä pystyyn, vaikka vaimo auttoi hieromalla uupuneita jäseniäni eloon. En ole jaksanut käydä kaupassa, joten jääkaappi oli tyhjä ja nekin vähät asiat, joita siellä oli, homeessa. Sellainen aamu, kun toivoisi voivansa mennä kirkkoon lepäämään, ihan vain makaamaan ja ottamaan messukylpyä.

Kaupungin toisella laidalla on seurakunta, jossa minulla on kirkkoherran lupa maata penkissä. Ovat kuulemma yrittäneet lanseerata ajatusta, että messussa olisi lupa ottaa rennommin, mutta ihmiset eivät suostu rentoutumaan, mokomat.

En jaksanut lähteä kaupungin toiselle laidalle, joten ajattelin, että ehkä uskallan laajentaa luvan koskemaan myös kotiseurakuntaa. Kirkkosalin takaosan sohvakin oli houkuttelevasti vapaana, vieressä korillinen kirkkokavereita eli pehmoleluja, jollaisen voi ottaa kainaloon messun ajaksi. Pari sohvatyynyä jos seurakunta vielä hankkisi, niin a vot.

Makasin siis sohvalla ja tein havaintoja mieleni sisällöstä. Ai että on nimittäin rankkaa toimia vastoin sosiaalisia normeja. Kokeilkaa itse maata messussa, jos ette usko. Aika hankala on rentoutua, kun mieli on äärimmäisen tietoinen siitä, että nyt en seiso vaikka kaikki muut seisovat. Energia menee sen stressaamiseen, mitä muut ajattelevat, vaikka tekstit puhuvat juuri siitä: kristityn vapaudesta olla noudattamatta perinnäissääntöjä, jos rakkaus vaatii muuta.

Stressaamiseni kohdistui lähinnä vieressäni nojatuolissa istuneeseen tuntemattomaan henkilöön, muu seurakunta kun istui selin minuun. Ehtoollisen alettua vieruskaveri kumartui sanomaan minulle jotakin. Oletin, että nyt tulee paheksuvaa palautetta makaamisestani tai sitten ehkä kehuja laulamisestani, sitä kun ihmiset välillä kiittelevät.

Mitä vielä, hän aivan tippa linssissä kiitteli sitä, että näytän esimerkkiä siitä, miten messussa voi ottaa rennosti, levätä Jumalan läsnäolossa. Ettei uskoa tarvitse suorittaa. Ehdotin, että jatketaan juttua kirkkokahveilla, ja niin sain uuden ystävän. Kannatti maata.

Innostuin ja elvyin tästä palautteesta niin paljon, että laitoin heti hyvän kiertämään ja kävin yllättämässä poikkeuksellisessa avokätisyyden puuskassa sen ihmisen, joka aina messun loputtua pyytää rahaa kirkon ovien ulkopuolella.

 

Armosta

Yhtenä päivänä pyörä hajosi. Kun olin lähdössä kotipihasta ja survaisin jalallani ensimmäisen polkaisun, kuului krunts. Pyörästä murtui joku osanen ja koko ketjusysteemi meni niin solmuun, ettei pyörää voi edes taluttaa. Miten saada se korjaamolle muutaman kilometrin päähän, on ollut murheena.

Eilen, kun olin jalkaisin lähdössä kappelilta kotiin sydänrukousryhmän jälkeen, ystäväni kyseli pyörästä tarkemmin. Selitin koko jutun. Hän ehdotti, että tulee seuraavana päivänä hakemaan minut metroasemalta, kun olen palaamassa luennoilta, otamme pyörän kyytiin ja viemme sen korjaamolle hänen autollaan.

Toisena päivänä kirjoitin Facebookiin tympeästä kokemuksestani psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla. Jo ensimmäisestä sekunnista aistin, että kohtaamisesta puuttuu kaikki inhimillinen lämpö ja empatia. Ei tervehdystä, ei kehotusta istua alas, ei hyväntahtoista ”miten voin auttaa?” -kysymystä. Kotiinviemisiksi sain lähinnä varoittelut siitä, että en luultavasti saa järjestelmästä sellaista apua, jota kaipaan. En ole tarpeeksi huonossa kunnossa. Ainakaan en saa sitä ennen kuin olen rampannut juttelemassa sairaanhoitajien kanssa, jotka eivät varsinaisesti voi auttaa, eiväthän he diagnosoi, määrää lääkkeitä tai kirjoita lausuntoja.

Kerroin tästä siis Facebookissa ja ihmettelin, mitä tehdä. Viestejä tuli paljon, eri ihmisiltä, monilta sellaisiltakin joiden kanssa en ole ollut tekemisissä pitkään aikaan. Varsinaisesti kellahdin kuitenkin hämmästyksestä selälleni, kun tuttu lääkäri laittoi viestin, jossa hän suositteli jotakuta psykiatriystäväänsä ja tarjoutui vieläpä maksamaan psykiatrikäynnin kulut puolestani. En edes tunne tätä lääkäriystävääni mitenkään erityisen hyvin.

Aamuyöllä, kun tavalliseen tapaani heräsin liian aikaisin ja luin lääkäriystäväni viestin, oli hetken aikaa hirveän kannateltu olo. Päässä alkoi soida Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Tuntui siltä, että rajani aavistuksen verran liukenevat ja minusta tulee jotenkin hyvällä tavalla läpikuultavampi, että olen pelkkää läpivirtausta tässä ilmiöiden kentässä, jota elämäksi kutsutaan.

