Katuretriitillä: päivä 1

Äh, taas tuli kiire kotoa lähdön kanssa. Housuista unohtui vyö, onneksi pysyvät jalassa ilmankin. Ja se hammasharja jäi, vaikka olin päättänyt ottaa sen!

Metrolla Hakaniemeen. Tapaaminen on sovittu yhdeksitoista Citybox-hotellille. Matkalla täytyy vielä hoidella viimeisiä puhelinasioita. Jännittää vähän.

Hotellin aulasta löydän pienen ryhmän ihmisiä. Sensei Mikko Ijäs ja kolme naisoletettua! Ja minä kun pelkäsin olevani porukan ainoa ei-mies. Yksi heistä esittäytyy Mikon vaimoksi Maijaksi. Hän on tullut hakemaan arvotavaramme säilöön retriitin ajaksi. Ojennan Maijalle puhelimen, avaimet, lompakon ja kirjekuoren, jossa on retriitin osallistumismaksu eli lahjoitus asunnottomia tukeville järjestöille.

Maija sanoo, että häntä harmittaa, kun ei pääse mukaan. Katuretriitit ovat kuulemma niin mahtavia!

Sitten seuraan liittyy vielä laiha pitkä hahmo, jolla on harmaa parransänki. Sittenkin yksi mies. Hän on sensei Jorge Koho Mello, brasilialainen, Zürichissä pitkään asunut Zen Peacemakers -järjestön hengellinen johtaja. Tuttavallisemmin Koho.

Mukaan ovat lähdössä myös pieni eläköitynyt yhdysvaltalaisopettaja Mimsy, joka on tullut Massachusettsista asti, ja vaalea saksalainen psykoterapeutti Wiebs Hampurista. Kaikki tämä selviää minulle kuitenkin vasta vähitellen, kun alamme tutustua. Tässä vaiheessa – no, hyvä kun saan nimistä selvää.

Siinä sitä sitten ollaan, repussa vain makuupussi, sadeviitta, pipo, kaulaliina, lapaset ja vesipullo. Taskussa ei pennin pyörylää. Ja tästä sitä lähdetään, hotellin liukuovista ulos Helsingin aurinkoisille kaduille. Mitä onkaan edessä, eiköhän siitä hengissä selvitä.

– Pitäkää hauskaa! huikkaa Maija.

Ensin suuntaamme Karhupuistoon pitämään alkupiiriä. Joka päivä aamuin illoin on council, piiri, jossa puhe-esine kiertää kädestä käteen ja yksi puhuu, muut kuuntelevat. Ensimmäinen piiri menee esittäytymisiin. Sitten sensei Mikko kaivaa meille repustaan vihkosen, katuretriitin liturgian. Silmään sitä nopeasti ja huomaan yllätyksekseni, että monisteessa on myös kristillisiä rukouksia. Psalmeja ja Taizé-lauluja! Tulen myöhemminkin huomaamaan, että uskontojenvälisyys on osa Zen Peacemakersin toimintakulttuuria.

Karhupuiston laidalla roskiksen päällä on tölkki. Selitän Koholle, että tölkeistä saa rahaa, kun vie ne kauppaan. Koho innostuu, ja tölkkien jahtaaminen on siitä lähtien yhteinen harrastuksemme. Mutta pian paikalle saapuu oikea pullojenkerääjä ja kysyy, saisiko hän kädessäni olevan tölkin. Sinne meni 15 senttiä.

Kävelemme vähän matkaa Kurviin päin. Tutkimme roskalavaa, Koho onkii sieltä leopardikuvioisen pehmeän kangaskassin ja Hello Kitty -housut. Hän sovittaa kassia päähänsä. Kaikkia naurattaa.

Sitten Mikko pysäyttää meidät ja sanoo, että seuraavaksi meidän täytyy ryhtyä kerjäämään. Muuten emme saa lounasta. Hän selittää, miten on tehtävä: kadulla istuminen pahvimukin kanssa ei kannata, vaan parempi on olla aktiivinen, lähestyä ihmisiä ja pyytää heiltä rahaa. Myös ruokaa voi kerjätä kysymällä sitä ravintoloista. Ketään ei saa pysäyttää väkisin ja on epäkohteliasta mennä kerjäämään ravintoloiden terasseille.

Kerjääminen on buddhalaisten harjoittajien ikiaikainen käytäntö, kannustaa Mikko. Se on totta, mutta ei kauheasti lohduta. Monissa Aasian maissa kerjäävät buddhalaismunkit ovat instituutio. Kaikki tietävät, keitä he ovat, ja antamalla ruokaa munkeille ihmiset voivat kartuttaa hengellisiä ansioita. Munkit ja nunnat saavat ylläpitonsa yhteisöltä ja huolehtivat vuorostaan yhteisön hengellisistä tarpeista. Täällä meilläpäin on toisenlaiset käytännöt.

Tapaaminen sovitaan Piritorin kulmalle ja aikaa annetaan 50 minuuttia. En arvannut joutuvani kerjäämään niin pian, ja ihan yksin. Tämä on vaikeaa.

Lähden epävarmana kulkemaan Vaasankatua ylöspäin. Vielä ei ole nälkä, joten motivaatio kerjäämiseen ei ole kovin korkealla. Joku maalaa ovea, postiljoonit ovat kierroksellaan. Monet vastaantulijat pyyhältävät ohi kuulokkeet päässä, heitä en kehtaa pysäyttää. Menen naisen luo, joka istuu penkillä. Olisiko hänellä antaa yhtään kolikoita?

– Ei ole, sori, hän sanoo.

Toinen nainen toisella penkillä. Ihan vaan ruokaan tarvitsisin rahaa, selitän. Nainen ei puhu suomea, mutta ymmärtää sanan ”ruoka”. Hän ryhtyy viittilöimään: suoraan ja sitten vasemmalle. Ruoka, ruoka. Kiitän neuvosta, vaikka en aio noudattaa sitä.

Kävelen katua eteenpäin ja käännyn umpimähkään vasemmalle. Talon nurkalla on tupakalla parrakas mies. Olisiko hänellä kolikoita?

– Kolikoita? Ei ole, hän naurahtaa vähän halveksivaan sävyyn.

Saavun Helsinginkadulle. Nurkalla on avonainen ovi, josta kulkee sisään ihmisiä tyhjien kassien kanssa. Ovella on sisäänheittäjänä mies mustassa hupparissa, jonka selässä lukee ”Hurstin apu”. Ahaa, tätä nainen tarkoitti neuvoillaan.

En ole varma, saisinko mennä Hurstin ruoka-apuun. Sensei Mikko on sanonut, että yritämme säästää varattomille tarkoitetut palvelut niille, joilla on todellinen tarve. Me kykenemme saamaan ruokaa muutenkin. Mutta olen utelias, ja kun kerran ihmiset virtaavat ovesta sisään, imeydyn sinne minäkin. Näen pitkän valkoisen pöydän, seinällä roikkuvan krusifiksin ja pöytien takana hymyileviä ihmisiä, jotka moikkailevat rennosti.

Ensimmäisellä on edessään laatikko täynnä nuudelipakkauksia. Otan vähän epävarmana niistä kaksi – en tiedä, miten täällä pitää toimia. Seuraavan pöydän takaa syliini työnnetään makkarapaketti ja pussillinen jotain ruskeita kikkareita. Jäisiä lihapullia, selviää myöhemmin. Kolmas ojentaa tortillalettuja, neljäs pari pakettia viikunoita ja viides kaksi paprikaa. Kohta sylini on täynnä ja joku kysyy, tarvitsenko kassia. Kyllä kiitos, jos sellainen löytyy.

Hetkessä seison taas kadulla pää pyörällä ja kädessäni valkoinen paperikassi täynnä ruokaa.

No, eipähän tarvitse palata muiden luo tyhjin käsin. Se tuntuisi nololta. Kerjäämisen onnistumiseen on paineita, koska jaamme kaiken tasan. Jos etsisin ruokaa vain itselleni, saattaisin mieluummin nähdä nälkää kuin kerjätä, mutta minun täytyy tehdä osuuteni koko väliaikaisen perheemme ruokkimiseksi.

Palaan Piritorille etuajassa. Siellä ovat Mikko, Koho ja Wiebs. Mikko sanoo aikaa vielä olevan, joten Koho ja Wiebs lähtevät uuteen yritykseen. Minä jään juttelemaan Mikon kanssa. En halua enää kerjätä.

