Uskosta

Ajattelin lähteä tyhmänrohkeaan yritykseen ja kirjoittaa jotain uskosta. Otetaan lämmittelyksi yksi keskustelu.

Minä: Musta tuntuu että multa puuttuu joku kristityn ominaisuus, vaikka kykenisinkin taas uskomaan siihen, että Jeesus on hyvän puolella. Joku vakuuttuneisuus ylösnousemuksesta tai sellainen sydäntä pakahduttava lämmin tunne, jota säkin oot kuvannut, tai jotain.

Kaveri: Eikä puutu.

Minä: Mistä ees tietää onko uskoa vai ei? Mistä voi tietää miltä sen pitäis tuntua?

Kaveri: Siitä että ilmankaan ei osaa olla. Ja että on ikävä kun on etäällä. Ja että siihen palaa lopulta aina vaikka välillä olis ihan muissa maailmoissa.

Minä: Hmm.

Kaveri: Ei mun usko tunnu joka hetki, siis silleen aktiivisesti. Saan mä siitä kiinni silti jotenkin.

Minä: Mulla on sellanen syvään iskostunut käsitys että uskossa on kyse ennen kaikkea Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Että Jumala tuli ihmiseksi korjatakseen sen rikkinäisyyden, joka maailmaan syntiinlankeemuksessa tuli, ja että Jeesus sovitti kuollessaan maailman synnit ja siitä pitäisi päästä uskolla osalliseksi.

Kaveri: Joo, se on vähän semmonen brain twister. Vaikea uskoa semmoseen mitä ei pysty oikein tajuamaan. Mut hei mysteeri!

Minä: Se on sellanen mistä tulee olo että tää on niin hörhöä ettei tähän voi uskoa.

Kaveri: Ristinkuolemasta oli sairaan hyvä pohdinta Harhaopissa. [Kaivaa linkin.] No sehän oli Daniel [Nylund], minuutit 20–30. Tajuan, että noinhan mä olen sen tavallaan aina ajatellutkin. Jeesus eli Jumala itse oli ihmisen väkivallan uhri mutta antoi sen anteeksi, koska on hyvä. Me tehtiin Jumalalle pahin mahdollinen asia, mutta se rakastaa meitä silti. Voidaan luottaa että Jumala kyllä antaa anteeksi, kun Jeesuksen tappamisen anteeksi antaminen on siitä esimerkkinä. Ja koska me tiedetään tää hyvyys ja anteeksiantavuus, sen pitäisi saada meidät olemaan ihmisiksi parhaamme mukaan, koska meihin luotetaan. Aika vähän vaadittu loppujen lopuksi.

Minä: Jumalan hyvyyden ja anteeksiantavuuden tietäminen on musta aika paljon vaadittu. Mutta sen takiapa kai just puhutaan uskosta.

Ensimmäinen ajatuspolku

Turhaan ei usko ole niin tärkeää kristityille, koska Jeesus puhuu uskosta alituiseen. Hän ei kuitenkaan oikein täsmennä, mitä se tarkoittaa tai mihin pitäisi uskoa. Hän sanoo vain: uskokaa!

Johanneksen evankeliumi, joka muutenkin sooloilee suhteessa muihin evankeliumeihin, lisää uskoon kohteen. Usko minuun, sanoo Johanneksen Jeesus. Vanhemmissa ja historiallisesti uskottavammissa evankeliumeissa Jeesus ei puhu itsestään samalla tavalla.

Jos Jeesus ei siis tarkoittanut uskomisella uskoa itseensä tai mihinkään kohteeseen, mitä hän sitten tarkoitti? Kun Jeesus kohtaa ihmisiä, jotka hakevat häneltä apua ongelmiinsa, hän usein kehuu heidän uskoaan. He luottavat niin lujasti siihen, että Jeesus voi auttaa heitä heidän parantumattomissa vaivoissaan, että ovat ponnistelleet päästäkseen Jeesuksen lähelle. Usein Jeesus sanoo, että sinun uskosi on parantanut sinut (Matt. 9:22, Mark. 5:34, 10:52, Luuk. 7:50, 8:48, 17:19, 18:42) ikään kuin Jeesuksella itsellään ei olisi asiassa osaa eikä arpaa. Onko uskossa kyse siis jonkinlaisesta plasebovaikutuksesta? Ihminen saa avun, kun hän uskoo saavansa sen, vaikka lääkkeessä ei tosiasiassa olisi mitään vaikuttavaa ainetta.

Tulee mieleen sakramentit. Vaikka teologit ovat nähneet paljon vaivaa taittaessaan peistä siitä, millä tavalla ehtoollisleipä ja -viini ovat tosiasiassa Kristuksen ruumis ja veri, ja vaikka olen opiskelukavereiden kanssa vitsaillut siitä missä vaiheessa opintoja tulevat vastaan käytännön harjoitukset joissa treenataan leivän ja viinin muuttamista ruumiiksi ja vereksi vähän niin kuin Tylypahkassa harjoitellaan teekupin muuttamista sammakoksi (aina menee pieleen ja jonkun teekuppi vain räjähtää tai muuttuu keltaiseksi), epäilen että tosiasiassa ehtoollisaineet ovat ihan tavallista leipää ja viiniä. Se, mikä tekee niistä Kristuksen ruumista ja verta, on ihmisen usko.

Jeesus uskoo lujasti uskon voimaan. Hän sanoo, että uskolla voi siirtää vuoria (Matt. 17:20, Mark. 11:23) tai saada mitä tahansa (Matt. 21:22, Mark. 9:23). Onko Jeesus siis nykyisten self-help-gurujen edeltäjä? Saat sen mihin uskot! Tämä tie alkaa viettää kiusallisesti siihen suuntaan, jota kutsutaan manifestoinniksi ja jonka mukaan ajatuksilla voi vaikuttaa fyysiseen todellisuuteen siihen tyyliin, että kun tarpeeksi keskityt kuvittelemaan mielessäsi täydellistä puolisokandidaattia, sellainen kävelee pian kulman takaa eteen. Tämä johtaa minusta aika vastenmieliseen lopputulokseen, jossa ihminen voi saada mitä vain keksii haluta ja jossa jokainen on oman onnensa seppä. Toki asiassa on totuuden siemen vähintään siinä mielessä, että ajatuksilla ja unelmilla ihminen voi vaikuttaa omiin tekoihinsa ja siihen, millaisia asioita hän maailmassa kulkiessaan panee merkille.

Toinen ajatuspolku

Päädyttiin vähän tylsään paikkaan, joten kokeillaan jotain muuta.

Yritin selittää ei-kristitylle ystävälle sitä, mitä usko on. Haparoin jotain sellaista, että minusta kristillinen usko on uskoa siihen, että hyvä voittaa lopulta, kaikki menee lopulta hyvin, että kaiken takana on rakkaus ja että elämällä ja maailmalla on jokin merkitys. Usko on kuin linssi, jonka läpi maailmaa katsotaan. Nappasin hatustani esimerkin, joka on peräisin Kaisa Karirannan kirjasta Jeesus ja elämisen taito: Ilman uskoa katsottuna pelto on pelkkä pelto. Uskon linssin läpi katsottuna pelto on hyvyyden tuhlarin lahja.

Ystävällä oli paljon tarkentavia kysymyksiä, joihin oli vaikea vastata. Mitä se tarkoitus oikein on? Mitä se tarkoittaa, että pelto on lahja?

Holokausti-kokemusasiantuntija Viktor Frankl on puhunut paljon siitä, miten ihminen elää merkityksen varassa. Ne ihmiset selvisivät hengissä keskitysleirin epäinhimillisissä oloissa, joilla oli jokin elämänhalua ja toivoa kannatteleva ajatus. Raamatun mukaan ihminen pelastuu uskon kautta – tarkoittaako se jotain niin yksinkertaista kuin että usko on ihmisen supervoima, jonka varassa hän jaksaa elää? Luottamusta siihen, että elämä kantaa ja että jotain hyvää on luvassa?

Onko uskoa se, että jaksaa nousta aamulla sängystä? Eikö se edellytä jonkinlaista uskoa siihen, että maailma on sen verran hyvä, että elämää kannattaa elää? Tiedän nimittäin, että on myös aikoja, jolloin elämä tuntuu enemmän kiroukselta kuin lahjalta ja sängystä on pakko nousta lähinnä siksi, että on pienempi riesa käydä vessassa kuin laskea alleen ja joutua sitten makaamaan märissä ja kylmissä lakanoissa puhumattakaan siitä, että joutuisi hommaamaan uuden patjan. Jos usko on taistelu tai kilvoittelu, ainakin omalla kohdallani se voisi tarkoittaa juuri tätä: taistelua masennusta ja toivottomuuteen vajoamista vastaan.