Tiedän myös, miltä tuntuu kun kohtaa jyrkkiä, torjuvia sanoja, vaatimuksia tai vahingoittavia tekoja. Sellaisesta omat rajat kiinteytyvät. Ihminen kutistuu muusta maailmasta erilliseksi möhkäleeksi, pelon ja turvattomuuden vangiksi. Silloin ei ole helppoa olla avoin, ja avoimuutta tarvitaan, jotta ylipäätään voi saada apua. Ihmiset ovat keskimäärin hirveän auttamishaluisia, jos he vain tietävät, mitä toinen tarvitsee eivätkä ole liiaksi käpertyneet omaan pelkoonsa, puutteeseensa ja turvattomuuteensa.

Kun uskoo elämän kannattelevan, on helpompi olla takertumatta, pidättämättä itsellään. Tästähän Raamattu puhuu paljon. Israelilaiset saavat erämaassa luvan kerätä mannaa vain yhden päivän tarpeiksi kerrallaan (2. Moos. 16:13–19), ja Jeesus puhuu taivaan linnuista ja kedon kukista, jotka eivät kanna huolta huomisesta (Matt. 6:26–30). ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa”, hän evästää oppilaitaan lähettäessään nämä matkaan (Matt. 10:8).

Kun Jeesus lähettää oppilaansa levittämään hyvää sanomaa ja hyviä tekoja, hän lähettää heidät äärimmäiseen luottamusharjoitukseen, toisten ihmisten täydellisen huolenpidon ja kannattelun varaan: mitään ei saa ottaa mukaan, ei edes laukkua ylimääräisten varusteiden tai eväiden kantamiseen. Myös buddhalaisuudessa harjoitellaan paljon tällaista läpivirtausta. Buddhalaiset munkit ja nunnat elävät perinteisesti yhteisönsä kannattelun varassa. He kiertävät joka päivä keräämässä almukulhoihinsa sen, mitä tarvitsevat elääkseen, ja palvelevat vastavuoroisesti yhteisöään ilman korvausta. Tämän tradition pohjalta myös koko se buddhalainen retriittisysteemi, jossa olen Suomessa mukana, pyörii anteliaisuuden varassa. Opetukset ja kaikki retriitin eteen tehty työ on lahjaa retriitin osallistujille. Osallistujien retriitin lopussa maksama vapaavalintainen summa on puolestaan lahjaa niille, jotka työllään mahdollistavat retriitin.

Helppoa tai reilua tällainen lahjataloudessa toimiminen ei aina ole, eikä helppoa ole luottamus elämän kannatteluun ylipäätään. Se vaatii harjoitusta ja jatkuvaa rämpimistä, jota kristinuskon kielellä kutsutaan kilvoitteluksi.

Yksi konkreettinen tapa, jolla olen pyrkinyt harjoittamaan tätä rämpimistä, on efektiivinen altruismi. Se on liike, jossa pyritään tunnistamaan tehokkaimmat tavat tuottaa hyvää maailmaan. Käytännössä tutkitusti tehokkaimpia tapoja ovat esimerkiksi maailman kaikkein köyhimpien varustaminen malariaverkoin, rokottein tai suorin rahalahjoituksin. Toivon, että jossakin kaukana jollekulle on tullut kannateltu ja läpivirtaava olo, kun hän on vastaanottanut lähettämääni hyvää.

Armon on uskoakseni tarkoitus toimia näin. Kun ihminen saa osakseen hyvää, jos häntä kohtaa suoranainen hyvyyden katastrofi, kuten Antti Nylén kirjoittaa Tunnustuskirjassaan – päin naamaa läiskähtää täysin ansaitsematta saatu hyvyyslähetys – hänestä tulee läpikuultavampi ja myös alttiimpi panemaan hyvää eteenpäin.

Koko uskomisen juju on nähdäkseni siinä, miten ylläpitää tällaista avointa ja läpivirtaavaa olotilaa, kun maailma pyrkii kaikessa pelottavuudessaan koko ajan vetämään mieltä toiseen suuntaan, käpertymiseen ja turvan haalimiseen ympärille. Kristinuskohan esittää sen poskettoman väitteen, että kaikesta kärsimyksestä ja pahuudesta huolimatta kaikki on viime kädessä kuitenkin rakkauden kannattelussa, koko ajan. Sen varaan voi heittäytyä, mutta se vaatii aikamoista uskonhyppyä.

Törmäsinpä tässä hiljattain erääseen ortodoksiin. Hän kertoi minulle 300-luvulla eläneen Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnasta, joka kaikissa ortodoksikirkoissa luetaan jokaisena pääsiäisyönä. Etsin saarnan internetistä ja se on huikea, ylenpalttisen tuhlaileva hyvyyden jakelu, jossa ei esitetä vaatimuksia vaan lasketaan rima niin matalalle, että aikomuskin sen ylittämiseen riittää:

Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion.

Joka tuli kolmannen hetken jälkeen, ilolla viettäköön juhlaa.

Joka saapui kuudennen hetken jälkeen, älköön lainkaan tunteko pelkoa: kukaan ei menetä mitään.

Joka tuli niin myöhään kuin yhdeksännellä hetkellä, tulkoon mukaan hänkin, lainkaan epäröimättä.

Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään,

sillä valtias on jalomielinen:

hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,

hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.

Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:

tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.

Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.

Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.

Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.

Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta.

Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa.

Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää.

Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.

Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa.

 

Jumalan terapiassa

Kun perustin tämän blogin, ajattelin että voisin dokumentoida siinä omaa sydänrukousmatkaani, mutta olenkin kirjoittanut lähinnä kaikesta muusta. Se johtuu osittain siitä, että rukous on sujunut kehnosti. Tai vaihtelevasti. Välillä onnistuu, välillä nousee seinä pystyyn. Viime aikoina koko harjoitus on herättänyt lähinnä vastustusta.