Hetken päästä Koho tulee takaisin kädessään tuhti falafel-pitaleipä kaikilla herkuilla. Oho! Hän on saanut sen kebabpaikasta. Ja tuolta tulee Wiebs sylissään kolme kolmioleipää ja pussillinen omenoita. Joku on kutsunut hänet kanssaan ruokakauppaan, kehottanut valitsemaan mitä tahansa ja maksanut laskun. Mikolla on paperipussissa tuoreita korvapuusteja.

Nyt meillä on ruokaa. Suunnistamme Diakonissalaitoksen D-asemalle. Se on kiinni, mutta pääsemme sisään, kun kolkuttelemme ovea. Sensei Mikko on asemalla tuttu naama, koska hän vetää siellä Zen Peacemakersin Suomen-osaston viikoittaiset meditaatiot. Istumme pöytään, lausumme ruokarukouksen buddhalaisittain ja jaamme kaiken tasan: pitaleivän ja kolmioleivät, paprikat ja viikunat. Ruokaa jää ylikin.

Lounaan jälkeen lähdemme talsimaan kohti Pasilaa – meillä on siellä tapaaminen. Matkalla harmittelen, ettei minulla ole kameraa. Kaupunki näyttää kauniilta, kun ei ole kiire eikä nenä kiinni puhelimessa. Nyt ei ole muuta tekemistä kuin jutella ja katsella ympärilleen. Välillä pysähdymme ihailemaan katutaidetta. Yhdessä, hieman psykedeelihenkisessä muraalissa on kolmesilmäinen hahmo, jolla on jäkäläviikset ja parrassa tunturipöllö.

Saavumme perille, mutta koska olemme etuajassa, menemme ensin päivälevolle puistoon. Makaan nurmikolla ja nautin tuulenvireestä iholla ja auringon leikistä lehtien lomassa. Maasta poimimani punainen pihlajanmarjaterttu on kaunis.

Sitten palaamme nuhjuiselle porttikongille ja astumme sisään Vepaan, Vailla vakinaista asuntoa ry:n (VVA) vertais- ja vapaaehtoistoiminnan keskukseen. Kulahtaneen sisäänkäynnin takaa paljastuu yllättävän tyylikäs ja viihtyisä tila, entinen ravintolasali. Joku lojuu sohvilla salin takaosassa, muuten on hiljaista. Näin hienolla säällä ihmiset ovat ulkona.

Meitä tulee tapaamaan VVA:n viestintäpäällikkö Erja Morottaja, inspiroiva ja asialleen omistautunut nainen, joka on vaihtanut MTV-pomon hommat asunnottomien edunvalvontaan. Pitkä keskustelu polveilee asunnottomuuden ympärillä. Puhumme siitä, miten pienet asiat voivat suistaa ihmisen elämän raiteiltaan. Asunnottomuuden suurin syy on pienituloisuus, Erja sanoo. Hän pohtii, miten pitkään itse jaksaisi olla pakenematta kurjuutta huumeisiin, jos joutuisi kadulle. Kovin pitkään ei ainakaan jaksaisi pysyä kiitollisena ja positiivisena, mitä apua tarvitsevilta ihmisiltä kuitenkin usein odotetaan.

Hallituksen leikkaukset tietysti puhuttavat. Suomi oli pitkään asunnottomuuden hoitamisen mallimaa Asunto ensin -politiikallaan, mutta nyt asunnottomien määrä on kääntynyt kasvuun samalla kun avustusjärjestöiltä uhkaa hävitä rahoitus. Yksityisten lahjoittajien näkökulmasta taas lapset ja eläimet ovat usein sympaattisempia auttamisen kohteita kuin päihdeongelmaiset ja asunnottomat.

Jos Erjalta kysytään, mitä asunnottomien hyväksi voi tehdä, hän kehottaa katsomaan ensimmäiseksi peiliin. Millä tavalla puhun toisista ihmisistä? Toiseksi, vaikka politiikka ei kiinnostaisi, olisi hyvä laajentaa katsetta omaa napaa ulommas ja miettiä, miten oma äänestyskäyttäytyminen tai sen puute vaikuttaa heihin, jotka ovat itseä heikommassa asemassa.

Täällä Vepassa on tarjolla ruokaa, vaatteita, sohvia, tietokone ja neuvontaa. Talvisin tiloissa toimii yökahvila Kalkkers, johon tulijoille ei aseteta ehtoja. Kaupungin järjestämään hätämajoitukseen pääsevät vain helsinkiläiset.

Hammasharjapulmanikin ratkeaa. Vepassa on tarjolla hygieniatuotteita, ja Erja käy hakemassa minulle hammasharjan ja pienen hammastahnatuubin. Pienet pakkaukset ovat kuulemma parhaita, jos ihminen joutuu kantamaan koko omaisuuttaan mukanaan.

Hyvästeltyämme Erjan ja Vepan törmäämme heti seuraavassa kadunkulmassa jättipottiin: roskalavaan täynnä isoja pahveja. Pahvia tarvitaan nukkumiseen, makuualustoiksi. Meillähän on vain makuupussit. Dyykkaamme lavalta pahvit mukaan ja lähdemme roudaamaan niitä Kumpulanlaakson halki kohti Hämeentien siltaa, jota Mikko on ajatellut mahdolliseksi yöpymispaikaksi. Sateelta suojattuja nukkumapaikkoja ei ole helppo löytää.

Viuhahdamme autotien yli tutkimaan sillan itäpäätyä. Paikka on ankea ja meluisa, sorapohjalla lojuu tyhjiä spraymaalitölkkejä. Tänne ei huvittaisi jäädä, eikä tarvitsekaan, koska yöksi ei ole luvattu sadetta. Tiedän paremman paikan.

Kumpulanmäen vaahterametsä on kaunis kaikkina vuodenaikoina ja sijaitsee aivan entisen työpaikkani, Ilmatieteen laitoksen, takapihalla. Löydämme metsästä sopivan aukion ja lähdemme Arabian kauppakeskukseen etsimään lisää pahvia. Sitä ei vielä ole tarpeeksi viidelle. K-Citymarketin työntekijä neuvoo menemään kaupan takaoville, mutta lastauslaiturin työntekijä hermostuu, kun Mikko käy kurkkimassa pahveja. Lidlistä saamme pari pahvilaatikkoa, ja Koho lastaa kyytiin nipun Voima-lehtiä.

Raijattuamme pahvit metsään Mikko haluaa ryhtyä toimittamaan päivän seremoniaa heti, kun vielä on päivänvaloa. Sitä varten etsitään alttarikivi ja asetellaan sille ruokaa ja kukkasia. Nyrkinkokoinen kivi toimittaa Buddhan virkaa. Mikko kaivaa repustaan zen-papin matkavälineistön. Katson kiinnostuneena, miten hän sytyttää kynttilän ja pienen, litteän mustan kiekon. Se on hiiltä ja palaa hitaasti, ja sen päälle voi ripotella suitsukehippuja pienestä lasipurkista. Ne palavat siinä ja päästävät ilmaan tuoksuaan.

Liturgia on sellainen kuin kristillisetkin liturgiat ovat: ulkopuoliselle lähes käsittämätön kokoelma rituaalisia elkeitä ja sanoja, joiden juuret ovat kaukana historiassa ja joiden merkitys voi avautua vain todeksi elämällä, lukuisten toistojen myötä. Mikko kertoo, että liturgia juontuu 700-luvun Kiinasta, seremoniasta, jolla pyrittiin helpottamaan edesmenneiden sukulaisten osaa tuonpuoleisessa. Seremoniassa kutsutaan koolle nälkäisiä aaveita ja ruokitaan ne. Nälkäiset aaveet ovat buddhalaisessa kuusimaailmaisessa kosmologiassa yksi vähemmän mukava jälleensyntymän muoto: olentoja, joita piinaa jatkuva, tyydyttymätön nälkä ja jano. Heidät kuvataan usein suurivatsaisina hahmoina, joilla on pitkä ja kapea kurkku. Zen Peacemakersin perustaja Bernie Glassman on kehittänyt liturgiasta oman versionsa ja uudelleentulkintansa: nälkäiset aaveet voivat kuvata paitsi henkiolentoja, myös kaikkia yhteiskunnassa syrjään sysättyjä sekä omia tarvitsevia ja hylättyjä puoliamme.