Kolmas ajatuspolku

Toinen tie näytti vievän sellaiseen paikkaan, jossa usko on aika arkista ja tavallista, sellaista jonka jakavat myös ei-uskonnolliset ihmiset. Mutta selvästi usko on uskonnollisena kokemuksena paljon muutakin, kuten kaverin mainitsemaa ikävää. Sen tunnistan. Kaipuu on varmaan oman uskoni keskeisin tunnusmerkki, jos minulla siis on sellainen asia kuin usko.

Joillekin usko on itsestäänselvyys vauvasta asti eikä sitä koskaan tarvitse epäillä. Toiset eivät tajua koko juttua yhtään. Kolmannet kokevat jossain vaiheessa elämäänsä jonkinlaisen käänteen uskottomuudesta uskoon, vähän kuin joku sytyttäisi valot pimeään huoneeseen. Tai niin kuin valtakunnan tämänhetkinen virallinen uskovainen Tuomas Enbuske on haastatteluissaan kuvannut, kuin mieleen ilmestyisi jostakin kolmas laatikko tai jonkinlainen uusi ulottuvuus, jota siellä ei ennen ollut. Hengellisten asioiden taso.

Olisi hirveän mielenkiintoista päästä eri ihmisten pään sisään kokemaan, miltä usko tuntuu. Enbusken kokema Jumala-laatikko saattaa olla jotain sellaista, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Mistä sen tietää. Tai sitten Enbuske kuvaa omilla sanoillaan samantyyppistä kokemusta joka itsellänikin on.

Kolmannella polulla usko on jotain spesiaalia, jonkinlainen valaistuminen, jonka jotkut saavat kokea ja toiset eivät. Odottamaton kokemus, johon ihminen itse ei vaikuta. Se sopii tietysti ajatukseen siitä, että usko on armoa, mutta vie sen kysymyksen äärelle, miksi armo annetaan joillekin ja toisille ei. Tämä polku näyttää johtavan kristillisen perinteen tympeimpiin ajatusrakennelmiin, predestinaatioon eli ajatukseen siitä, että Jumala on mielivaltaisesti valikoinut jotkut pelastukseen ja toiset kadotukseen.

Sitä paitsi tällainen nostaa kristityn riman aika korkealle. Jos oma mieli tuntuu lähinnä pimeältä pottukellarilta eikä ole kokenut elämässään sen kummempaa hengellistä kokemusta, onko silloin uskoa? Mieleen voi hiipiä epäilys: ehkä kristillinen usko vaatii jotain sellaista uskonhyppyä, johon kaikki muut kristityt kykenevät mutta minä en. Omalla kohdallani tällaisen tunteen tuottaa sellainen uskopuhe, jossa korostetaan voimakkaasti ristiä ja ylösnousemusta, koska niihin en ole uskollani onnistunut löytämään kovin vahvaa liittymispintaa. Toki tuon suuren kristillisen kertomuksen symboliikasta avautuu yhtä ja toista kaunista.

Kaikki tämä voi saada ihmisen vilkuilemaan kirkossa epämukavasti ympärilleen. Ehkä olenkin tajunnut kaiken ihan väärin ja olen ihan väärässä paikassa. Ehkä se ei vielä merkitse mitään tai riitä mihinkään, että jostain syystä uskon Jumalaan ja juttelen hänelle. (Välillä muutenkin kuin raivoamismielessä, vaikka suhteemme onkin pienoisessa kriisissä.)

Lopuksi

Tuliko tähän asiaan jotain tolkkua? Ei varmaan. Sellaisia uskonasioilla on tapana olla. Niitä voi valottaa eri kulmista, mutta lopulta kaikki sanat ovat vähän kuin käsi, joka haroo ilmaa, ja tiettyyn ajatukseen hirttäytyminen vie helposti ojasta allikkoon.

Oli miten oli, se on selvää, että usko on jotain todellista. Sen huomaa kun lukee toisten kuvauksia uskosta ja tunnistaa, että tuohon samaistun. Samalla kun usko on henkilökohtaista, se on jotain yhteistä ja jaettua kokemusta. Siksi on hölynpölyä ajatella, että usko olisi pelkkää hölynpölyä.

Minä, radikaalipietismi ja Elokapina

Ajatusten Tonavaa on mahdotonta pysäyttää eikä unikaan vihaisena tule, vaikka pitäisi pitää lomaa uskosta, joten täytyy kirjoittaa samaistumisestani suomalaisiin radikaalipietisteihin.

Ensimmäinen heistä oli Lars tai Laurentius tai Lauri Ulstadius, pappeutensa hylännyt pappi, joka aiheutti skandaalin Turun tuomiokirkossa 22. heinäkuuta 1688. Hän keskeytti kappalaisen saarnan ryhtymällä julistamaan, ettei papilla ole Pyhää Henkeä. Eikä siinä kaikki: kun järjestyksenvalvojat lähtivät taltuttamaan Ulstadiusta, syntyneessä käsirysyssä hänen vaatteensa repeytyivät ja hän säntäili kirkossa ilkosillaan. ”Te luulette, että minä olen alasti, mutta te tässä olette alastomia, koska teillä ei ole Pyhää Henkeä”, hän mesosi.

”Onkohan tuosta maalattu taulua”, kuiskasi vieruskaveri minulle Turun tuomiokirkon penkissä, kun opettajamme Esko oli kertonut meille tarinan sen tapahtumapaikalla. Esko selitti, että Ulstadiuksen vaatteet olivat helposti repeytyvää sorttia, koska hän oli jo vuosia elänyt nasiirina kieltäytyen leikkaamasta hiuksiaan tai vaihtamasta vaatteita.

Juttu voi näin vuosisatojen päästä tuntua huvittavalta, mutta aikalaisia ei varmaan naurattanut eikä Ulstadiuksella ollut kieli poskessa. Hän sai tempauksestaan kuolemantuomion, joka tosin muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi.

Radikaalipietistit eivät uskoneet kirkon maltillisen uudistamisen mahdollisuuksiin, vaan kävivät suoraan hyökkäykseen kirkkoa vastaan. Vaikka heidän meininkinsä helposti lähti sellaisille kierroksille, että on hiukan epäselvää olivatko he syvän vakaumuksellisia vai seinähulluja, tunnen heidän kanssaan jonkinlaista sielujen sympatiaa. On jotenkin piristävä ajatus, että ennen tuomiokirkkotempaustaan Ulstadius räjäytti ruudilla ilmaan pappisisänsä kirjaston. On aika paljon asioita, joita olisi itsekin kiva räjäytellä, kuten kirkko tai kristinusko tai oma pääni, joka ei pääse niistä irti.

Radikaalipietistit ovat virkistäviä, koska he toimivat niin kuin ajattelevat. Ei siinä laskelmoida omaa etua, kun lähdetään kuolemantuomion uhalla häiriköimään jumalanpalvelukseen. Kunpa ihmiset nykyäänkin uskoisivat aatteisiinsa enemmän. Siis silloin, kun ne ovat hyviä aatteita – älkää uskoko huonoihin aatteisiin.

Pietismin ominaisuus oli alusta lähtien se, että se ei jättänyt ketään kylmäksi. Pietisti-sanassa oli Eskon mukaan vähän sama sävy kuin kommunisti-sanassa myöhemmin: sen liittäminen itseensä tai toiseen oli jotain, mikä värisytti yhteiskuntaa. Nykyään jotain samaa on ehkä Elokapinassa. Nyky-yhteiskuntaa on tavallaan vaikeampi hetkauttaa, kun maailmaan mahtuu ihmisiä niin moneen junaan, mutta toisaalta se on aika helppoa. Ei tarvitse kuin asettua jotenkin poikkiteloin asioiden tavallisen, rauhallisen soljumisen tielle niin että ihmisten on pakko vähän raottaa silmiään siitä Ruususen unesta, johon he ovat tuudittautuneet.

Ihailen kansalaistottelemattomuuden sankareita varmaan siksikin ettei minulla ole oikein kanttia sellaiseen. Lisäksi olen liian väsynyt, kyynistynyt ja skeptinen sen suhteen, saadaanko hievahtamattomalla periaatteellisuudella aikaan mitään vai syntyykö siitä lähinnä paljon porua (lue: someraivoa) ja lisää vastakkainasettelua, kuten pietistitkin saivat aikaan mellakoita kaikkialla.

Ulstadiuksen toiminnasta inspiroitui muuan Petter Schäfer, turkulainen varakkaan porvarin poika. Hänkin joutui kuulusteluihin, kun tuomiokapituli ja Turun akatemia yrittivät selvittää, ovatko Ulstadiuksen kaltaiset uudenlaiset häiriköt hulluja vai mistä on kyse. Kun pietismi ilmiönä jäsentyi ja nimettiin, se kriminalisoitiin.