Tällä viikolla olen sukeltanut syvemmälle sydänrukouksen maailmaan, kun oli sydänrukouksen ohjaajakoulutuksen intensiivijakso. Kokoonnuimme viimeksi koko porukalla lähes vuosi sitten, kun koulutus alkoi, joten kaikille oli ehtinyt kertyä kokemusta sydänrukouksen harjoittamisesta. Kun kuuntelin alkuringissä muiden tilannepäivityksiä, heillä tuntui sujuvan paljon paremmin. No, muilla ei varmaan ole yhtä myrskyisä suhde Jumalan kanssa kuin minulla. Hermot ovat sauhunneet, yksi Raamattu tuhoutunut ja Jeesus ottanut turpiinsa, ainakin kuvitteellisesti. Se on vähän outoa, koska en muuten ole mikään ärripurri ollenkaan, vaan päinvastoin hyvin rauhallinen ja sopuisa.

Uskoakseni nämä vihantunteet ovat juuri sitä alitajunnan purkautumista, mitä sydänrukouksen pitkäkestoisen harjoittamisen luvataan saavan aikaan ja minkä on tarkoitus raivata esteitä jumalayhteyden tieltä. Jos Jumalasta on elämässään joutunut eroon sellaisella traumaattisella tavalla kuin minä olen, on yhteyden tukkeena aikamoinen kerros ylimääräistä piikkilankaa ja panssarintorjuntaesteitä. Niiden purkamiseen ei riitä ihan kevyt puhaltelu.

Sitä en tiedä, missä määrin hiljaisen rukouksen harjoittaminen on vaikuttanut tähän purkautumiseen – etupäässä sitä tuntuvat ajaneen muut asiat elämässäni – mutta ei sitä onneksi tarvitsekaan tietää.

Jumalasta on tapana puhua kauniisti ja ylevästi. Jumalanpalveluksessakin on sallittua kiittää ja ylistää, luottaa ja rakastaa, nöyrtyä ja hartaasti kunnioittaa, potea syyllisyyttä ja ottaa armo vastaan, mutta eipä oikein muuta. Siksi on vaikea löytää toisten jumalapuheesta samaistumispintaa sille raivon tulivuorelle, joka minun jumalasuhteessani aika ajoin on purkautunut. Toisaalta se, että uskaltaa ilmaista hankalia tunteita, kertoo luottamuksesta. Ei olla enää tutustumisvaiheessa, jossa vuorovaikutus on tunnustelevaa, vähän jäykkää ja muodollista.

Jos ihminen on Jumalan kuva, niin on Jumalakin ihmisen kuva. Tarkoitan, että käytännössä Jumala merkitsee ihmiselle sitä, mikä hänen kuvansa Jumalasta on. Sydänrukouksessa lähdetään siitä, että Jumala ei ole mikään olento itsemme ulkopuolella. Hän on perimmäinen mysteeri ja kaikissa ihmisissä asuvan pohjimmaisen hyvyyden keskipiste, osa kaikkea todellisuutta. Hän on sitä, mikä meissä on eniten totta.

Jumalakuvia on kuitenkin aivoissani monta ja ne menevät päällekkäin. Vähitellen vanhat kuvat jäävät taka-alalle ja uudet vahvistuvat, mutta ei se ihan hetkessä tapahdu. Kun suhde Jumalaan on hyvällä tolalla, rukouskin sujuu. Kun se on huono, ei tee yhtään mieli olla tekemisissä niin arveluttavan tyypin kanssa. Vai vielä täydellinen psykoterapeutti, tuhahdin vaimolle luettuani Thomas Keatingin kirjaa Avoin mieli ja sydän.

– Psykoterapiaankin voi kyllä kuulua se, että asiakas raivostuu terapeutille, huomautti vaimo.

Psykoterapiaan on vähän pakko mennä, vaikka siinä heräisikin vaikeita tunteita, koska sitä ei voi katkaista noin vain ja se maksaa niin paljon. Ehkä sydänrukouksen pitäisi olla yhtä kallista kuin psykoterapian, tuumin. En kovin helposti jättäisi sydänrukousta väliin, jos olisin maksanut joka kerrasta itseni kipeäksi.

Koulutusviikolla vahvistui tunne, että olen oikeassa paikassa. Parasta sydänrukouksessa on ollut turvallisen ja omanhenkisen yhteisön löytäminen. Sellaisen, jossa on avaruutta ja tilaa pohtia hengellisiä kysymyksiä ilman että kukaan asettuu tietämään paremmin. Sydänrukouksen kantavissa periaatteissa on paljon kaunista ja hyvää, minkä allekirjoitan. Iloitsin erityisesti avoimuudesta yli uskontorajojen. ”Olemme solidaarisia muiden uskontojen kontemplatiivisille ulottuvuuksille”, sanotaan periaatteissa.

Kerroin joillekin omasta buddhalais-lestadiolaisesta taustastani. Jokin osa minussa aina vähän pelkää tulevansa torjutuksi tai tuomituksi, mutta tulinkin kosketetuksi, kun seuraavana päivänä yksi koulutustovereista kiikutti minulle Thich Nhat Hanhin kirjan Elävä Buddha, elävä Kristus.

Sain selvyyttä joihinkin asioihin, jotka ovat sydänrukouksessa vaivanneet. Yksi niistä on se, etten ole oikein tiennyt, mitä minun pitäisi rukouksen aikana tehdä. Monissa meditaatiotekniikoissa keskittymistä edesautetaan ja ajatusten pommitusta helpotetaan antamalla mielelle jotain tekemistä: hengitysten laskemista, mantran toistamista, äänien tai kehon tuntemusten tarkkailua tai muuta sellaista. Sydänrukouksessa niin ei tehdä: siinä pitäisi vain päästää irti kaikesta, mihin mieli pyrkii kiinnittämään huomion. Opetuksessa sanotaan, että läsnäoloon palaaminen pyhän sanan avulla on ainoa aktiivinen teko, jonka rukoilija tekee. Kaikki muu sydänrukouksessa on Jumalan hommaa. Tämä passiivisuus on tuntunut vaikealta, vaikka levon ajatus rukouksessa onkin minulle tärkeä.