Seremoniassa kumarrellaan, suitsutetaan ja resitoidaan yhteen ääneen, välillä myös juhlitaan ja iloitaan. Lupaamme ottaa omaksemme nälkäisten aaveiden ilot ja surut ja pyydämme, että ne vapautuisivat kärsimyksestään. Koho toimii kellonsoittajana. Meillä ei tosin ole kelloa, joten hän naputtelee kahta keppiä yhteen.

Sitten päästään syömään. Nälkä onkin jo kurninut, ja olen ajatellut kaihoisasti ruokakassimme sisältöä. Hurstin lihapullat maistuvat mainioilta tortillalevyyn käärittyinä. En ole syönyt lihaa kahteenkymmeneen vuoteen, mutta jos kerjää kaiken ruokansa, ei ole kauheasti varaa nirsoilla. Palan paineeksi haukkaan kurkkua, joita saimme Vepasta mukaan läjän. Heillä oli hirveä määrä kurkkuja.

On jo pimeää, kun jaamme pahvit mahdollisimman tasapuolisesti ja asetumme nukkumaan metsänpohjalle. Käyn puskassa, harjaan hampaat ja ryömin pipo päässä makuupussiin. Ei tämä juuri poikkea siitä kuin jos olisin vaeltamassa. Telttaa ei ole, mutta ei sitä nyt tarvitakaan: lämmin, poutainen syyskesän yö eikä yhtään hyttysiä.

Jonkin ajan päästä nukahdan. Näen unta, jossa muut yrittävät kepeillä huitomalla herätellä minua. Hutkiminen tuntuu kuitenkin miellyttävältä, kuin hieronnalta. Nousen syvästä unesta lähemmäs pintaa ja raotan sen verran silmiäni, että näen, mitä ympärillä on. Kuu paistaa kirkkaana vaahteranlehtien lomasta. Liikutan vähän kättäni nähdäkseni, tekeekö kuunvalo varjon. Kyllä tekee.

Makaan sydänyöllä valveilla ja katselen kuun loistetta. Makuupussissa on lämmin. Mietin tilanteen kummallisuutta. Aamulla entiset työkaverini saapuvat tänne töihin, leimaavat kellokorttinsa, avaavat tietokoneensa ja menevät yhdessä lounaalle, niin kuin itsekin tein joitakin vuosia sitten. Minä olen hypännyt kyydistä, päätynyt ruokkimaan nälkäisiä aaveita ja nukkumaan entisen työpaikkani takametsään näiden tyyppien kanssa. Elämä osaa yllättää. Mutta en vaihtaisi.

 

Kirjoitukset katuretriitiltä: Lähtövalmistelut – Päivä 1 – Päivä 2 – Päivä 3 – Päivä 4 

Katuretriitillä: lähtövalmistelut

Vähän jänskättää, koska olen lähdössä katuretriitille. Tarkoitus on elää neljä päivää Helsingin kaduilla ilman rahaa, kotia ja puhelinta. Kassissa on makuupussi, sadeviitta, pipo, kaulahuivi, villasukat, yhdet alushousut ja tyhjä muovipullo. Muita varusteita mukaan ei saa ottaa.

Lähdin retriitille mukaan aika spontaanisti. Heinäkuun lopussa sähköpostiini kilahti viesti zenbuddhalaiselta papilta ja opettajalta Mikko Ijäkseltä. Hän mainosti johtamansa Zen Peacemakers -järjestön toimintaa. Ilmoittauduin retriitille suurin piirtein siltä istumalta sen enempää miettimättä, koska konsepti oli jo tuttu. Olin lukenut katuretriitistä joskus aiemmin ja vaikuttunut.

Tai no, yhtä asiaa vähän mietin:

– Onks noloo mennä etuoikeutettuna larppaamaan koditonta? kysyin ystävältä, jonka arvostelukykyyn luotan.

Ystävä vastasi, että ei oo noloo, joten en vaivannut päätäni kysymyksellä sen enempää.

En tunne ketään retriitille lähtijää entuudestaan, mutta tietysti he ovat hyviä tyyppejä – kuka muu lähtisi tällaiseen mukaan. Minulla ei myöskään ole mitään omakohtaista kokemusta zenbuddhalaisuuden harjoittamisesta. Olen ollut kymmenillä buddhalaisilla meditaatioretriiteillä, mutta ne edustavat toista buddhalaisuuden haaraa, theravadaa.

Zeniin olen tutustunut vain kirjoista. Tuoreita suomalaisia zen-kirjoja onkin ilmestynyt ainakin kaksi. Mitra Virtaperkon Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) oli niin mielenkiintoinen, että kun pääsin loppuun, melkein teki mieli kuunnella se saman tien alusta uudelleen. Mikko Ijäksen Zen ja muumit (2026) on kepeämpi ja populaarimpi, mutta antaa ajattelemisen aihetta sekin.

Olen ajatellut, että zen olisi minun makuuni turhan kurinalaista. Olen tykännyt syvän levon retriiteistä, joissa voin kuorsata menemään meditaation aikana, jos nukuttaa. Siellä ajatellaan, että meditaatio voi löytää ihmisen, joka rentoutuu ja antautuu lepoon. Zen-salissa joku tulisi napauttamaan torkkujaa kepillä selkään, noin karrikoidusti. Joka tapauksessa odotan mielenkiinnolla tutustumista itselleni uuteen hengelliseen perinteeseen. Katuretriittiin kuuluu käsittääkseni jonkin verran meditaatiota ja zen-seremonioita.

Odotan myös kodittomuuden ja rahattomuuden mukanaan tuomaa näkökulman vaihdosta ja siitä syntyviä oppimis- ja oivalluskokemuksia. Retriitin vetäjä, sensei Mikko, on kuvannut kokemustaan katuretriitillä Paavalinkirkon Varustamon blogissa näin:

Katuretriitin yhtenä tarkoituksena on irrottaa osallistujat arkipäivän rutiineista, suojaverkoista ja asenteesta joissa koemme olevamme irrallaan ”toisista”. Suurin erottava tekijä on raha. Kun minulla ei ollut rahaa, jouduin nöyrtymään ja pyytämään kaikkea mitä tarvitsin. Tästä pyytämisen prosessista kumpusi valtavan suuri kiitollisuus ja nöyryys koko maailman yhteenkietoutuneisuutta kohtaan aina kun satuin saamaan jotain mitä tarvitsin, oli se vaikka lasi vettä, teetä, ruokaa, rahaa tai vaikka siisti vessa.

Retriittiin lähtijöitä kannustettiin aloittamaan kerjääminen jo ennen retriittiä. Tarkoitus oli pyytää retriitin osallistumismaksu, 250 euroa, lahjoituksina ystäviltä ja tutuilta. Tuo summa menee kokonaisuudessaan asunnottomia tukeville järjestöille. Tarkoitus oli myös koota retriittiä varten buddhalainen rukousnauha, mala, jonka helmiin voi kirjoittaa tai kaivertaa lahjoittajien nimet.

Niinpä kerroin Facebookissa ystävilleni osallistuvani katuretriitille, ja pyysin heiltä rahaa. Mietin, mahtaako kukaan antaa mitään, mutta puhelin pörisi MobilePay-viestejä koko loppuillan. Lopulta minulla oli kasassa 370,14 euroa – summa, joka odottaa nyt kirjekuoressa lahjoittamista eteenpäin. Kiitos jokaiselle! Hauskaa oli, että tätä zenbuddhalaista retriittiä lähtivät kaikkein innokkaimmin tukemaan kristityt ystäväni, eivät niinkään buddhalaisista meditaatiopiireistä tutut kaverit.

Malaani tuli 28 puista helmeä, joihin kirjoitin 28 lahjoittajan nimet tai nimikirjaimet, ja lisäksi neljä värillistä helmeä. Päätin lisätä ne nauhaan muistuttamaan katuretriitin kolmesta periaatteesta, jotka ovat:

1. Ei-tietäminen (Not-Knowing). Kaikista omista ennakkokäsityksistä ja olettamuksista luopuminen. Tätä kuvaa sininen helmi, kristillisissä piireissä pyhän huolettomuuden väri.
2. Todistaminen (Bearing Witness). Sydämen avaaminen koko maailman iloille ja suruille. Pujotin nauhaan valkoisen ja mustan helmen: valkoinen iloille ja musta suruille.
3. Rakastava toiminta (Loving Action). Toiminta, joka syntyy siitä kun olemme valmiita luopumaan omista ennakkokäsityksistämme ja kun pysähdymme kuuntelemaan. Tätä edustaa punainen helmi.