Schäfer pakeni tuomiota ulkomaille ja kierteli Euroopassa tutustumassa pietismin merkkihenkilöihin. Hän lähti lopulta Amerikkaan, jossa hän ajautui hengelliseen kriisiin. Hän päätteli, että hänen on palattava Turkuun julistamaan totuutta kuolemantuomion uhallakin.

Schäfer päätyi istumaan Gävlen linnaan Ruotsiin ja kirjoitteli siellä katkeria herjauskirjelmiä kirkon silmäätekeviä vastaan. Mutta oikeastaan ainoa syy puhua tässä Schäferistä on elvistellä sillä, että pääsin Tukholman-vierailulla selailemaan hänen yli 300 vuotta vanhoja päiväkirjojaan ja muita omakätisiä sulkakynäilyjään Ruotsin valtionarkistossa. Käsialasta oli tosin niin vaikea saada selvää, ettei suomenkielistäkään tekstiä kyennyt lukemaan juuri lainkaan. Päiväkirjan teksti oli hienoa ja pikkuriikkistä – ehkä paperi oli vankilassa kortilla.

Petter Schäferin päiväkirjaa

Pietismin perintö näkyy minussa varmaan yhä niin, että tapakristillisyyttä on vaikea ymmärtää. Kai hengellisyyttä täytyy elää tosissaan, jos sitä kerran aikoo elää: täysillä pohjamutia myöten niin kuin pietistit. Lisäksi on hirmuisen vaikea ymmärtää sellaista löyhää suhtautumista kirkon uskoon ja Raamattuun, jota näen kirkossa ympärilläni, kun on lestadiolaisena tottunut siihen, että uskonasiat ovat just eivätkä melkeen. Vanhoillislestadiolainen ei voi olla, jos ei ajattele asioista samoin kuin seurakunta opettaa, joten olen taipuvainen luiskahtamaan samaan mustavalkoisuuteen.

Minun tapauksessani tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että tulee tunne että pitäisi tehdä täydellinen irtiotto. Melkein on jo sormi eroa kirkosta -näppäimellä.

Luonnossa

Mene luontoon, sanoivat. Menin.

Varhaisena alkukesän aamuna kirkas erämaajärvi oli peilityyni. Käet kukkuivat kukkumistaan niin että vaarat kaikuivat. Aika epeleitä, kärkkyvät toisten pesiä ja kuoriuduttuaan vippaavat adoptiovanhempansa lapset yli laidan.

Lammella verkkoon tarttui jättimäinen lahna. Veli tappoi sen, perkasi ja savusti. Oli hyvää, riitti kotimatkalle evääksikin.

Lahnaa kävi sääliksi. Uiskennella nyt kaikessa rauhassa kotilammessaan kunnes törmää verkkoon ja kun yrittää pyristellä irti, sotkeutuu siihen entistä pahemmin. Sitten joutuu odottamaan tuntikausia ennen kuin kuolema korjaa. On siinäkin kiva raamatullinen vertaus, verkot ja kalamiehet. (Jeesus järjestää Pietarille ja kumppaneille ensin järjettömän kalansaaliin ja tekee heistä sitten ihmisten kalastajia, Luuk. 5:1–11.)

Verkko oli myös hämähäkillä, joka oli taiteillut luomuksensa kapean, mutkittelevan puron yli. Yritimme mennä kanootilla alitse limbotyyliin ettemme rikkoisi sitä – hirveä homma olisi hämähäkillä tehdä verkko uudestaan. Mutta varmaan moni ötökkä olisi pelastunut, jos olisimme kiusanneet hämähäkkiä.

Majavat olivat ahkeroineet purossa, niiden padoille piti välillä nousta, jotta kanootin sai hilattua padon yli. Ne olivat tehneet hakkuita veljenkin mailla. Veli ja hänen kumppaninsa lämmittävät pirttiään ensi talvena majavapuilla.

Taivaanvuohi räpytteli villisti siipiään korkealla ilta-auringon paisteessa ja mäkätti. Tavit parittelivat. Homma näytti aika ronskilta, linnut menivät välillä kokonaan uppeluksiin. Onneksi sulhoja oli vain yksi – ainakin sinisorsilla naaraalle voi käydä huonosti, kun koiraat hukuttavat sen paritteluvimmassaan.

Edesmenneen lahnan sisälmyksistä löytyi hihnamato, pitkä, litteä, parin sentin levyinen vaalea otus. Se on lahnoilla yleinen, selvitti veli. Sen elämänkierron tähtäin on päätyä lopulta kalaa syövän linnun, kuten koskelon tai kalasääsken suolistoon.

*

No joo. Olen minäkin kokenut pyhää luonnossa. Mutta minusta ei ole ihan yksinkertaista, millaisen todistuksen Jumalan rakkaudesta luonto antaa.

Yksi piirre, jota rakastan tuntemassani buddhalaisuudessa, on se että siinä aivan häpeilemättä toivotaan hyvää ihan kaikille olennoille, vaikka tiedetään sen olevan tässä maailmassa looginen mahdottomuus. En tiedä miten on mahdollista toivoa hyvää sekä hihnamadolle että lahnalle että koskelolle, mutta ehkä juuri siksi tähän on pakko jotenkin sokeasti takertua: ”May all beings be safe, everywhere.”

Ukrainan sodan sytyttyä yksi tuttu meditaatio-opettaja lopetti harjoitukset myötätunnon osoitukseen ukrainalaisille ja lisäsi perään aina: ”…and Russian soldiers”, venäläiset sotilaat. Raamatullista (Matt. 5:43–44), mutta kirkon esirukouksissa tätä ei näe, vaikka ukrainalaisia muistetaan.

Palestiinan tilannetta olen seurannut tutun israelilaisen meditaatio-opettajan päivitysten kautta. Ne kertovat palestiinalaisten surusta ja ahdingosta, työstä Länsirannalla, ruoka-avun pakkaamisesta, oliivitarhojen hoidosta ja jännitteisistä kohtaamisista kireiden ja aseistettujen sotilaiden ja siviilien kanssa. Ne kertovat mielenosoituksista, joissa joutuu pilkanteon ja väkivallan kohteeksi, ja siitä miten vapaaehtoiset varjelevat Gazaan meneviä avustuskuljetuksia, joita siirtokuntalaiset pyrkivät tuhoamaan. Järkähtämättömästi hän pitää kiinni siitä, että työtä tehdään kaikkien hyvinvoinnin ja turvallisuuden puolesta, mukaan lukien siirtokuntalaiset ja sotilaat.

Buddhalainen tuttu tapasi sanoa ”om mani padme hum” (myötätunnon mantra), jos joku läiskäisi hengiltä hyttysen. Minulle ja vaimolle on jäänyt tavaksi mantran hokeminen hyttysten tai muiden luontokappaleiden kuoleman äärellä, vaikka ihan aina hyttysiin ei jaksa suhtautua niin myötätuntoisesti, että varjelisi jokaisen henkeä. Ainakaan silloin, kun on menossa nukkumaan ja pari hyttystä inisee mieltä raastavasti huoneen ilmatilassa.

Tästä keksinkin, mikä on koko Raamatun paras kohta. Se on tietysti tämä Jesajan utopia, jossa leijonatkin ovat ryhtyneet vegaaneiksi:

Silloin susi kulkee karitsan kanssa

ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen,

vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä

ja pikkupoika on niiden paimenena.

Lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella,

yhdessä laskeutuvat levolle niiden vasikat ja pennut,

ja leijona syö heinää kuin härkä.

Ja imeväinen leikkii kyyn kolon äärellä,

vastikään vieroitettu lapsi kurottaa kättään kohti myrkkykäärmeen luolaa.

Kukaan ei tee pahaa, ei tuota turmiota

minun pyhällä vuorellani,

sillä maa on täynnä Herran tuntemusta

niin kuin meri on vettä tulvillaan.

(Jes. 11:6–9)

Mitä olen oppinut kirkosta

Puolentoista vuoden ajan olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa sen selvittämiseen, millainen olio Suomen evankelisluterilainen kirkko oikein on.