Tällä viikolla kuulin vertauksen: sydänrukous on kuin pimeässä katselemista. Olen kuullut sen varmaan ennenkin, mutta nyt se naksautti jotain kohdalleen. Nyt tiedän, mitä sydänrukouksessa teen: katselen pimeässä koko kehollani ja koko olemuksellani. Selkeä ohje, jota voin noudattaa.

Selitin tämän vaimolle, joka kertoi minulle tarinan äiti Teresasta. Kun tältä kysyttiin, mitä hän sanoo rukoillessaan, hän vastasi, ettei sano mitään vaan kuuntelee.

– Mitä Jumala sitten sanoo, häneltä kysyttiin.

– Ei Jumala sano mitään, vastasi äiti Teresa. – Hän vain kuuntelee.

Se oli minusta suloinen ajatus. Tässä me olemme, minä ja Jumala, vain istumassa ja kuuntelemassa toisiamme. Ainakin silloin kun en raivoa hänelle.

Synnistä

Synti on kristinuskon synkkä sana, jolla on harteillaan ylimääräistä painolastia, koska sitä on käytetty niin paljon toisten ihmisten moralisoimiseen. ”Joudun raivon valtaan aina kun kuulen sanan synti”, sanoi eräskin tuttuni.

Synti on sitä, mikä erottaa ihmisen Jumalasta. Tämä määritelmä voisi periaatteessa sisältää laajasti kaikkea, mikä saa ihmisen käpertymään, sulkeutumaan ja kääntymään pois itsestään, muista ihmisistä ja rakkauden lähteestä. Valtaosin tällainen sulkeutuminen johtuu siitä, että maailma ei ole kovin turvallinen paikka. Kaikki tulevat jollain tapaa haavoitetuiksi ja pyrkivät suojautumaan eri tavoin. Tästä aukeaa mielenkiintoisia näkökulmia syntiin ja Jumalan armon parantavaan vaikutukseen, mutta niitä täytyy miettiä vähän lisää ennen kuin kirjoitan niistä.

Yleensä synti kuitenkin mielletään suppeammin väärinä tekoina. Mistä sitten tietää, mikä on syntiä? Omantunnon pitäisi olla jonkinlainen ihmisen sisäinen tutkain, joka kertoo, milloin on tullut tehtyä väärin. Ongelmaksi muodostuu se, että ihmisten omattunnot toimivat niin eri tavoin ja heijastelevat etupäässä ympäröivän yhteisön normeja.

Kun olin lapsi, tanssiminen oli syntiä ja jauhelihan syöminen ihan normaalia. Nykyään omatunto kuitenkin soimaisi minua jauhelihan syömisestä, ei tanssimisesta. Yksi ystäväni puhuu tanssista niin kauniisti, että ainakin hänen tapauksessaan tanssi on ilman muuta ennemmin jumalanpalvelusta kuin syntiä.

Sitten on lakeja: kymmenen käskyä esimerkiksi. Miten niitä pitäisi soveltaa, jää kuitenkin kovin hähmäiseksi. Milloin saa esimerkiksi tappaa? Saako tappaa sodassa, itsepuolustukseksi tai toisenlajisia olentoja? Juuri tässä eräänä päivänä otin tunnolleni kuuden espanjansiruetanan murhat, kun ne mönkivät puutarhassamme. (Kesällä kysyin buddhalaisen retriitin opettajalta, miten pitäisi suhtautua tällaiseen väistämättömältä tuntuvaan pahantekoon. Apua ei herunut; opettaja yritti kiertää etanoiden tappamisen välttämättömyyden ja sanoi lopulta vain, ettei itse pystyisi tappamaan niitä.)

Synti on muuttunut hankalaksi määritellä erityisesti ympäristökriisin aikakaudella, koska oikea ja väärä ovat puuroutuneet ihan uudenlaisella tavalla. Melkein kaikki on periaatteessa syntiä, koska melkein kaikki toiminta kuormittaa luontoa ja tuottaa ilmakehään lisää hiilidioksidipäästöjä lisäten ihmisten kärsimystä jossain päin maailmaa. Ihmiset suhtautuvat tähän syyllisyyteen hyvin eri tavoin. Yhdet lentävät huvikseen suihkukoneilla ympäri maailmaa eivätkä ilmeisesti näe toimintaansa mitenkään ongelmallisena, kun taas toiset potevat syyllisyyttä jopa lämpimistä suihkuista. Viivi ja Wagner sanailivat joskus Juba Tuomolan sarjakuvastripissä näin:

– Mitään ei voi tehdä! Kaikesta jää hiilijalanjälki, tuskaili Viivi ja kömpi Wagnerin kanssa sänkyyn peiton alle odottamaan nopeaa loppua.

– Saako hengittää, kysyi Wagner. – Ei, sanoi Viivi.

Syyllisyydentunto voi mennä överiksi, jolloin se alkaa kahlita ihmistä ja jähmettää hänen elämäänsä. Ihmisen täytyy voida tuntea olevansa tervetullut tähän maailmaan ja kotonaan täällä, olen oppinut buddhalaisilla retriiteillä. Täytyy voida kokea, että yhteisessä pöydässä on paikka minullekin. Ei siitä tule mitään, jos jokainen liikahdus tuntuu väärin tekemiseltä. Silti ajattelen, että keskimäärin länsimaisten ihmisten olisi terveellistä ottaa kantaakseen vähän enemmän syyllisyyttä yhteisen elinympäristömme tuhoamisesta. Tai ehkä ihmiset potevat syyllisyyttä, mutta kieltävät sen, työntävät sen pois mielestään?