Niinpä malastani tuli tällainen: 7 puunväristä helmeä, sininen helmi, 7 puunväristä helmeä, musta ja valkoinen helmi, 7 puunväristä helmeä, punainen helmi, 7 puunväristä helmeä.

Mala-harjoitus tuntui koskettavalta. Nyt retriitille lähtiessä tunnen edustavani siellä suurempaa ihmisjoukkoa kuin vain itseäni. Se tuntuu eräänlaiselta kunniatehtävältä. Otan vakavasti myös lupaukseni kertoa kokemuksistani jälkeenpäin niille, joita retriitti kiinnostaa. Harmi kyllä mukaan ei voi ottaa edes pientä kynänpätkää, jolla voisi tehdä muistiinpanoja, mutta kirjoitan sitten jälkeenpäin.

Varusteisiin tein kyllä yhden poikkeuksen. Kirjoitin sensei Mikolle sähköpostia, että mites hammasharja? En haluaisi mitään ientulehdusta hankkia kuitenkaan. Mikko vastasi, että voisin yrittää kerjätä hammasharjan vaikka jostain hotellista, mutta että voin ottaa hammasharjan, jos koen sen välttämättömäksi terveyden kannalta. Ajatus hammasharjan kerjäämisestä ei houkutellut, joten sujautin taskuun hammasharjan ja melkein tyhjän hammastahnatuubin.

Noin muuten minua huolestuttaa retriitille lähtiessä lähinnä kaksi asiaa: 1. saanko nukuttua kovalla alustalla ja 2. mahtaako kerjääminen olla kauhean piinallista puuhaa. Mennä nyt pyytämään rahaa tuntemattomilta, hui. Mutta on minulla etujakin: pärjään pitkiä aikoja käymättä vessassa enkä ole addiktoitunut kahviin tai mihinkään muuhunkaan, korkeintaan puhelimeeni, mutta sitähän retriitille ei saa ottaa. Sitä paitsi kuljen muutenkin niin virttyneissä vaatteissa, ettei retriitti tuota suurta muutosta ulkoiseen habitukseeni.

Onneksi syyskuun alku on Helsingissä vielä lämmin ja yötkin ovat varsin lämpimiä. Sain palelemisesta tarpeekseni jo elokuun alun vaellusretriitillä Utsjoella.

Mutta nyt täytyy mennä valmistautumaan ja syömään tukeva aamupala, ettei tule heti nälkä, kun retriitti kohta alkaa. Kuulemisiin!

Kirjoitukset katuretriitiltä: Lähtövalmistelut – Päivä 1 – Päivä 2 – Päivä 3 – Päivä 4

Kesän henkiset riennot

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, mutta se ei johdu siitä, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut. Päinvastoin. Kesään on mahtunut niin paljon kaikenlaista, etten tahdo ehtiä sulatella kaikkea.

Keväällä olin aika pitkään alamaissa euforisen Turun-harjoittelun jälkeen. Tunsin olevani henkisesti ja hengellisesti niin kuivassa erämaassa, että hiekka vain pöllysi. Nyt on toisin: kolmeen sanaan tiivistettynä kesä on ollut rikas, onnellinen ja merkityksellinen.

Kesän alussa tein oman pienen pyhiinvaelluksen Raisionjoella. Lähdin liikkeelle Ruissalon edustalta, missä joki laskee mereen, ja kävelin kultarinnan ja ruisrääkän laulussa Raision kirkolle. Hautausmaa oli harvinaisen kaunis. Istuin hetken lasiseinäisessä Kirkkauden kappelissa, jonka lattiaa peittävän murattimaton alle on peitelty monen vainajan tuhkat.

Kesäkuussa vietettiin Alyssan kirjan julkkareita Rastilan metsässä Hiljaisuuden majalla (A. Coffin: Silence Chamber). Se näyttää vähän suurelta muurahaispesältä, kahden siirtolohkareen väliin ohuista oksista taidokkaasti punottu risukupoli. Kävin majalla kesällä toisenkin kerran tekemässä kehollista luontoharjoitusta, jossa valitsimme puun tai kiven ja tutkimme sitä koko kehollamme ja kaikilla aisteillamme. Ensimmäinen seurustelukumppanini oli sammaleinen kivi. Upotin naamani sammaleeseen ja havaitsin sen olevan täynnä muurahaisia. Seurustelin myös kuusen kanssa ja torkahdin hetkeksi sen vihreiden oksien helmaan. Kuusi on minusta hengellisin kaikista puista, koska sen oksat ovat kuin siunaavat kädet.

Kesä ei olisi kesä ilman Kreivilää, rakkaaksi käynyttä Teosofisen seuran kartanoa Forssassa. Siellä olen kuin paratiisissa: vanha natiseva kartano, retriittihiljaisuus, puutarhan jättiläispuut ja marjapensaat, hyväntahtoiset ihmiset, metsien ympäröimä järvi, jossa uida. Onneksi pääsin vähäksi aikaa taas Kreivilään, kun vaimo opetti siellä retriitin ja minä kokkailin keittiössä. Retriittihommien lomassa kelluin järvessä ja nautin.

Sitten olivat suviseurat, joista olen jo kirjoittanut. Äärettömän merkityksellinen kokemus. Sateenkaarimeininkien ohessa oli hienoa istua isossa teltassa laulamassa ja huomata, miten vapaasti ja kevyesti pystyn puheita nykyään kuuntelemaan ja miten se teologinen linssi, jonka läpi kuulen virsien sanat, on vaihtunut kokonaan toisenlaiseksi. Enää sanat eivät ahdista, vaan ruokkivat.

Suviseurojen jälkeen ehdin hengähtää hetken kotona ennen kuin lähdin Haminaan, Via Silentiin luostariyhteisöön. Olin ensimmäistä kertaa rukouskumppanina eli vastuussa hiljaisen rukousmenetelmän (sydänrukous) opettamisesta luostariin saapuville ihmisille. Siinä riitti haastetta. Onneksi luostariin saapui uusia rukoilijoita juuri kun alkoi tuntua, että olen tyhjentänyt koko pajatsoni, ja saatoin taas aloittaa alusta perusasioista. Nautin meressä kellumisesta, tervapääskyistä, Vihreän rukouskirjan oivaltavista rukouksista, ukkoskuuroista, yhteisöllisyydestä, aittakappelin hämäryydestä ja lattialankkujen pehmeydestä jalkojen alla. Viikko syvensi myös omaa suhdettani sydänrukoukseen ja tarjosi harjoitusta hetkipalvelusten pitämiseen.

Haminasta palattuani lähdimme vaimon kanssa lomalle, joka suuntautui Itä-Suomeen. Matkakohteet noudattivat tuttua kaavaa: luontoa ja henkisiä paikkoja. Astuvansalmen kalliomaalaukset, Koli, Valamon ja Lintulan luostarit, Ärjänsaaren ekologinen taidefestivaali, Mustarindan vanhat kuusimetsät, Hepoköngäs… ja shamanistishenkinen kotakylä Juuassa villin erämaisen järven rannalla. Oli aika erikoinen tunnelma olla autiossa kotakylässä aivan yksin ja lämmittää saunaa sateen ropinassa. Kuljimme myös isotätini Anna-Maija Raittilan jalanjäljissä ja vierailimme hänen lapsuudenkotinsa paikalla ja haudalla. Niin, ja tietysti bongasimme matkan varrelta ison läjän kirkkoja, Hartolasta Hyrynsalmelle ja Siilinjärveltä Kontiolahdelle. Jokin pala sielua jäi Kainuun hiljaisiin metsiin: ruuhka-Suomeen palaaminen oli pienoinen shokki.

Valamon ja Lintulan luostareissa kävin ensimmäistä kertaa. Erityisen vaikutuksen tekivät puut – Valamossa kuuset, Lintulassa koivut – ja tietysti hiljaisuus ja luostarialueella leijuva harmonian tuntu. Ei tuntuisi hullummalta idealta vetäytyä tuollaiseen paikkaan hiljentymään vaikka loppuelämäkseen. Lintulan luostariin koirat eivät olleet tervetulleita – ei edes luostarikoirana Via Silentiissa kunnostautunut koiruus – joten tein siellä vain pienen kierroksen sillä välin kun vaimo ja koira kokkasivat lounasta luostarin portin ulkopuolella. Poislähtiessä vierailimme luostarin hautausmaalla, joka teki myös vaikutuksen. Pieni koristeellisten puuristien rivi yksinkertaisilla haudoilla, joissa lepäävät edesmenneet Jumalan palvelijat.