Kun lähdin liikkeelle, en tuntenut ei-lestadiolaisia kristittyjä ollenkaan. Olin elänyt ensin vanhoillislestadiolaisuudessa ja sitten suomalaisen yhteiskunnan maallistuneessa, uskontokielteisessä ilmapiirissä, jossa Jeesus on lähinnä vitsi. Sen jälkeen tutuksi oli tullut buddhalaisuus ja toisaalta sellaiset, hmm, hippihenkiset piirit, joissa on luontevaa keskustella vaikka psykedeelien aiheuttamista mystisistä kokemuksista tai käydä Tingissä ja Natural High Healing -festareilla. (Tingiä on vaikea määritellä, mutta kyse on siitä, että mennään joukolla metsään ja eletään anarkistista yhteisöelämää. ”Natu” puolestaan on hämmentävä kokemus etniselle vanhoillislestadiolaiselle, koska ulkoisesti meininki muistuttaa aika paljon suviseuroja, mutta teltassa ei lauleta virsiä vaan saatetaan esimerkiksi tanssia villisti tai tehdä tantraharjoituksia niin että katto melkein lentää ilmaan eroottisesta latauksesta. Jotta ei syntyisi vääriä käsityksiä, kirjattakoon, että itse en osaa tanssia enkä ole kokeillut psykedeelejä enkä tantraa.)

Mutta millaista on nykysuomalaisten elämä kristinusko muissa kuin herätysliikepiireissä, siitä en tiennyt mitään. Mielikuvat kristityistä olivat rakentuneet sen perusteella, mitä kadulla näkee, ja siellähän näkee lähinnä jakkupukuisia Jehovan todistajia päivystämässä lehtitelineidensä vieressä tai tyyppejä laulamassa ylistyslauluja samalla kun joku julistaa megafoniin, että Jeesus pelastaa. Sellaista, mistä tekee mieli pysyä kaukana.

Sukellus kirkkoon on ollut avartava. Kun menin kirkkoon juttelemaan papin kanssa, hän saattoi pudotella suustaan lauseita, jotka löivät minut ällikällä. Sellaisia kuin että kuka siihen helvettiin enää uskoo.

Suomalaisten kansanusko on käsittääkseni uskominen, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Kaikille, jotka eivät usko niin kuin kirkko opettaa, minulla on uutisia: ei usko kukaan muukaan. Tai ehkä joku uskoo, jos nyt ylipäätään voitaisiin määritellä se, mitä kirkko kaikessa moniäänisyydessään opettaa, mutta ennemmin kirkko on yhteiskunnan yleinen jumalainstituutio. Kaikki taaplaavat kirkossa omalla tyylillään oman uskonkokemuksensa varassa.

Kirkon todellisuuteen sisään pääseminen vaatii aikaa ja jonkinlaista kaksoisviestinnän lukukykyä tai kauniimmin ilmaistuna ehkä symboliikan tajua. Kun kirkossa lausutaan uskontunnustus, tarkoitetaanko tosiaan kirjaimellisesti kaikkea sitä mitä uskontunnustuksessa sanotaan? No ei tarkoiteta, tai varmaan joku tarkoittaa, mutta tuskin kovin moni. Uskontunnustus on enemmän symboli kuin kirjaimellisen uskon kohde, vaikka tätä ei sanota ääneen.

Selvitystyö on edelleen kesken sen osalta, onko kirkko minulle oikea vai täysin väärä paikka. Siellä on ihmisiä, joiden ajatteluun samaistun, ja vielä enemmän ihmisiä, joiden uskoa en tajua ollenkaan.

Jos omista opiskelukavereistani voi päätellä jotain kirkon tulevan papiston henkisestä tilasta, käytännössä kaikki ovat päätyneet alalle siksi, että usko ja jumalasuhde ovat heille tärkeitä asioita, mutta en ole suinkaan ainoa, jolle Raamattu ja kristinusko tuottavat vaikeuksia. Puhumattakaan siitä, että viimeistään teologiaa opiskellessaan ihminen huomaa, että kristilliset opit ovat niin vaikeita ajatusrakennelmia, että tosiasiassa niitä tajuaa vain harva, sikäli kuin niitä edes voi tajuta.

Näin asiaa sanoittaa yksi tuleva pappi: ”Mä ajattelen kylmästi niin, että kirkon piispoineen ja oppeineen voi jättää omaan arvoonsa ja mennä sinne kirkkoon takki auki oman Jumala- ja Jeesus-uskonsa kanssa. Kaikki ne noissa instituutioissa tekee sitä juttua omalla tavallaan. Osa jengistä vain on päässyt sanelemaan, mikä olis jotenki niinku totta. Mä tunnen sakramentit ja pelastuksen omakseni, se olkoon riittävää kristillisyyttä.”

Toinen sanoi suhtautuvansa Raamattuun kuin buffetpöytään, josta voi ottaa sen minkä ottaa ja jättää loput. Pelastuskäsityksistä universalismi tuntuu olevan suosiossa, siis se että kyllä Jumala lopulta pelastaa kaikki ihmiset.

En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella, mutta huolestuttavampaa tietysti olisi, jos opiskelukaverit opiskelisivat uskonkäsityksensä luterilaisista tunnustuskirjoista eivätkä viimeisen viidensadan vuoden tapahtumat – valistus, teollistuminen, koko moderni tiede ja kaikki mitä sen avulla on saatu selville, yhteiskunnalliset uudistukset, ympäristökriisi, pari maailmansotaa – olisi muuttaneet käsityksiämme uskosta mitenkään.

Kun piispat nyt ovat innostuneet tosiasioiden tunnustamisesta avioliittoasiassa – siis sen sanomisesta ääneen ja kirjaamisesta kirkkojärjestykseen, että kirkossa on asiasta erilaisia käsityksiä – voisiko tosiasiat tunnustaa kaikessa muussakin? Että de facto kirkko on sillisalaatti, jossa uivat sekaisin erilaiset kristilliset virtaukset. Kirkon virallisten oppien ja käytännön välinen ristiriita on nimittäin hämmentävä monessa muussakin kuin avioliittoasiassa.

Kirkko saisikin minun puolestani olla yhteiskunnan yleinen jumalainstituutio. Se voisi kerätä kattonsa alle kaikki ne, joille Jeesus ja Jumala ovat tärkeitä eri tavoilla, kaikki jotka haluavat ihmetellä Jumalaa tai pohtia sitä, mistä ihmeestä koko kristinuskossa edes on kyse. Jumalastahan ei voi lopulta tietää mitään, joten kukaan ei voi olla näiden asioiden suhteen oikeassa.

*

PS. Kun kysyin opiskelukaveriltani lupaa hänen kommenttinsa julkaisemiseen, käytiin tällainen keskustelu.

Kaveri: Aika reteestihän tossa tuli sanottua. [irvistyshymiö] Ja mielenkiintoista mihin kohtaan sä ton tekstissäsi leivot. "Tällaisiakin hulluja skenessä pyörii."

Minä: Eiku mä tituleerasin sua tulevaksi papiksi.

Kaveri: Pahempi.

Minä: Eikä mun blogia edes kukaan lue. Vaikka joskus tää kyllä vielä kosahtaa omaan nilkkaan. Jos musta tulee julkkis ja sit kaivetaan kaikki vanhat synnit internetistä.

Kaveri: Toivottavasti mua ei osata yhdistää sinuun. [nauruhymiö]

Minä: Kandee ehkä pysyä kaukana.

Kaveri: "Piispat voi jättää omaan arvoonsa." Apua. Mutta se oli totta siinä hetkessä ja tavallaan nytkin. Ja onhan se hullua että joukko ihmisiä päättää opit. Mutta kun ei sitä Raamatustakaan järjellisesti saa kaivettua. Niin onko lopulta jokainen saamansa ilmoituksen varassa, eli omien ajatustensa, ja niistä sit soditaan.

Minä: Eihän tässä silleen oo oikein järjen häivää.

Kaveri: Sitä ei kyl oo. Jeesus auta.

Minä: Sais kyl tulla ja pelastaa.

Kaveri: Jep, second coming alkas olla tarpeen.

Jumala piilossa

– Onko kristinusko synti, kysyin vaimolta aamulla sängyssä. – Rikkoo ihmisen suhteen Jumalaan.

Vaimo sanoi, että kysymys on siinä mielessä järjetön, että syntiä ei ole olemassa muuten kuin kristinuskon kontekstissa.

Jumalasuhteeni on edelleen kriisissä ja kirkkosuhteeni katkolla. Olen saanut neuvoja, pyytäen ja pyytämättä. Ota lomaa uskosta, sanoi yksi (pappi). Mene luontoon, sanoi toinen. Sitä onkin täällä veljen ja hänen kumppaninsa tiluksilla keskellä korpea. Käet kukkuvat ja haarapääskyt syöksähtelevät lampolan ja liiterin vaiheilla.