Suurin osa ympäristö- ja muustakin synnistä on rakenteellista. Usein yksilöllä ei ole voimaa vaikuttaa siihen, mitä yhteisö kokonaisuutena tekee. Yksilön vastuu tällaisissa tapauksissa on juridisestikin hankala kysymys. Jos korostetaan rakenteita, yksilön vastuu hämärtyy. Jos taas korostetaan yksilön vastuuta, jää näkemättä rakenteiden vaikutus.

Ja entä tekemättä jättämiset? Seuraan somessa jonkin verran Palestiina-aktivisteja, jotka pyrkivät pitämään meteliä sen puolesta, että ihmiset eivät vain passiivisesti seuraisi sivusta Gazan kansanmurhaa. Silti en ole itsekään tehnyt juuri mitään palestiinalaisten hädän helpottamiseksi.

Suurin osa synnistä on sitä paitsi tiedostamatonta, huomautti ystäväni tällä viikolla, kun olimme koiralenkillä. Hän on varmasti oikeassa. Ihmiset eivät näe tekojensa seurauksia. Useimmiten he eivät myöskään ole kovin tietoisia omista valinnoistaan, ja on nykytiedon valossa kyseenalaista, kuinka paljon he edes pystyvät niihin vaikuttamaan. Lähtökohdat elämässä pärjäämiseen ovat onnenkauppaa ja tekomme määräytyvät monimutkaisessa syy-seuraus-yhteyksien ketjussa.

Ehkä perisynti kuvaa juuri tätä ihmisen traagista tilaa, pohti dogmatiikan proffa luennolla viime keväänä. Ihminen on kietoutunut synnilliseen todellisuuteen eikä voi välttää pahaa, vaikka haluaisi.

Perisynnistä opin luennoilla, että se on tasa-arvon asialla. Perisynti pitää ymmärtää imputaation kautta, selitti proffa. Imputaatio tarkoittaa jonkin asian pitämistä jonakin, mitä se ei luonnostaan ole. Esimerkiksi setelin arvo paperina on käytännössä nolla, mutta rahajärjestelmämme imputoi setelille tietyn arvon. Samalla tavalla ihmisessä itsessään ei välttämättä ole vikaa, mutta jokin asiaintila maailmassa aiheuttaa sen, että hänelle luetaan syyllisyyttä. Kaikki ovat syntisyyden suhteen samalla viivalla – tasa-arvoista, mutta ei kovin oikeudenmukaista. Länsimaisessa kristillisyydessä on kuitenkin haluttu pontevasti torjua se ajatus, että ihminen voisi tienata pelastusta hyvillä teoillaan tai pitää itseään parempana kuin joku toinen.

Kirkossa messu alkaa aina synnintunnustuksella, jonka jälkeen pappi julistaa synninpäästön. Syntipuhe ei sinänsä ole minulle ongelma; on selvää, että kaikenlaista väärää täällä tulee tehtyä, joten miksipä sitä ei voisi kutsua synniksi. Sen sijaan en tiedä, osaanko ottaa synninpäästöä vastaan. Se kun ei koskaan tunnu miltään. En tiedä huomaisinko, jos se puuttuisi messusta.

Rippi on kyllä hieno asia olemassa silloin, kun omatunto soimaa. Olen sitäkin harjoitellut käyttämään; yleensä tunnustan synnit vaimolle. En tiedä onko sillä niin väliä, kuka tai miten synninpäästön toteuttaa, kunhan kuuntelee. Moraalisten mokien tunnustaminen ääneen tuntuu parantavalta, koska se vapauttaa häpeästä. Jos ne salaa ja koteloi sisälleen, tuomitsee itsensä kantamaan niihin liittyvää häpeää. Muistan vieläkin joitain lapsena tehtyjä pieniä tuhmuuksia, joita en koskaan kertonut kenellekään. Vuosikausiksi jäin pohtimaan, pitäisikö ne hyvittää jotenkin.

Ylivoimaisesti eniten syyllisyyttä elämässäni olen kuitenkin potenut sellaisesta, mikä ei varsinaisesti ole syntiä sanan perinteisessä mielessä. Elämä kasaa niskaan jatkuvasti kaikenlaista lastia, asioita joista pitäisi suoriutua. Minulla on usein rajallisesti toimintakykyä, koska olen masentunut tai uuvuksissa, ja jotkut asiat saattavat jäädä aika irrationaalisesti hoitamatta. Esimerkiksi jonkun sähköpostin lähettäminen olisi parin minuutin homma, mutta saatan jäädä hautomaan asiaa päiväkausiksi ja kerryttämään siihen liittyvää syyllisyyden kuormaa. Asiasta tulee paljon kokoaan suurempi, kun sen päälle kertyy häpeää ja itsesyytöksiä. (Jos joku tunnistaa tämän, suosittelen tutustumaan termiin ugh field.)

Nyttemmin olen oppinut paremmaksi siinä, että pyydän apua. Istutan vaimon sohvalle ja pyydän häntä kirjoittamaan parin rivin sähköpostin puolestani. Siinä jos missä saa kokemuksen armosta, kun joku toinen hoitaa asian puolestani. Noin vain painava syyllisyyden möykky on nostettu pois harteilta, enkä itse tehnyt mitään!