Kun tulin kotiin, oli vuorossa pyhiinvaelluksen vetäminen kotikonnuilla. Olen todennut, etteivät kirkon pyhiinvaellukset yleensä ole oikein minua varten. Jos kuljetaan seurustellen ja rupatellen, en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä toinen on sanomassa ja mitä itse seuraavaksi sanoisin. En ehdi edes kunnolla huomata, mitä ympärillä on, saati että ympäröivän maailman pyhyys avautuisi niin kuin se voi hiljaisuudessa avautua. Niinpä vedimme pappisystäväni kanssa kokonaan hiljaisen pyhiinvaelluksen kotimetsän tutuilla poluilla. Hermostutti aika paljon, mutta semmoista se aina on, kun ensimmäistä kertaa tekee jotain.

Sitten alkoi pakkausrumba buddhalaisen meditaatioyhdistyksen Nirodhan vaellusretriitille, jota lähdin järjestämään jo kahdeksatta kertaa. Viikko Paistunturin erämaassa Utsjoella vajaan 30 hengen kansainvälisellä porukalla oli työntäyteinen mutta sujui hienosti, ja kylmän ja tuulisen alun jälkeen erämaa antoi parastaan. Oli upeita meditaatiohetkiä tunturien rikkumattomassa hiljaisuudessa. Törmäsimme leiripaikkaan, joka on ehkä hienoin koskaan löytämäni: joelta nousi jyrkkä koivikkorinne tasangolle, josta virtasi kirkas puro pieninä vesiputouksina alas rinnettä. Tasangon reunassa puron partaalla kasvoi muutamia tunturikoivuja, kuin taitavan puutarhurin harkitusti paikoilleen asettelemina. Koivujen katveessa oli vihreän varvikon peittämä näköalatasanne, jonka reunalla oli neliömäinen, laakea kivi kuin meditaatiopenkiksi asetettuna. Edessä avautui upea maisemapanoraama aina Norjan lumisille tuntureille saakka, ja selustaa suojasi Gaimmoaivin kivikkorinne kuin valtava amfiteatteri. Paikka oli niin ylimaallisen hieno, että vähän epäröin, onko se liiankin pyhä meidän rahvaanomaisiin tarkoituksiimme. Siellä kuitenkin majailimme kaksi yötä ja paistoimme lättyjä hiekkatöyrääseen kaivamassamme nuotiokuopassa. Lähtiessä peittelin huolellisesti hiekkaan kaikki nuotion jäljet.

Yhtenä iltana, kun olimme ystäväni kanssa käymässä teltassa yöpuulle, hän kysyi, miten sovitan yhteen kristillisen ja buddhalaisen viitekehyksen. Sanoin, ettei siinä minusta ole mitään ristiriitaa, ja kysyin haluaisiko hän kuulla iltavirren. Hän halusi, joten lauloin sen hänelle. Kuin päivä painuu syliin yön / ja virrat mereen juoksevat / niin virtaa kohti sinua / sydänten kiitos, kaipaus.

Pari yötä olimme leirissä kirkasvetisen Nilijoen rannalla. Joen partaalla oli nojatuolin muotoinen kivi, jossa oli hyvä istua. Kivi työntyi rannalta jokeen niin että siinä istuessa on keskellä kuplivaa ja kuohuvaa virtaa. Toinen ystäväni vietti siinä paljon aikaa niin jokeen syventyneenä, ettei hän kuullut ruokakellon ääntä tai mitään, mitä ympärillä tapahtui. Mieleeni on jäänyt lause, jonka hän kerran kyyneleet silmissä sanoi, kun menin häntä kiveltä herättelemään:

– Me ollaan niin siunattuja… mutta se aina unohtuu!

Elokuussa pyörähdin Jyväskylässä vihkimässä yhden ystäväpariskunnan. He joutuivat tietysti hoitamaan virallisen vihkimisen maistraatissa, mutta pääsin kuitenkin ensimmäistä kertaa kokeilemaan vihkiseremonian vetämistä vihkikeskusteluineen, hääpuheineen ja tahdotko-kysymyksineen. Uskonnottomien ilmausten miettiminen tuotti päänvaivaa, mutta kokemusta karttui ja ystävät saivat toisensa.

Sitten elämä rauhoittui taas kotioloihin, mutta henkistä rientoa on riittänyt. Olen viettänyt ihania perjantaiaamuja upeassa Paavalinkirkossa sydänrukouksen merkeissä ja juhlinut ystävien kirjan julkkareita (Auli Viitala & Päivi Vähäkangas: Suurin niistä on vapaus – vuoropuhelua kristinuskosta). Vedin myös toisen, rupattelevan pyhiinvaelluksen ja opin, että sellaisessa kontekstissa myös hengellinen sisältö täytyy osata tarjoilla aika kevyesti rupatellen. Toista oli, kun järjestimme meditatiivisen messun Leposaaren kappelissa: tunnelma oli niin keskittynyt, että jokainen sana tuntui leikkaavan hiljaisuutta. Messuun kuului myös varttitunnin kävelymeditaatio kesäillassa hautausmaalla. Pehmeä nurmikko ja auringon lämmittämän kiven pinta hyväilivät paljaita jalkapohjia.

Nyt ollaan sitten syksyn kynnyksellä ja teologisessa tiedekunnassa pyörähtää käyntiin uusi lukuvuosi. Useampi opiskelukavereistani on jo valmistunut ja aloittanut tai aloittamassa papin hommia. Opiskelukaverien ryhmässä päivitellään, miten pantakaulukset kiristävät, pähkäillään millaiset hansikkaat pitäisi hankkia hautajaisiin ja jännitetään pappiskokelaiden soveltuvuuskoetta. Minulla on se edessä ensi viikolla, vaikka en vieläkään tiedä, olenko erityisesti tähtäämässä papin ammattiin. Korkeintaan olen lipumassa siihen suuntaan.

Syksy näyttää yhtä rikkaalta ja mielenkiintoiselta kuin kesäkin. On luostaria ja retriittiä, sydänrukouksen opetusta ja gradun kirjoittamista. Valmistuminen häämöttää, kunhan saan gradun valmiiksi. Kiirettä en ole pitänyt – olen iloinen siitä, että saan vielä nautiskella yliopiston syyslukukaudesta. Toivottavasti pääsen kuuntelemaan joitakin kiinnostavia luentoja, vaikka tutkinto pullistelee jo opintopisteitä niin ettei kursseja kannata enää suorittaa.

Sitä ennen olen kuitenkin osallistumassa zenbuddhalaiselle katuretriitille, josta kerron lisää seuraavaksi.

Saarna kamelista ja neulansilmästä

Saarna Via Silentiin messussa Haminassa 12.7.2026

Mark. 10:17–27

Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 10

Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: ”Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, älä riistä toiselta, kunnioita isääsi ja äitiäsi.”
    ”Opettaja, kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”, vastasi mies. Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.” Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.
    Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!” Opetuslapset hämmästelivät hänen sanojaan, mutta Jeesus jatkoi: ”Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Opetuslapset olivat yhä enemmän ihmeissään ja kyselivät toisiltaan: ”Kuka sitten voi pelastua?” Jeesus katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”

*

Olemme tällä viikolla olleet Via Silentiissa luopumisen ja irtipäästämisen teemojen äärellä, kun olemme harjoittaneet sydänrukousta. Olemme pohtineet yhdessä myös tyhjentymisen ja täyttymisen salaisuutta – mitä jää jäljelle, jos kaikesta päästää irti?

Myös tämän päivän evankeliumiteksti puhuu luopumisesta. Jeesus kohtaa miehen, jolla näyttää olevan kaikki hyvin. Hän on elänyt kunnollista ja vaurasta elämää. Jotain häneltä kuitenkin puuttuu: ”Mitä minun pitäisi tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?”

Ja Jeesus vastaa: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.” Miehelle tämä ei ole mieluinen vastaus. Hän lähtee surullisena pois.

Tätä tekstiä on helppo kuunnella ahdistuen, koska rima nousee siinä niin korkealle. Kameli ei mahdu neulansilmästä, vaikka kuinka yrittäisi, ja harva on myöskään valmis luopumaan koko omaisuudestaan. Ajattelen, että tätä tekstiä on ehkä hyvä kuulla yhdessä sen tekstin kanssa, jonka luimme eilisaamun hetkipalveluksessa ja jossa Jeesus sanoo: ”Minun taakkani on kevyt ja hartioille sopiva” (Matt. 11:30, UT2020).