Rannassa oli sammakoita ja inspiroiduin niistä. Ne enimmäkseen vain jököttivät hievahtamatta paikoillaan. Minä tylsistyin sammakoiden tuijottamiseen kymmenessä minuutissa, mutta sammakoita ei näyttänyt vaivaavan sama ongelma lainkaan. Vaikuttaa siltä, että niille ei tuota minkäänlaista vaikeutta pysyä paikoillaan loputtomiin ja olla vain. Sinne ne jäivät jököttämään, jotkut lammenpohjassa, yksi kuivalla maalla niin että se näytti ruskealta kakkakikkareelta, jolla on silmät.

Sain neuvoja myös sydänrukoukseen, jota en ole pystynyt tekemään moneen viikkoon. Hyviä sellaisia, luulen: unohda Jumala ja yritä olla yhteydessä jonkinlaiseen elämän perustaan. Kaikki joutuvat kuulemma näiden asioiden kanssa kriiseilemään, purkamaan rakenteita ja luomaan niitä uudestaan erilaisesta kulmasta. Herää vain kysymys, mitä hyötyä rakenteista ylipäätään on, jos ne aina lähinnä johtavat harhaan.

On hirveä klisee olla hengelliseen kriisiin ajautunut teologian opiskelija, mutta minkäs teet. Minun kriisini ei tosin johdu siitä, että tieteellinen raamatuntutkimus horjuttaisi uskonkäsityksiäni. Olen vain menettänyt uskoni kristinuskoon, kun olen opiskellut kristillisen ajattelun historiaa ja Raamattua. En tiedä, auttaako kristinusko purkamaan sortavia rakenteita vai onko sortavat rakenteet leivottu siihen sisään, ihan ytimeen Jeesuksen opetuksista alkaen. Siitä alkaen, kun ihmiset jaetaan kahtia: kun on olemassa kadotus ja pelastus. Tai kun joku identifioituu kristityksi ja siinä samalla tekee toisista ei-kristittyjä.

Tai ehkä teologian opiskelu on suhteellistanut kaikkea. Vuosisatojen kuluessa ihmiset ovat kammanneet Raamatun kirjain kirjaimelta etuperin ja takaperin. Sen pohjalta on ehditty tehdä kaikki mahdolliset ja mahdottomat tulkinnat päätyen täysin päinvastaisiin johtopäätöksiin. Lopputulokseksi on saatu lähinnä paljon riitaa ja sotkua. Raamattu on niin ristiriitainen tekele ja Jeesuksen opetukset niin suppea ja arvoituksellinen lähtökohta, että onko niistä mihinkään?

Samalla kaipaan uskoani. Ajatukset kiertävät kehää ja päätyvät aina siihen, ettei tätä maailmaa ja kaikkea sen vääryyttä ja turhuutta kestä ilman ajatusta Jumalasta. Ilman uskoani olen lähinnä väsynyt, katkera, vihainen, yksinäinen ja surullinen. Vituttaa, kun muut hehkuttavat kirkollisia rientojaan samalla kun itse mökötän kotona. Salaisesti kuitenkin haluaisin mukaan. No kappelissa olen käynyt, kun on sydänrukousryhmä. Olen suostunut laulamaan virren, kun muut haluavat.

Odotan tilanteen helpottavan, kun pääsen kesäksi irti teologian opinnoista ja meditaatioretriiteille, turvalliselle ja neutraalille buddhalaiselle maaperälle. Kristinuskossa on aiemminkin ollut eniten järkeä silloin kun olen katsellut sitä buddhalaisuuden suunnasta, ja sama pätee koko elämään. Kaikki alkaa mennä päin mäntyä, kun edellisestä retriitistä on kulunut liian kauan. Mieleni kapeutuu ja alan tirkistellä elämää ja maailmaa putkinäköisesti pienen reiän läpi.

Kun en ole pystynyt sydänrukoilemaan, olen pari kertaa kuunnellut ohjatun metta-meditaation. Ensimmäisellä kerralla ihan hämmästyin: herranen aika kun tämä toimii. Sydän sulaa ja pehmenee, mieli avartuu eikä lähde pyörittämään koko ajan tiukempaan kiertyviä keloja. On ihan erilaista lähteä toimittamaan päivän askareita sellaisesta olotilasta käsin.

Melkein tuntui siltä, että täällähän se Jumala on piilossa. Olisiko paennut riitaisaa kirkolliskokousta.

Pietismi ja lestadiolaisuus

Pietismikurssin oppimispäiväkirja 3/3

Tutustuminen pietismiin ja herrnhutilaisuuteen on avannut näkymiä omiin lestadiolaisiin juuriini. Peilaan seuraavassa kurssilla oppimiani pietismin piirteitä omaan vanhoillislestadiolaiseen kasvuympäristööni.

Vanhoillislestadiolaisuus on ollut toisenlaista ennen minun aikaani ja todennäköisesti se on nykypäivänä joissakin asioissa jo toisenlaista kuin omina kasvuvuosinani 1986–2006 Helsingissä. Vaikka vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan opin ja uskonelämän muuttumattomuutta, käytännössä lestadiolaisuuskin muuttuu koko ajan. Huomasin muutoksen selvästi, kun keväällä kävin Kansalliskirjastossa lukemassa mikrofilmiltä 1960-luvun alun Päivämiestä, vanhoillislestadiolaisten viikkolehteä. Sen eetos oli paljon jyrkempää kuin nyky-Päivämiehessä, jonka sisällöstä suurin osa on aika yleiskristillistä.

Kaksijakoisuus ja ehdottomuus

Pietismiin kuuluu jyrkkä jako tosiuskovien seurakunnan ja muun maailman välillä. Kynnyksellä ei voi olla, vaan ihminen on joko sisällä tai ulkona. Vanhoillislestadiolaisuudessa asia on juuri näin. Ihminen on joko uskovainen tai epäuskoinen, eikä aste-eroja tai muita vaihtoehtoja ole. Ihminen on uskovainen vain jos hän on vanhoillislestadiolainen: toisenlaisilla uskonkokemuksilla ei ole merkitystä.

Pietististä ajattelua kuvattiin luennoilla hyvin ehdottomaksi: asiat ovat näin eivätkä millään muulla tavalla. Siitä, mikä on oikein ja todellista, ei voi neuvotella tai tehdä kompromisseja. Pietismi ärsytti aikanaan muita luterilaisia: he näkivät pietistit ylimielisinä ja itsekeskeisinä tyyppeinä, jotka kuvittelevat että totuus on heidän hallussaan ja joiden kanssa ei voi edes keskustella. Tunnistin tämän kuvauksen hieman hymähtäen, koska keskusteleminen vanhoillislestadiolaisten kanssa on usein tuntunut vaikealta ja hedelmättömältä. Uskonasioissa ei ole joustonvaraa eikä halukkuutta oppia muiden näkökulmista. Muilta kristityiltä olen kuullut, että he kokevat vanhoillislestadiolaisten ulossulkevan asennoitumisen pelastuskysymyksissä helposti loukkaavaksi ja satuttavaksi.

Joustamattomuus näkyy myös siinä, että vanhoillislestadiolaiseen oppiin kuuluu ajatus opin muuttumattomuudesta. Kaikkeen kirkossa tapahtuvaan muutokseen suhtaudutaan hyvin kriittisesti ja vanhoillislestadiolaiset ovat esimerkiksi avioero-, ehkäisy- ja naispappeuskysymyksissä pitäneet kiinni kielteisestä kannasta evankelisluterilaisen kirkon muuttuessa.

Kaikki tai ei mitään -ajattelu on lestadiolaisuudessa vahvaa: jos ihminen hylkää yhteisön ajattelutavan jossakin asiassa, hän hylkää samalla koko uskon. Ihmisen jumalasuhteella tai kokemuksella omasta uskostaan ei ole merkitystä, jos hän päätyy erilaiselle kannalle vaikkapa suhteessa aborttiin tai muihin eettisiin kysymyksiin. Mietin, että yhteisöstä irtautuva saattaa ehkä senkin vuoksi ajautua elämässään äärimmäisyydestä toiseen: kun en enää voi olla uskovainen juuri oikealla tavalla, niin muullakaan ei ole väliä.

Suhde maailmaan

Pietismiin kuului vastakkainasettelu pahan maailman ja hurskaiden kristittyjen välillä, erityisesti radikaalipietismiin myös turmeltuneesta maailmasta eristäytyminen ja pois kääntyminen. Lestadiolaisuudessakin ”maailma” on uskovaisten muodostaman Jumalan valtakunnan vastapooli. Tuttu Siionin laulu sanoittaa tätä seuraavasti: Maailman ystävä jos tahdot olla, / niin silloin Jumalasi vihoitat. / Ja hänen täytyy sinulta pois ottaa / Henkensä Pyhä, kallis armonsa. Maailmassa eläminen on taistelua ja vaivaa, ja maailma on paha, raateleva susi, joka koettaa repiä lammaslauman rikki.