Luulen, että tällaisesta syyllisyyden ja armon kokemuksesta moni muukin nykyihminen löytää samaistumispintaa enemmän kuin perinteisestä syntipuheesta, joka tuntuu menettäneen voimaansa tai jopa kääntyneen itseään vastaan. Ei perinteisessä syntipuheessakaan ole vikaa, kunhan varotaan leimaamasta synniksi asioita, jotka eivät sitä ole. Jeesuksen sanat lähimmäisen rakastamisesta ja hädänalaisten auttamisesta ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin kaksituhatta vuotta sitten, mutta Paavalin sanat miesten kanssa makaavista miehistä menettivät jo merkityksensä ja niistä vouhkaaminen uhkaa viedä uskottavuuden koko syntipuheelta. Sellaista synti on, täytyy arvioida uudestaan jokaisessa ajassa ja kulttuurikontekstissa.

Rististä

Ystävä pyysi, voisinko ”juurta jaksaen ja tarkkaan selittää Jeesuksen ristinkuoleman merkityksen”. Nauratti, koska toive on niin mahdoton toteuttaa, mutta lupasin ottaa kysymyksen vakavasti.

Piti alkuun selvittää jotain helpompaa, joten selvitin, onko sattumaa, että ”kristinusko” sisältää myös sanan risti. Ei ole. Sanan risti etymologia juontaa muinaisvenäjän ja saksan kautta sanaan Kristus, joka taas on alkuaan kreikkaa ja merkitsee voideltua. Ristipistot, risteykset, ristikot, ristinollat, risteilyt ja kaikki muut ristinmuotoiset asiat ovat siis saaneet nimensä Jeesukselta. Ja kahden kohtisuoraan toisensa leikkaavan viivan muoto liittyy Jeesukseen tietysti siksi, että roomalaisilla oli aikoinaan ikävä tapa teloittaa ihmisiä.

Molemmissa lähikirkoissani roikkuu alttarin takana iso puinen krusifiksi, ristille käsistä ja jaloista naulattu ihminen. Silmä tottuu ja lakkaa hätkähtämästä näkyä, joka muuten olisi järkyttävä. Ajattelen tuttua lasta, joka ei halua kuulla mitään Jeesuksesta ilmeisesti siksi, että on säikähtänyt nähtyään ristiinnaulitun kuvia. Ei ihme. Kristinuskon symboli on rujo ja väkivaltainen.

Kristillisessä mielessä Jeesuksen ristinkuolema ei tietenkään ollut mikä tahansa teloitus, vaan osa suurta kosmista suunnitelmaa, jonka tarkoitus oli korjata eli sovittaa Jumalan ja ihmisten välit, jotka olivat syntiinlankeemuksessa menneet rikki. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Helpommin sanottu kuin selitetty, koska yhdessä lauseessa tuli jo monta vaikeaa sanaa: Jumala, sovitus ja synti. Syntiäkin tässä olisi hyvä pohtia, koska se on se ongelma johon Jeesuksen ristinkuoleman pitäisi olla vastaus, mutta kirjoitan nyt vain sovituksesta.

Jos googlaa sanan sovitus, löytää tiensä evlut-kirkon sanastoon, jossa selitetään suurin piirtein niin, että Jumala tahtoi armahtaa ihmisten pahat teot, mutta oikeudenmukaisuuden vaatimus ei millään antanut periksi katsoa niitä läpi sormien. Siksi tarvittiin sijaisuhri, joka kärsi ihmisten ansaitseman rangaistuksen ja otti vastaan Jumalan vihan heidän puolestaan. Näin hän lunasti ihmiset vapaiksi synnin orjuudesta. Jumala uhrasi poikansa, eli periaatteessa itsensä, ja sitten hyväksyi tämän itse itselleen antamansa uhrin.

Aika outo kuvio, jonka perusteeksi esitetään Jumalan potema sisäinen ristiriita. Miksi Jumalan piti kehittää tällainen ihmeellinen manööveri voidakseen olla armollinen? Entä miksi ihmiset piti lunastaa vapaiksi ja kenen tai minkä vallasta – eikö kyse ollutkaan vain Jumalan oikeudenmukaisuuden tarpeesta?

Voisinpa tarjota ystävälleni kauniita ja viisaita sanoja sovituksesta, koska niitäkin on varmasti kirjoitettu paljon, mutta kykenen lähinnä kertomaan, mitä olen asiasta oppinut systemaattisen teologian peruskurssilla. Teologit ovat tietysti taittaneet paljon peistä siitä, miten Jeesuksen ristinkuoleman oli tarkalleen ottaen tarkoitus vaikuttaa ihmisten hyväksi. Karkeasti voi sanoa, että sovitusta kuvaavia perinteisiä metaforia on viidenlaisia:

1. Jeesus uhrina. Raamatullinen kuva Jeesuksesta pääsiäislampaana ja karitsana on looginen jatkumo Jeesuksen ajan juutalaiseen käytäntöön teurastaa eläimiä syntien sovitukseksi, mutta useimmille nykyihmisille se lienee vieras ja verisyydessään aika luotaantyöntävä. Herää kysymys, millainen Jumala kaipaa verenvuodatusta. Vai asettuiko Jumala uhriksi sanoakseen, että lopettakaa hyvät ihmiset se uhraaminen?
   