Ehkä tätä tekstiä voi myös katsoa toisesta suunnasta, ei moraalisena vaatimuksena, vaan kutsuna vapautua niistä asioista, jotka meitä sitovat ja estävät vastaanottamasta jotain parempaa.

Jos sijoitat itsesi tähän kertomukseen, tämän Jeesuksen kohtaaman ihmisen paikalle tai sivustakatsojaksi, millainen on Jeesuksen katse?

Evankeliumissa sanotaan: ”Jeesus katsahti häneen ja rakasti häntä.” Rakkaus tulee ensin, sitten vasta Jeesuksen kehotus tai kutsu luopumiseen. Miltä Jeesuksen rakastava katse tuntuu?

(mietiskelytauko)

Jeesus katsoo miestä niin syvältä, että näkee sen, mikä sitoo häntä. Kyse ei välttämättä ole niinkään omaisuudesta, vaan kiinnittymisestä. Voimme kiinnittyä muihinkin asioihin kuin rahaan, esimerkiksi asemaamme, identiteettiimme, johonkin ihmiseen, huoliimme tai pelkoihimme.

Pidän eräästä tarinasta, joka tulee itäisestä perinteestä. Se menee suunnilleen näin:

Matkalainen kohtaa tiellä vaeltavan munkin, joka kaivaa repustaan suuren timantin. Kulkija ei ole uskoa silmiään ja hämmästyy vielä enemmän, kun munkki kertoo löytäneensä timantin jostain tienposkesta ja antaa sen ilomielin pois. Kulkija lähtee riemuissaan jatkamaan matkaa timantin kanssa, mutta vähitellen hänen päässään alkaa raksuttaa. Hän päättää palata munkin luo, antaa timantin takaisin ja sanoo: ”Voitko antaa minulle sen aarteen, jonka avulla pystyit luopumaan timantista niin helposti?”

Mihin sinä olet kiinnittynyt niin, että se estää sinua olemasta vapaa?

(mietiskelytauko)

Tätä evankeliumitekstiä on mielenkiintoista peilata myös sitä Jeesuksen opetusta vasten, jonka luimme toisessa hetkipalveluksessa aiemmin tällä viikolla. Siinä Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa peltoon kätkettyyn aarteeseen. Kun ihminen löytää aarteen, hän iloissaan myy kaiken, minkä omistaa ja ostaa sen pellon (Matt. 13:44).

Ihminen siis iloissaan myy kaiken, minkä omistaa. Jeesuksen vertauksessa pääasia ei ole vastentahtoinen luopuminen, vaan aarre. Kun ihminen kohtaa taivasten valtakunnan aarteen, hän rakastuu siihen niin paljon, että luopuminen tulee ikään kuin sivutuotteena. Se on seuraus siitä, että ihminen on löytänyt jotain parempaa.

Ehkä siis tämän päivän evankeliumi ei kerro ensisijaisesti siitä, kuinka vaikeaa rikkaiden on päästä Jumalan valtakuntaan, vaan siitä, kuinka vaikeaa meidän on päästää irti siitä, mikä sitoo meitä ja estää meitä elämästä täydempää elämää. Ehkä Jeesuksen kutsu ei niinkään ole omistaa vähemmän, vaan olla vähemmän omistettu. Etteivät omaisuutemme, asemamme, identiteettimme tai omat ajatuksemme ja tarinamme omistaisi meitä.

Jumalan valtakunta ei ole palkinto, vaan todellisuus, joka voi avautua, kun lakkaamme pitämästä kiinni kaikesta siitä, minkä luulemme olevan ”minä”. Niin kauan kuin puristamme muita asioita käsissämme, emme pysty ottamaan vastaan sitä, minkä Jumala haluaa antaa. Sydänrukouksessakin me opettelemme vähitellen tyhjentämään itseämme omista sidonnaisuuksistamme, jotta Jumalalle jäisi enemmän tilaa ja Jumalan rakkaus voisi virrata meidän lävitsemme.

Evankeliumin lopussa on arvoituksellisen lohdulliset Jeesuksen sanat: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.” Meidän tehtävämme ei ole väkisin tunkea kamelia neulansilmän läpi. Meidän tehtävämme on suostua Jeesuksen rakastavan katseen alle ja antaa Jumalan tehdä meissä hiljalleen se työ, johon emme itse kykene.

Ehkä juuri sitä voimme sydänrukouksessa harjoitella: emme suorittamaan irti päästämistä, vaan avaamaan hiljalleen käsiämme. Luottamaan siihen, että kun päästämme irti, emme jää tyhjän päälle. Tyhjään tilaan tulee suurempi aarre kuin mikään, mistä luovumme: Kristus itse.

Kauhavan tarrasuviseurat: rakkautta, paheksuntaa, stressiä ja huolenpitoa

SLIIIIIIIIRTS! Tarra irtoaa bajamajan muoviseinästä. Äänimuisto Kauhavan suviseuroista 2026. Veikkaan, ettei siitä silti kirjoiteta suviseurojen virallisessa historiikissa.

Tarratoimikunnan tarrojen liimaaminen on eräänlaista köydenvetoa. Yhdet liimaavat tarroja, toiset kulkevat perässä ja irrottavat.

En tiedä, millaisia tunteita herää siinä ihmisessä, joka astuu jälkeeni bajamajaan ja näkee sen kattoon tai vessapaperitelineseen liimaamani tarrat. Joku ehkä ilahtuu, toinen ärsyyntyy, ahdistuu tai vihastuu. Toivoisin, että tarrat herättäisivät pohdiskelua. Yhdessä lempitarrassani lippalakkipäinen mieshahmo kohtaa seurakentän tungoksessa lastenrattaita työntävän naisen, joka sanoo: ”Mää en ainakaan tunne ketään transihmistä.” Lippalakkipää on hiljaa. Hänen sisällään on tyttö, joka istuu ja katsoo pilviä.

Ymmärrän monien lestadiolaisten tunteen siitä, että tässä tullaan häiritsemään suviseuroja sopimattomalla tavalla. En haluaisi tuottaa pahaa mieltä, ja haluan kunnioittaa kanssaihmisten vakaumusta ja seurarauhaa. Toisessa vaakakupissa painaa kuitenkin huoli kaikista niistä, erityisesti lapsista ja vielä syntymättömistä, jotka ovat noita lippalakkipäitä. Samalla tavalla näkymättömiä ja kuulumattomia, koska he eivät uskalla olla avoimesti sitä mitä ovat tai kertoa kenellekään sisällään vellovista ajatuksista ja tunteista. Esimerkiksi ihastuksen tunteista samaa sukupuolta olevaan kaveriin tai halusta pukeutua vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin. Vaikea niistä on kertoa, jos homous tai transsukupuolisuus mainitaan yhteisössä lähinnä silloin, kun seurapuhuja katsoo asiakseen varoitella luonnonvastaisista sukupuolisuhteista tai todeta, että Jumala loi ihmiset miehiksi ja naisiksi, piste.

En halua, että kukaan joutuu kokemaan samaa kuin minä nuorena, olemaan yhteisössä yhtä yksinäinen ja hajoamaan yhtä pahasti oman seksuaalisuuden ja yhteisön opettaman maailmankuvan väliseen ristiriitaan. Valitsen siis aiheuttaa lievää häiriötä ja epämukavia tunteita. Joskus kansalaistottelemattomuus on tarpeen.

Lestadiolaisilla on tapana sanoa, että yhteisön ulkopuolelta ei näe sitä ihanuutta, jota sisäpuolella voi kokea. Se on varmasti totta. Mutta yhtä lailla yhteisön sisäpuolelta ei näe kaikkea sitä kipua ja haavoittuneisuutta, jota yhteisön opetus ja ulossulkevuus aiheuttavat. Niitä suruja, joita kannetaan, kun vanhemmat eivät hyväksy lapsiaan ja heidän valintojaan. Helvetinpelkoa, ahdistusta, pakko-oireita, paniikkikohtauksia, posttraumaattista stressiä. Kaikki se on ulkoistettu yhteisön rajojen ulkopuolelle, niiden ihmisten kannettavaksi, joille ei sanota Jumalan terve. Kaikesta siitä puhutaan Tarratoimikunnassa vertaisten kesken.