Kävin kurssin mittaan aika paljon keskusteluja lestadiolaisuudesta opiskelukavereiden kanssa. Eräs kuvasi, miten kouluaikana oman luokan lestadiolaisiin oli vaikea saada kontaktia. He olivat kyllä ystävällisiä, mutta heihin ei oikein saanut mitään yhteyttä. Tässä näkyy lestadiolainen sisäänpäinkääntyneisyys: oma yhteisö on tärkeä turvasatama maailmaa vastaan. Muiden ihmisten kanssa voi seurustella, mutta ei ole välttämättä hyvä tulla liian läheiseksi heidän kanssaan, koska ”maailman ihmiset” muodostavat jonkinlaisen uhan omalle uskolle. Myös avioliittoja vanhoillislestadiolaiset solmivat vain oman yhteisön sisällä.

Lestadiolaiseen mentaliteettiin kuuluu pietistinen ajatus siitä, että maailma on uhka erityisesti lapsille ja nuorille. Lasten kasvatuksessa korostuu tyypillisesti huoli siitä, miten maailmallinen syntielämä houkuttelee lapsia ja nuoria ja miten heitä voitaisiin varjella ”maailmaan menemiseltä”. Tyypillisiä maailman houkutuksia ovat esimerkiksi elokuvat, tanssi, alkoholi ja viihteellinen musiikki.

Pietismiin kuului vahvasti myös kokemus maailman vihan kohteena olemisesta. Luennolla kuvattiin, että ulkoapäin katsottuna pietismi oli jotain friikkiä, kummallista ja vaarallista, kun se sisäpuolelta katsoen näyttäytyi hyveellisenä. Näin on vanhoillislestadiolaisuudessakin. Jumalan valtakunnasta eli lestadiolaisten yhteisöstä puhutaan ”hakomajana yrttitarhassa”: ulkoapäin katsottuna se näyttää vaatimattomalta ja halveksittavalta, mutta yhteisön onni ja kauneus näyttäytyy ihmiselle, kun hän on ylittänyt kynnyksen ja tullut sisäpuolelle.

Kaikki ulkoapäin tuleva kritiikki tulkitaan lestadiolaisuudessa herkästi osoitukseksi lestadiolaisiin kohdistuvasta maailman vihasta ja vainosta. Taustalla on pietistisen perimän lisäksi varmasti myös vanhoillislestadiolaisten omia kokemuksia siitä, miten yhteisön ulkopuoliset suhtautuvat heihin negatiivisesti ja oudoksuvat heidän uskoaan ja elämäntapojaan.

Käsitys uskosta

Pietistinen uskoontulon malli on katumuskamppailu: ihminen näkee oman turmeltuneisuutensa, mikä työntää hänet katumukseen ja kääntymykseen. Lestadiolaisissa kääntymyskertomuksissa tämä näkyy selvästi. Uskoon tullaan (tai siihen palataan) usein äärimmäisen synnin- ja kuolemanhädän kautta, joka toiselta lestadiolaiselta saadun synninpäästön jälkeen vaihtuu valtavaan huojennukseen, iloon ja keveyteen. Tunne-elämän korostus näkyy tässä yhä vahvasti, vaikka muuten lestadiolaisuuden alkuaikoihin kuulunut hurmos on laantunut.

Uskoontulon ja katumuskamppailun merkitys lestadiolaisuudessa on toisaalta vähentynyt, kun liike on muuttunut yhteisöksi, johon liitytään pääasiassa syntymän kautta, ei kääntymisen ja vahvan omavalintaisen sitoutumisen seurauksena. Uskon omakohtaisuutta kuitenkin korostetaan paljon ja varmasti jokainen lestadiolainen joutuu pohtimaan uskoaan ja sitoutumistaan yhteisöön. Lestadiolaiselle usko on (tai sen ainakin pitäisi olla) elämän tärkein asia, josta pidetään kiinni viimeiseen asti samaan tapaan kuin pietismissä uskoon suhtauduttiin äärimmäisellä vakavuudella.

Pietismissä ajateltiin, että maailmankuvaa ei voi antaa ihmiselle ulkoapäin vaan se täytyy kokea itse, sisäisen vakuuttuneisuuden kautta. Lisäksi Raamattu aukeaa ihmiselle oikein vain silloin, kun hän lukee sitä elävän uskon valossa. Aikanaan oli radikaali ja valtarakenteita murentava ajatus, että pappia ei pidä uskoa siksi että hän on oppinut ja hänellä on kirkkoinstituutio takanaan, vaan ihminen voi kuunnella häntä kriittisesti asemastaan riippumatta. Lestadiolaisuudessa tämä näkyy yhä siten, että oikeassa uskossa oleva lapsikin ymmärtää uskonasiat paremmin ja kirkkaammin kuin ei-lestadiolainen piispa tai teologian professori. Toisaalta vanhoillislestadiolaisuudessa uskonyhteisö on korotettu sellaisen auktoriteetin asemaan, joka jyrää ihmisen oman kokemuksen. Jos ihmisen omatunto tai oma sisäinen vakuuttuneisuus on ristiriidassa uskonyhteisön tulkintojen kanssa, hän on väärässä.

Jumalan valtakunta

Käsitys Jumalan valtakunnasta lankeemusta edeltävänä maailmantilana oli keskeinen württembergiläisessä pietismissä, mutta lähti haaromaan erilaisiin suuntiin ja synnytti kaksi toisilleen vastakkaista tulkintauomaa. Toisen, Raamatun auktoriteettia korostavan näkemyksen mukaan Jumalan valtakunta on jotain tämän maailmanajan yläpuolista järjestystä, johon maailma pitäisi palauttaa. Tästä lähtökohdasta versonut beckiläinen pietismi ajautui Suomessakin sellaiseen patavanhoillisuuteen, joka oli rajusti törmäyskurssilla 1800-luvun yhteiskunnallisten uudistusten, kuten demokratisoitumisen ja naisasialiikkeen kanssa.

Toisessa tulkintauomassa Jumalan valtakunta tarkoittaa ennen muuta oikeudenmukaisuutta, joka pitäisi toteuttaa tässä ajassa. Jumalan valtakunta siis vaatii kristityltä sitä, että hän taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta ja edistää esimerkiksi demokratiaa. Jumalan valtakunta on ihmisyysliike ja ihmisen vapauttaminen on Jumalan tahdon toteuttamista ajallisessa yhteiskunnassa. Tästä lähtökohdasta esimerkiksi Christoph Blumhardt päätyi rakentamaan kristillistä sosialismia ja kannattamaan työväenliikkeen asiaa. Pietistinen Jumalan valtakunnan tavoitteleminen johti siis täysin vastakkaisiin pyrkimyksiin.

Vanhoillislestadiolainen käsitys Jumalan valtakunnasta poikkeaa molemmista uomista. Jumalan valtakunta ymmärretään hyvin kapeasti: ainakin tämänpuoleisuudessa se tarkoittaa käytännössä samaa kuin vanhoillislestadiolainen seurakunta. En tiedä, miten kapea ja ulossulkeva käsitys on syntynyt, mutta ehkä lestadiolaisen kääntymiskokemuksen malli toisen lestadiolaisen välittämän ”Jeesuksen nimessä ja veressä” -synninpäästön kautta tuli liikkeessä niin tärkeäksi, että se alettiin nähdä ainoana oikeana. Pietismiin ei käsittääkseni kuulunut ajatusta siitä, että kääntymykseen tarvitaan aina toinen elävässä uskossa oleva henkilö, vaan ihminen saattoi kokea kääntymyksen yksinkin.

Pietistis-herrnhutilainen uskonveljeyden ajatus on lestadiolaisuudessa hyvin tärkeä. ”Rakkaat veljet ja sisaret” on seurapuheissa usein toistuva kuulijoiden puhuttelumuoto. Lestadiolaisuudessa on tavallista puhua siitä lämmön ja läheisyyden tunteesta, jonka uskonveljeys ja -sisaruus tuottaa jopa tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa. Uskonveljeys yhdistää ihmisiä kansallisuusrajojen yli, mikä näkyy suviseurojen pitkässä lippurivistössä. Lestadiolaisuuteen ei kuitenkaan kuulu sitä herrnhutilaista ekumeenista ajatusta, että entuudestaan tuntemattomia uskonveljiä voisi löytää eri kirkkokuntien sisältä. Se ei ole täysin poissuljettua – esimerkiksi Neuvostoliittoon jäi rautaesiripun taakse eristyksiin uskonveljiä, jotka vanhoillislestadiolaiset myöhemmin löysivät uudelleen – mutta käytännössä lähes mahdotonta. Suviseurojen lippurivistö on muuttoliikkeen ja lähetystyön tulosta.