2. Jeesus lunnaina. Lunastuspuheen taustalla häälyy hahmo, jota nykykristityt eivät yleensä kovin mielellään muistele: Perkele. Varhaisten teologien mieleen juolahti nimittäin pohtia sitä, kenelle lunastuksen hinta maksetaan. Jotkut ajattelivat, että syntiin langennut ihminen on ikään kuin Perkeleen panttivankina ja Jeesus on se seteleitä täynnä oleva salkku, jonka Jumala kiikuttaa paikalle ostaakseen ihmiset vapaiksi. Toiset eivät voineet hyväksyä ajatusta, että paholaisella olisi oikeus tai kyky periä lunnaita Jumalalta, joten he ajattelivat että lunnaat piti maksaa Jumalalle.
3. Jeesus sijaiskärsijänä. Canterburyn piispa Anselmin 1000-luvun lopulla muotoilema sovitusteoria elää yhä ja voi hyvin. Siinä ihminen on velassa Jumalalle rikottuaan Jumalaa vastaan ja Jumalan oikeudenjano vaatii velan sovittamista. Jeesus tuotti synnittömällä elämällään ja kuolemallaan niin suuren ansion, että se riittää kuittaamaan velan ihmisten puolesta, jotka eivät siihen itse kykene. Myöhemmin tähän malliin ympättiin mukaan ajatus sijaisrangaistuksesta: Kristus kärsii ihmisten puolesta näille kuuluvan Jumalan rangaistuksen. Sijaisrangaistusteoriaa on kritisoitu paljon, koska se antaa Jumalasta aika kyseenalaisen kuvan ja koska syyttömän rankaiseminen syyllisten sijaan sotii oikeustajua vastaan.
4. Jeesus voittajana. Jeesuksen täytyi kuolla, jotta hän voisi kukistaa kuoleman ja pahan vallat ja nousta sitten kuolleista. Varhaiset teologit keksivät, että Jeesus oli eräänlainen huijaus, vähän kuin kosminen onkimato, johon kuolema ahnaasti tarttuu mutta huomaa nielaisseensa madon mukana koukun. Jeesus ei ollutkaan tavallinen ihminen, vaan hänessä oli jumalallinen luonto. Niinpä Perkele jallitettiin ansaan, minkä seurauksena hän koki tappion.
5. Jeesus rakkauden osoituksena ja esimerkkinä. Tässä ajatuksessa Jeesuksen elämä ja kuolema on eräänlainen jumalallinen demonstraatio, jonka tarkoitus on liikauttaa ihmistä niin, että hän muuttuu mieleltään ja kääntyy kohti Jumalaa. Jeesus ja hänen pyyteetön, itsensä uhraava rakkautensa tarjoaa täydellisen moraalisen esimerkin, jota seurata ja joka herättää ihmisessä vastarakkautta. Tämäkin juonne on kulkenut mukana ristin merkitystä koskevissa pohdinnoissa läpi kristillisen historian.

Saattaa tietysti olla myös niin, että Jeesus kuoli ihan muuten vain. Että se ei ollut osa suurta kosmista suunnitelmaa vaan vain valitettava seuraus hänen pyrkimyksestään julistaa Jumalan valtakuntaa ja elää sen mukaisesti. Kristittyjen hommaksi jäi etsiä selitys hänen kuolemalleen. Miten asia onkin, teologian opiskelu on kivaa siksi, että sen jälkeen osaa jäsentää paremmin kristillistä kielenkäyttöä ja asettaa sitä kontekstiin. Se antaa myös tilaa omille ajatuksille, kun tiedostaa, että tässäkään asiassa Raamattu ei tarjoa mitään yksiselitteistä kuvaa eivätkä kristikunnan parhaat aivot ole sellaista kyenneet parissa vuosituhannessa muotoilemaan.

Uskonnollisten metaforien ei tarvitse olla toisensa poissulkevia eikä edes ”totta” sellaisessa kirjaimellisessa mielessä kuin yleensä ajattelemme asioiden olevan tosia. Ajattelen niitä sanallisena hapuiluna arvoituksen äärellä. Ristissä uskonnollinen vertausten kieli kuitenkin leikkaa historiallista todellisuutta, koska Jeesuksen ristinkuolema on historiallinen fakta sikäli kuin mikään niin vanha asia voi olla. Kovin montaa asiaa Jeesuksesta ei tieteellisessä mielessä tiedetä, mutta se tiedetään, että jostain syystä hänestä haluttiin päästä eroon.

Tällaisia kysymyksiä ristin äärellä kannattaa ehkä funtsailla: Millaista jumalakuvaa sovitusmetaforat rakentavat? Mihin suuntaan sovitus kohdistuu: Jumalaan, pahaan vai ihmisiin? Onko sovituksessa kyse objektiivisesta tapahtumasta, jossa jokin kosmoksessa muuttui noin vuonna 30 riippumatta siitä mitä ihminen asiasta ajattelee, vai subjektiivisesta tapahtumasta, jossa muutos tapahtuu ihmisen sisällä ja olennaista on ihmisen suhde sovituksen ideaan?

Jos itse pitäisi lähteä näissä raveissa veikkaamaan, niin kyllähän tuo viitoshevonen kutsuu eniten, muitakaan ratsuja poissulkematta. Jos jokin minua ristiinnaulitsemisessa koskettaa, väkivallan aiheuttaman järkytyksen lisäksi siis, niin erityisesti se ajatus, että siinä Jumala kärsii ihmisenä ihmisten rinnalla. Se puhuttelee, että kristinuskon kuva Jumalasta on haavoitettu ja heikko, että voitto on kätketty tappioon. Näin kirjoitti Klemens Aleksandrialainen (n. 150–215): Sillä [Kristus] tuli alas, tämän vuoksi hän otti ihmisen luonnon, tämän vuoksi hän halusi kärsiä ihmiskunnan kärsimykset, että kutistumalla heikkoutemme tilaan hän voisi kohottaa meidät valtansa mittoihin. (McGrath, s. 468.)