Tarratoimikunta yhdistää ihmisiä. Se luo paikan, jossa lestadiolaisyhteisössä kasvaneet sateenkaari-ihmiset voivat kohdata ja tukea toisiaan. Näen sen vähintään yhtä tärkeänä Tarratoimikunnan ansiona kuin keskustelun herättelyn. Monia yhdistää kokemus siitä, että he ovat aiemmin olleet yhteisössä yksinäisiä, ainoita erilaisuudessaan. Enää ei tarvitse olla yksin, ja siksi nämä ovat monille parhaat suviseurat ikinä. Tarratoimikunnan tukikohdassa – pitsiverhoilla, ilmapalloilla ja viireillä somistetussa punaraidallisessa asuntovaunussa – vallitsee koko suviseurojen ajan rakkaudellinen keskinäisen huolenpidon ja hoivan henki.

Tarratoiminta on hyvin organisoitua. On jaettu vahtivuoroja, rekrytoitu hyvinvointihenkilöitä, järjestetty de-eskalaatiokoulutusta ja purkutilaisuuksia. Toiminnasta aiheutuvat vahingot pyritään minimoimaan tiukoilla ohjeistuksilla: tarroja ei saa liimata yksityisomaisuuteen, viranomaisten kyltteihin tai seurakentän tärkeisiin symboleihin, kuten juhlaporttiin. Roskapusseihin tai puhelinpylväisiin liimatut tarrat eivät aiheuta materiaalista vahinkoa kenellekään.

Kohtaan suviseuroissa myös serkkuni, joka on homo ja trans, tai ainakin hän on kokenut olevansa eri sukupuolta kuin mitä biologisesti on. Hän ei kannata Tarratoimikuntaa. Hän on vanhoillislestadiolainen ja uskoo, että samaa sukupuolta olevien suhteet ja sukupuolenkorjaushoidot ovat Jumalan sanan vastaisia. Pitkään näiden asioiden kanssa painittuaan hän on kohdannut naisen, joka ymmärtää ja tukee häntä, mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Heidän suhteensa vaikuttaa rakastavalta, kunnioittavalta ja avoimelta. Olen iloinen serkkuni puolesta. Minulle hän on osoitus siitä, että elämä ei ole yksinkertaista ja että monenlaiset polut voivat johtaa hyvään lopputulokseen. Se ei tarkoita, että hänen polkunsa olisi ainoa oikea.

Koen tarrojen liimaamisen epämiellyttäväksi. Yhteisön ulkopuolelta kyllä sataa tukea ja ihailua, mutta suviseuroissa sitä tietää olevansa ympäristön mielestä väärällä asialla. Yleistä paheksuntaa vastaan toimiminen ei ole helppoa. Se luo henkistä painetta ja stressiä, joka kumuloituu vähitellen ja purkautuu kotimatkalla itkuna.

Tarrojen liimaaminen on myös turhauttavaa, koska ne revitään heti pois. Paitsi sellaiset tarrat, jotka onnistuu liimaamaan vaivihkaa jonnekin. Ne saattavat pysyä paikoillaan monta tuntia. Avoimesti kentällä liikkuvat tarroittajat saavat kuitenkin kannoilleen heti lauman lapsia ja nuoria, jotka kuiskuttelevat keskenään, seuraavat perässä ja keräävät tarrat pois. Aikuiset kulkevat yleensä ohi välinpitämättöminä, vaikka tarrat on tarkoitettu heidän silmilleen, ei niinkään lasten.

– Jos ei somessa saa seuraajia, niin täällä saa, lohkaisee ystäväni.

Tarratoimikuntaan kohdistuva ilkivalta ja homottelu tuntuu rauhoittuneen edellisvuodesta. En todista itse sentyyppistä käytöstä, vaikka kuulen joistakin ikävistä tilanteista. Kerran joku tenava heittää takaapäin vettä päällemme. Aika raukkamainen temppu, kun ottaa huomioon, että tarrakaverini on sokea. Olen avustamassa häntä tarrojen jakamisessa.

Lauantai-iltana käyn ystäväni kanssa isossa teltassa ehtoollisella viimeisten joukossa. Ehtoollisen jälkeen jäämme seuraamaan messun loppuun ja laulamaan päätösvirren. Näen penkeillä vähän matkan päässä pari serkkuani juttelemassa keskenään. Hetki panee ajattelemaan, miten erilaisia elämänpolkumme ovat olleet, ja kuitenkin ne ovat johtaneet tähän samaan paikkaan, tähän telttaan laulamaan näitä samoja lauluja. Se kertoo jotain lapsena koetun uskonnollisuuden voimasta. Sitä ei voi vaihtaa kuin paitaa, se muovaa ihmisen syvärakenteita. Siksi ihmisillä pitäisi olla hengellinen kotipaikkaoikeus, kuten piispa Mari Leppänen on muistaakseni joskus sanonut. On ymmärtämätöntä sanoa sateenkaari-ihmisille, että voivathan he vaihtaa maisemaa, jos meno ei miellytä.

Kun olen lähdössä pois suviseuroista, jätän ystäväni hetkeksi odottamaan hakeakseni tavarani. Palatessani rinkan kanssa hän on ajautunut keskusteluun pienen teiniryhmän kanssa. Kuulen hänen selittävän nuorille tarrojen ideaa: että me haluaisimme, että jos joku on vaikka homo, hänen ei tarvitsisi kokea, että se on pahaa tai väärin.

– Mutta sehän on väärin, napauttaa yksi nuorista, luo meihin epäilevän katseen ja lähtee kavereidensa perään.

Huokaus. Työsarkaa riittää.

Näin tehtiin suviseurojen ensimmäinen sateenkaarihartaus

Tulimme ylittäneeksi valtakunnan uutiskynnyksen vanhoillislestadiolaisten (vl) suviseurojen ensimmäisellä sateenkaarihartaudella. Tässä oma kertomukseni siitä, miten kaikki tapahtui.

Olen ollut löyhästi mukana Tarratoimikunnassa, jossa on paljon vl-taustaisia sateenkaari-ihmisiä, ja seurannut kevään ja alkukesän mittaan yhteisön sisäisiä keskusteluja. Ensin päässäni syttyi ajatus, että suviseuroihin tarvittaisiin korjaavaa hengellisyyttä lestadiolaisen uskonkäsityksen satuttamille sateenkaari-ihmisille. Mietin, ketä pappia voisi pyytää siunaamaan sateenkaari-ihmisten suviseurat tai pitämään jonkin rukoushetken. Itse en kykenisi, ajattelin. Asia tulee omakohtaisesti niin lähelle.

Joitain viikkoja ennen suviseuroja olin junassa matkalla Jyväskylään ja päässäni pyöri, että sellainen tilaisuus pitäisi järjestää. Aloin myös avautua ajatukselle, että ehkä minun pitäisi tehdä se itse, kun ketään muutakaan ei oikein ole. On paljon uskottavampaa ja vaikuttavampaa, jos hartauden pitää joku vl-taustainen sateenkaari-ihminen, mutta harva pystyy ottamaan sellaista roolia. Tuli olo, että ehkä minua tarvitaan juuri siihen. Sitä vartenhan olen tehnyt töitä viime vuodet, kun olen opiskellut teologiaa, työstänyt uskontotraumojani ja totutellut vähitellen papin rooliin.

Ajatus oli sen verran vallankumouksellinen ja mannerlaattoja liikutteleva, että junamatkalla koin vähän outoja oloja. Tuntui kuin vasen käsivarteni olisi melkein kuin halvaantunut yhtäkkiä. Se meni kyllä ohi.

Viestitin heti junasta ystävälleni ja hain uskonvahvistusta. Varmaan hartauden pitäminen rikkoo suviseurojen sääntöjä, arvelin. Eihän sinne haluta muuta kuin virallisen seuraorganisaation ohjelmaa. Ystävä piti ideaa hyvänä ja huomautti, että suviseuroissa vietetään jatkuvasti hengellisiä yksityistilaisuuksia, kuten ristiäisiä. Perheille se on kätevää, kun sukulaiset ovat valmiiksi samassa paikassa, pappeja riittää ja juhlajärjestelyt voi ottaa rennommin. Hän lupasi auttaa hartauden järjestelyissä.