Elämäntavat ja uskon ulkoiset muodot

Lestadiolaista uskonelämää luonnehtii pietistinen matalakirkollisuus ja maallikkojohtoisuus. Uskonnonharjoituksen perusmuoto ovat viikoittaiset seurat omissa toimitiloissa, eikä kirkon liturgialla tai sakramenteilla ole suurta merkitystä. Niistä ei ole kokonaan luovuttu, mutta tyypillinen vanhoillislestadiolainen osallistuu vain oman liikkeen pappien toimittamiin jumalanpalveluksiin (ja samalla ehtoolliselle) ehkä pari kertaa vuodessa, suurempien seurojen yhteydessä.

Elämäntapojen saralla vanhoillislestadiolaisuus on tietysti säilyttänyt paljon pietismin perintöä. Pietistinen kulttuurinvastaisuus näkyy vaikkapa tanssin, teatterin ja oopperan synnillistämisenä sekä siinä, ettei lestadiolainen ole voinut ryhtyä ammattimaisesti esiintyväksi taiteilijaksi kuin ehkä ihan viime aikoina. Pietistinen vaatimus erityisesti naisia koskevasta ulkoisesta koruttomuudesta on voimissaan, sillä meikkaaminen, ehostaminen ja korvakorut eivät kuulu lestadiolaiseen kulttuuriin.

Hurskauden ja paheellisuuden vastakkainasettelu ja jännitteinen suhde maailmaan tukivat aikoinaan pietistien ryhmäidentiteettiä ja koossa pysymistä, ja sama näkyy lestadiolaisuudessa. Luennolla kuvattiin pietististen kokousten mentaliteettia niin, että rukoushuoneen ikkunoista katsellaan ja paheksutaan maallistuneiden ihmisten menoa. Tämän vastakkainasettelun ja erottautumisen on voinut kokea, jos on esimerkiksi ajanut suviseurabussilla Helsingin Rautatientorille samaan aikaan, kun Kaisaniemen puistoon virtaa mustiin pukeutuneita ihmisiä metallimusiikin Tuska-festivaalille. Tai jos on lestadiolaisena päätynyt syömään astetta hämyisempään ravintolaan ja törmää siellä sattumalta lestadiolaiseen tuttuun. Molemmille tulee epämukava olo, koska on päädytty ”istumaan sinne missä pilkkaajat istuvat”, ympäristöön jota luonnehtii viihteellisyys ja alkoholinkäyttö.

Kun kävin vanhoillislestadiolaista rippikoulua vuosituhannen taitteessa, riparilla oli kysymyslaatikko, johon sai pudottaa lapulla askarruttavia asioita. Melkein kaikki kysymykset koskivat lestadiolaisia elämäntapoja. Miksi ei saa käydä jääkiekko-ottelussa, miksi ei saa meikata, miksi ei saa kuunnella poppia? Nämä kysymykset eivät avaudu vanhoillislestadiolaisille nuorille helposti ja tuntuvat vanhemmistakin osin aika käsittämättömiltä. Jos on syntynyt pietistisvaikutteiseen uskoon satoja vuosia pietismin syntyvaiheiden jälkeen, on vaikea tajuta, mistä nämä perinteet kumpuavat. Itselleni oli avaavaa ymmärtää, että kyse on eräänlaisesta protestista, pietistisestä keskisormen näyttämisestä maailmalle. Teidän juttunne eivät kiinnosta, sanoo pietisti, joka hylkää röyhelöt ja tanssiaiset halutessaan keskittyä hengen todellisuuteen.

Loppupohdinnat

Vanhoillislestadiolaisuus on selvästi hyvin pietistinen liike. Kaikki yhtymäkohdat eivät toki välttämättä ole suoraa pietististä perintöä vaan voivat kuvastaa myös yleistä uskonyhteisöjen dynamiikkaa. Muuallakin maailmassa on syntynyt pietisminkaltaisia liikkeitä ja herätyksiä, joiden yhteydet pietismiin ovat epäselvät.

Sekä körttiläisyys että lestadiolaisuus alkoivat hurmoksellisina ja mystisinä liikkeinä, joissa naisilla oli huomattavaa liikkumatilaa. Mitä enemmän pietistiset liikkeet organisoituivat, sitä enemmän mystiikka työnnettiin syrjään, miesten valta kasvoi ja liikkeistä tuli konservatiivisia, naisten kannalta taantumuksellisia yhteisöjä. Lestadiolaisuuden alkuvaiheen vahvat naisjulistajat ovat liikkeessä vaiettua todellisuutta.

Luennoilla tuli esiin, että herrnhutilaisuus oli vielä olennaisempi lestadiolaisuuden taustavaikuttaja kuin pietismi. Tämä näkyy Lars Levi Laestadiuksen saarnoissa, joissa oli paljon tunteellisuutta, verellä roiskimista eli verimystiikkaa ja muita herrnhutilaisia piirteitä. Laestadiuksen luonnonmystiikkaan kietoutuivat sekä hänen saamelaisuutensa että kristillisen mystiikan vaikutteet.

Tieto tuntui yllättävältä, sillä herrnhutilainen mentaliteetti ei tunnu vanhoillislestadiolaisesta vinkkelistä katsottuna kovin tunnistettavalta. Tätä voi selittää luennolla moneen kertaan esiin tullut ajatus siitä, että varhainen lestadiolaisuus oli toisenlaista kuin liikkeen myöhempi kehitys Juhani Raattamaan ja muiden maallikoiden johtamana.

Mikä ihmeen herrnhutilaisuus?

Pietismikurssin oppimispäiväkirja 2/3

Herrnhutilaisuus – neverhöörd. Sellaiset olivat ennakkotietoni herrnhutilaisuudesta. Kiinnostuksen herätti se tieto, että herrnhutilaisuus oli vahva lestadiolaisuuden taustavaikuttaja. Pietistisen ehdottomuuden ja ahdasmielisyyden jälkeen herrnhutilaisuus yllätti! Valoisaa, optimistista, ekumeenista, monessa mielessä hyvin avarakatseista ja modernilta tuntuvaa kristillisyyttä 1700-luvulla.

Herrnhutilaisuus syntyi uskonvainoista. Böömissä ja Määrissä eli nykyisen Tšekin alueella monet protestanttiset ryhmät joutuivat katolisten kanssa vaikeuksiin ja pakenivat pohjoisemmaksi. He löysivät turvapaikan kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin suvun mailta. Sinne rakennettiin vainottujen turvasatamaksi kaupunki, joka sai nimekseen Herrnhut, Herran suoja.

Voittoisan karitsan seuraajat

Herrnhutilaisuudelle on tyypillistä aktiivinen, eteenpäinpyrkivä ote. Liikkeen tunnus on voitonviiriä kantava, ryhdikkäästi eteenpäin askeltava karitsa. Teologinen pohjavire on optimistinen ja toiveikas. Kristus on ylösnousemuksellaan jo voittanut, lopputulos on tiedossa. Kaikki on jo hyvin, ja kristityn tehtävä on lähinnä tehdä Kristuksen voittoa todeksi maailmassa ja henkilökohtaisessa elämässä. Tämä näkyy musiikissakin: siinä missä pietistit harrastivat laahaavia ja ankeita virsiä, herrnhutilaiset töräyttivät jopa hautajaisissa kunnon torvisoiton. Täältä tullaan!

Herrnhutilaisen veljesseurakunnan kirkkosali tai rukoushuone Tukholmassa.

"Karitsamme on voittanut, seuratkaamme häntä." Herrnhutilaisten tunnus.

 

Herrnhutilaisuus korosti omakohtaista ja kokemuksellista uskoa kuten pietismi, mutta siihen ei liittynyt samanlaista vastakkainasettelua meidän ja maailman välillä. Tähän vaikutti ilmeisesti Zinzendorfin persoonallisuus. Hän oli maltillinen, utelias ja sovittelunhaluinen ja karttoi kaikkea aggressiivista polemiikkia. Hän tarkasteli uskontoja kiihkottomasti ja oli periaatteessa kiinnostunut kaikesta hengellisyydestä, vaikka olikin luterilainen. Zinzendorf ajatteli, että kaikki kirkkokunnat tai lahkot sisältävät palasen universaalista kirkosta ja edustavat oikeutetulla tavalla jotakin sen piirrettä. Kukin ryhmä tuo oman näkökulmansa yhteiseen keitokseen.