Tai keskiajalla Pierre Abélard (1079–1142): Usko Kristukseen lisää rakkauttamme, koska uskomme, että Jumala on Kristuksessa liittänyt inhimillisen luontomme häneen itseensä ja kärsimällä tuossa luonnossa hän on osoittanut meille tuon muita suuremman rakkauden, josta Kristus itse puhuu: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa” (Joh. 15:13). Tämä armo liittää siis meidät häneen ja lähimmäisiimme katkeamattomalla rakkauden siteellä. – – Tästä syystä Kristuksen kärsimyksen kautta tapahtuva lunastus on tuo syvä rakkaus meissä, joka ei vain vapauta meitä synnin orjuudesta, vaan takaa meille myös Jumalan lasten todellisen vapauden, jotta voisimme tehdä kaiken rakkaudesta emmekä pelosta – rakkaudesta häntä kohtaan, joka on osoittanut meille niin suurta armoa, ettei suurempaa ole. (McGrath, s. 469.)

En tiedä miten tämän selittäisi lapselle, joka pelkää ristiinnaulittua. Miten selittää, että väkivaltaisen näyn on tarkoitus kuvata rakkautta? Ehkä sanoisin, että Jeesus oli kiltti ja rakasti kaikkia, mutta ihmiset tekivät hänelle pahaa. Sitten voisi siirtää keskustelun ylösnousemukseen.

*

Lähteinä käytetty:

• Olli-Pekka Vainion sovitusluento systemaattisen teologian peruskurssilla keväällä 2024
• Alister E. McGrath: Kristillisen uskon perusteet: johdatus teologiaan. Kirjapaja 2012.
• Tommi Lehtonen: Kristillisen sovitusopin päätyypit. Teologinen Aikakauskirja 115, 531–540. https://journal.fi/tatt/article/view/141358/88993

 

Sieniä ja säveliä

Täytyy sen verran vetää sanojani takaisin, ettei hiljaisuus ole ihan ainoa reitti pyhän äärelle, jonka tunnen. Kirkossa pyöriskellessäni alan vähitellen päästä hajulle muistakin väylistä. Olen ottanut hiukan tuntumaa esimerkiksi keskiaikaiseen rukouslauluun, ihan vain sen verran, että alan aavistella miten syvästä asiasta on kysymys.

Gregoriaaninen laulaminen on hidasta ja meditatiivista, jokaiseen nuottiin ja äänteeseen voi paneutua ja etsiä äänen, kehon ja tilan resonaatioita. Oli vähän kuin olisi käynyt sieluhieronnassa, kun kävin keskiaikaisessa kivikirkossa laulamassa vanhoja rukouslauluja.

Pyhän lähestyminen laulamisen kautta on muutenkin kirkon selkeä vahvuus, varsinkin kun yhteislaulu on muualta kulttuuristamme aika lailla kadonnut. On ollut oikein kiva päästä reissujen jälkeen ihan tavallisiin kotiseurakunnan messuihin laulamaan. No, minä satun tykkäämään laulamisesta ja olen saanut virrenveisuun geeniperintönä, eihän se kaikkien juttu ole.

Kiireettömästi, paneutuneesti ja kauniisti vedetty kristillinen liturgia toimii parhaimmillaan kyllä myös. Kävi niin, että pääsin viettämään tee se itse -messua eräässä saaressa, kun oli pappikin saatavilla. Yksi haki metsästä pari oksaa, jotka sidottiin ristiksi improvisoidun alttarin taakse, toinen leipoi aamupuuron jämistä rieskan ehtoollisleiväksi ja kolmas kaivoi keittiön kaapista munakupit täydentämään ehtoollispikarien kokoelmaa. Minä lakaisin mökin portaat kirkonpenkeiksi ja valitsin raamatunkohdan, suosikkikohtani (Jes. 11:6–10), kun en äkkipäätä muuta keksinyt. Sitten vietimme messua rukouslaulun sävelin niin hartaasti, että kaikki uppoutuivat tyystin pyhään ajattomuuteen ja puolitoista tuntia myöhemmin havahduimme siihen, että suunnitellut aikataulut olivat olleet ja menneet. Hupsis.

Kun ajattelee, etten vielä vuosi sitten tuntenut kirkon piiristä juuri ketään, on pienoinen Jumalan ihme, että olen nyt löytänyt tieni niin moniin läheisiin ihmissuhteisiin, joissa kristillistä spiritualiteettia voi jakaa ja joissa sitä eletään ja hengitetään niin syvästi ja luontevasti. Kirkkaiden vesien äärellä metsien ympäröimässä mökissä, kun rukouslaulut hymisivät jatkuvasti jonkun tiskatessa tai neuloessa, tuntui siltä, että ei tämä johdatus pöllömmin ole mennyt. Tuntui kodilta.

Piparkakunruskeita herkkutatteja pullasudilla putsatessa laulettiin virsiä. On kiva huomata sekin, että aika ja paneutuminen tuovat vähitellen vanhan ymmärryksen tilalle uutta, uudenlaisia tulkintoja ja mielleyhtymiä. Ehtoollisvirsiin assosioituu toisenlaisia asioita kuin nuoruudessani, jolloin ehtoollinen oli lähinnä vähän ahdistava juttu.

Kun tulin sienimetsästä vaatteet ja hiukset hirvikärpäsiä täynnä, oli ihanaa päästä uimaan. Rukousharjoituksista paras on ehkä kelluminen: se, kun rentoutuu selälleen järven syliin, päästää irti kaikesta ja luottaa veden kannatteluun. Olen viime aikoina pyrkinyt hakemaan sydänrukoukseen samanlaista tuntua, vaikka se tapahtuukin kuivalla maalla.

 

Ei rukoileminen ole rukousten sanelemista:

rukoileminen on kierimistä sinun valosi pimeydessä

ja antautumista kun sinä kokoat meidät, puhut meille, vaikenet meille.

Rukoileminen olet sinä joka rukoilet, sinä joka hengität, sinä joka rakastat minua,

ja minä annan sinun rakastaa.

Rukoileminen on niitty; ja sinä kuljet yli.

 

Adriana Zarri, suom. Anna-Maija Raittila