Esittelin ideani Tarratoimikunnan ryhmässä ja se sai vastakaikua. Tarvetta tuntui olevan. Se kannusti jatkamaan, koska olin epäillyt, mahtaisiko hartaus kiinnostaa ketään. Vl-taustaiset sateenkaari-ihmiset ovat ymmärrettävistä syistä keskimäärin aika uskontokriittisiä, osa hyvinkin uskonnonvastaisia. Olisi kiusallista, jos valmistautuisin pitämään hartauden ja sitten sinne ei tulisi ketään.

Sitten olivat käytännön pulmat. Missä hartauden voisi järjestää? Suviseura-alueella on vieri vieressä telttoja ja asuntovaunuja. Ne ovat ahtaita tiloja, joihin ei mahdu kovin montaa ihmistä. Julkisella paikalla kokoontuminen taas herättäisi liikaa huomiota ja voisi kohdata häirintää. Viime vuonna sateenkaari-ihmisten häirintä oli suviseuroissa sillä tasolla, etten voinut luottaa hartauden sujuvan ilman häiriköintiä.

Entä milloin hartauden voisi pitää? Suviseurojen ohjelmassa on lähes tauotta seurapuheita ja lauluja, jotka välitetään kovaäänisistä koko suurelle seura-alueelle. Olisi tylsää huutaa kilpaa kovaäänisten kanssa. Tutkin seuraohjelmaa ja etsin tyhjää koloa. Lyhyitä, noin puolen tunnin taukoja löytyi muutama. Sellaiseen voisi tähdätä.

Tiedustelimme Tarratoimikunnalta hartauden pitämistä heidän tukikohdassaan, mutta he eivät sitä sinne halunneet. Ymmärrettävästi – joukossa on uskonnon traumatisoimia ihmisiä ja muutenkin monenlaisia vakaumuksia. Onneksi meille järjestyi toinen asuntovaunu hartauden pitopaikaksi.

Hartauden runko oli nopeasti mietitty. Muutama virsi ja Siionin laulu, puhe, rukous ja siunaus. Kysyin, haluaisiko ystäväni pitää hartaudessa toisen puheen, ja hän suostui. Itse valitsin puheeni aiheeksi Sakkeuksen tarinan. Hauska yhteensattuma oli, että kun ryhdyin selvittämään, minkä kirkkovuoden pyhän tekstinä se on ja mistä löydän siihen kommentaarin, se olikin juuri tulevan sunnuntain evankeliumiteksti.

Hartauden ajankohta lyötiin erinäisen säätämisen jälkeen lukkoon, puheet ja esirukous valmisteltiin, laulut valittiin ja niiden sanoista tehtiin pieni moniste, jota ystäväni tulosti 12 kappaletta. Sellaiseen osanottajamäärään varauduimme. Tapahtumasta tiedotettiin Tarratoimikunnan ryhmässä ja parissa muussa sateenkaarilestadiolaisten ryhmässä.

Saavuin suviseuroihin torstai-iltana, hartaus oli sovittu perjantai-illalle. Olin koko perjantain aika hermostunut. Tavanomaisen esiintymisjännityksen lisäksi koko idea tuntui pähkähullulta. Miten kaikki sujuu? Löytävätkö ihmiset paikalle? Hermostuvatko asuntovaununaapurit? Entä jos ketään ei tule? Olin kyllä asennoitunut niin, että hartaus kannattaa pitää, vaikka sinne tulisi vain kaksi ihmistä. Ajatus ja symboliarvo olisivat tärkeämpiä kuin toteutus.

Vielä enemmän tulisilla hiilillä olin, kun sovittu kellonaika alkoi lähestyä eikä juuri ketään näkynyt. Pari ihmistä saapui vaunulle. Yksi heistä huikkasi iloisesti tulleensa seuroihin. Moni muukin oli aikonut tulla, mutta heitä ei näkynyt eikä kuulunut. Ei edes ystävääni, jonka piti pitää toinen hartauspuhe. Hän ilmestyi paikalle kolme minuuttia ennen hartauden alkamista.

Noh, suviseuroissa kaikki tapahtuu hitaasti. Paikasta toiseen siirtyminen vie usein ennakoitua enemmän aikaa. Odoteltiin. Eihän aloituksen venyminen muuten olisi haitannut, mutta olimme ajoittaneet hartauden huolellisesti hiljaiseen hetkeen virallisten seurapuheiden välissä. Tuo aika kului ja tiesin, että pian kovaääniset pärähtävät taas päälle, kun seurat alkavat. Ei kuitenkaan auttanut kuin odottaa.

Vähitellen ihmisiä alkoi valua paikalle. Sitten heitä tuli lisää. Ja lisää. Vaunu alkoi täyttyä. Tiivistettiin ja tiivistettiin niin että lopulta meininki oli kuin lestadiolaisissa iltakylissä parhaimmillaan: ihmisiä istui vaunun sohvilla, sängyllä ja lattialla jalat koukussa kuin sardiinit purkissa. Asuntovaunun vuokraaja pelkäsi vaunun ratkeavan liitoksistaan. Kestääkö se edes tällaista ihmismäärää? Vähän ennen hartauden alkamista laskin vaunusta 28 ihmistä ja sen jälkeen sinne ahtautui vielä pari lisää. Pari muuta jäi pihalle.

Itse hartaudesta ja sen tunnelmasta muut voivat kirjoittaa paremmin kuin minä. Minä keskityin vetämään homman läpi. Näin, että monet itkevät. Jopa veljeni poskella vieri kyynel. Myöhemmin hän sanoi, että ei ole koskaan ennen itkenyt seuroissa. Kerta se on ensimmäinenkin, naurahdin.

Kaikki meni hyvin. Meitä ei häiritty – miksi olisikaan, kun vaunussa kaikuivat Siionin laulut. Laulettiin läpi Taivaan ihanat lintuset vanhoilla sanoilla, joissa Jumalasta käytetään feminiinisiä kielikuvia, kun puhutaan satakielistä vanhimman rintain alla. Ne rinnat poistettiin sanoituksesta hämmentämästä ihmisiä (!), kun Siionin laulut uudistettiin vuonna 2016. Kun hartaus päättyi, ihmiset halusivat laulaa vielä lisää. Sitten jengi alkoi valua ulos.

Hartauden tuominen julkisuuteen ei ollut käynyt etukäteen mielessä, mutta toimittajaystäväni näki tapahtuman uutisarvon ja alkoi puhua siitä suviseurojen aikana. Myös somen kautta hartaus valui valtakunnan median tietoisuuteen. Olipa itse hartaudessakin paikalla kaksi toimittajaa. He eivät mahtuneet vaunuun, mutta seurasivat meininkiä avonaisen ikkunan takana. He olivat tekemässä reportaasia Tarratoimikunnasta, jonka jäseniä oli saapunut hartauteen.

Minulle hartauden pitäminen oli tietysti valtavan merkityksellistä. Olen itse kokenut sen kipeyden ja jumalasuhteen katkeamisen, jonka lestadiolaisuuteen kasvaminen, oman identiteetin kanssa kipuileminen ja yhteisöstä irtaantuminen voi aiheuttaa. Korjaavan hengellisyyden tarjoaminen sellaisiin kipuihin on henkilökohtaisen missioni ytimessä. Harvoin pääsee myöskään puhumaan tilaisuuteen, jossa ihmisillä on niin suuri sanan nälkä ja hengellisyyden jano, laajasti ymmärrettynä. Tässä hommassa koin todellakin olevani Jeesuksen jalanjäljillä ruokkimassa hänen kadotettuja lampaitaan. Kadotettuja siksi, että vanhoillislestadiolainen usko ja yhteisö ei ole tarjonnut näille ihmisille sellaista hengellisyyttä, joka ravitsisi heitä, jonka kanssa heillä olisi hyvä olla ja joka tarjoaisi tilaa heidän elämänkysymyksilleen ja pohdinnoilleen.

 

PS. Tässä Taivaan ihanat lintuset, kuudes säkeistö ja vanhimman rinnat.

 

Siis kaikki kesäpääskyset ja leivot taivaan alla,

ihanat satakieliset vanhimman rintain alla,

visertäen nyt lennelkää sydämet täynnä ikävää

ikuiseen rauhan maahan.

(Jaakko Lahdenmaa 1890)

 

Siis, kaikki leivot laulavat ja pääskyt taivaan alla

ja satakielet ihanat, te linnut kaikkialla,

visertäen nyt lennelkää sydämet täynnä ikävää

ikuiseen rauhan maahan.

(Jaakko Lahdenmaa 1890, uud. Niilo Rauhala 2010)