Zinzendorfille totuus Jumalasta ja kristinuskosta on viime kädessä sisäinen kokemus. Usko on sydämessä ja nousee jonkinlaisesta tunteellisesta liikahduksesta ihmisen kaikkein perimmäisessä olemuksessa. Usko on lähtökohtaisesti suuri mysteeri, jota erilaiset kirkkokunnat ja opit yrittävät kukin omalla tavallaan tavoittaa, mutta joka jää aina jotenkin hämäräksi.

Zinzendorf oli syvästi hengellinen ja kasvanut pietismin vaikutuspiirissä. Hän oli käynyt koulua Hallessa ja hänen isoäitinsä Henriette Catharina von Gersdorff oli keskeinen pietistinen vaikuttaja. Zinzendorfia kuitenkin ahdisti hallelaisen pietismin jyrkkyys ja katumusvaatimus, ja hänen oma hengellisyytensä lähti kehittymään eri suuntaan. Hän vietti tuntikausia katsellen krusifiksia ja pyrkien samaistumaan Kristuksen kärsimykseen. Kärsimys- ja verimystiikka tulikin yhdeksi herrnhutilaisen hengellisen kielen ominaispiirteeksi.

Sekä Zinzendorfilla että hänen isoäidillään oli harvinainen kyky edistää sitä, että eri tavoin ajattelevat kristityt tulisivat toimeen keskenään ja puhaltaisivat yhteen hiileen. Yhteisö oli avoin erilaisille vainoa kokeneille kristityille ja sinne kertyikin ihmisiä moneen lähtöön. Jos opista olisi alettu keskustella, olisi syntynyt verilöyly. Zinzendorf onnistui kuitenkin kääntämään huomion hengellisyyden kokemukselliseen puoleen ja painamaan erimielisyydet taka-alalle.

Yhteisön koossa pysymistä edisti myös suuntautuminen toimintaan ja yhteisiin ponnistuksiin. Zinzendorf ajatteli, että jos kristityillä on koko ajan itseään suurempia haasteita, jotka pakottavat ponnistamaan voimat äärimmilleen, ei aikaa eikä voimia jää tukkanuottasilla olemiseen. Joutilaat kristityt kun saavat ennemmin tai myöhemmin aikaiseksi oppiriidan.

Vapaus, veljeys, tasa-arvo

Pakolaiset alkoivat nimittää itseään veljien yhteisöksi. Veljeys laajeni koskemaan tunnustuskunnasta riippumatta kaikkia kristittyjä, joita yhdisti samanlainen elävä Kristus-kokemus. Herrnhutilaisuutta luonnehtii pikkuporvarillinen työn ja ahkeruuden, nöyryyden ja hurskauden korostus sekä yhteisöllinen ja optimistinen elämänasenne. Liike ei pyrkinyt tekemään eroa perinteisiin, vaan oli niissä kiinni.

Herrnhutilaisuudessa kartettiin kaikkea hierarkiaa ja vallankäyttöä, mutta ei organisoitumista. Toiminta oli hyvin järjestäytynyttä: jokainen herrnhutilainen kuului soluun, joka puolestaan kuului isompaan kokonaisuuteen eli kööriin. Kööri tarjosi ihmiselle eräänlaisen vertaisryhmän, joka sparrasi hänen hengellistä kasvuaan. Köörit jaettiin siviilisäädyn mukaan: omat köörinsä oli naimattomille naisille, naimattomille miehille, naimisissa oleville, leskille ja niin edelleen. Kaikki olivat periaatteessa tasa-arvoisia, mitä kuvasti yhdenmukainen pukeutuminen kööriasuihin. Kööreillä oli omat talot ja tunnukset, kuten eriväriset köörinauhat.

Herrnhutilaiset säilyttivät piispan viran, mutta karsivat siitä kaikki paavilliset vallankäytön elementit. Piispalle annettiin sielunhoitajan rooli ilman mitään päätösvaltaa. Päätökset tehtiin veljien kokouksissa kollektiivisesti.

Hartauselämä oli matalakirkollista ja sakraalirakennukset muistuttivat enemmän rukoushuoneita kuin kirkkoja. Hartaustilaisuuksissa istuttiin hyvässä järjestyksessä kööreittäin. Päivää rytmittävät rukoushetket oli rakennettu niin, että aamulla luettu yksinkertainen sana saisi päivän mittaan kasvaa ja syventyä mietiskelyn myötä. Sanan oli tarkoitus tulla osaksi henkilökohtaista elämää ja kasvua. Kasvun ajatus on muutenkin herrnhutilaisuudessa keskeinen: kasvu tapahtuu kuten siemenellä, hiljaisesti ja tiedostamatta. Olennaista on se, miten hartauden harjoittaminen vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti, ruumiissa ja sielussa, ei vain järjen tasolla.

Myös sukupuolten välinen tasa-arvo oli aikaansa nähden edistyksellistä ja pahennusta herättävää. Herrnhutilaisilla naisilla oli vahva oma kokemusmaailma, ja kööri-instituutio avasi naisille mahdollisuuksia sellaiseen asemaan ja johtajuuteen, jota ei tuohon aikaan pidetty naisille mahdollisena. Naiset saattoivat olla omissa kööreissään johtajina ja papin asemassa, jolloin ei syntynyt sellaista ylitsepääsemätöntä tilannetta, että naiset olisivat johtaneet miehiä.

Hengellinen elämä tarinaksi

Mielenkiintoinen herrnhutilaisuuden piirre on hengellisen omaelämäkerran (Lebenslauf) kirjoittaminen. Se oli tapa tutkia itseään ja omaa sieluaan, tulla tietoiseksi omasta hengellisestä kehityksestä ja ylläpitää sitä. Kun ihminen koki kasvaneensa ja syventyneensä hengellisessä elämässään, hän aloitti elämäkerran kirjoittamisen alusta, uudesta näkökulmasta. Lopulta teksti luettiin hautajaisissa: ihminen siis kirjoitti itse oman ruumissaarnansa. Jos ihminen ei itse osannut tai pystynyt kirjoittamaan, kööri teki sen hänen puolestaan.

Toisaalta elämäkerrat olivat tiedonvälitystä. Veljesseurakunnat muodostivat kiinteän verkoston, ja elämäkertoja kopioitiin ja levitettiin globaalisti. Tukholmassa luettiin toisten herrnhutilaisten hengellisiä omaelämäkertoja kaikkialta maailmasta Surinamista Grönlantiin.

Lähetystyötä riskirajoilla

Herrnhutilaisuuteen ei kuulunut nurkkakuntaisuus, vaan pyrkimys oli vaikuttaa maailmanlaajuisesti. Zinzendorf kuuli jo nuorena Intiassa olleiden lähettien tarinoita ja oli hyvin ihastunut niihin. Herrnhutilaiset olivatkin keskeisiä toimijoita protestanttisen lähetystyön aloittamisessa sekä kristittyjen parissa että ei-kristillisessä maailmassa. Veljesseurakunnissa oltiin valtavan innostuneita lähetystyön menestyksestä ja sitä seurattiin tarkkaan.

Jos lähetystyöalueella toimi jo jokin kristillinen kirkko, herrnhutilaiset kunnioittivat sitä ja pyrkivät toimimaan sen suojissa tai siitä riippumatta. Instituutiot olivat toissijaisia eikä tarkoituksena ollut haastaa tai kyseenalaistaa muita kirkkoja, vaan inspiroida herätystä ja löytää yhteys niihin, joilla on samanlainen kokemuksellinen käsitys Jumalasta. Tutkijan kannalta tämä on kiusallinen piirre, koska herrnhutilaisten toiminta ei ole johtanut konflikteihin kirkon kanssa eivätkä he ole jättäneet yhtä paljon jälkiä lähteisiin kuin pietistit, jotka saivat aina aikaan jonkinlaisia mellakoita.

Herrnhutilaisten lähettien toiminta ulottui Karibialta Newfoundlandiin ja Suomen Lapista Surinamiin. Alku oli usein hankalaa: yhdessä jos toisessakin paikassa ensimmäiset lähetit tulivat tapetuiksi, mitä seurasi muutaman vuoden lamaannus. Sen jälkeen vaihdettiin strategiaa ja yritettiin uudestaan. Zinzendorf pyrki kohti äärimmäisiä haasteita: jos lähetystyö tuntui jollakin alueella sujuvan hyvin, oli aika siirtyä eteenpäin.

Yrityksen ja erehdyksen kautta vahvistui ajatus siitä, että lähetystä voi tehdä menestyksekkäästi vain, jos alueen alkuperäiskulttuuri tunnetaan ja sitä kunnioitetaan. Toiminnassa näkyi myös rasismin ylittävä universaalin veljeyden ajatus. Zinzendorf vastusti orjuutta eikä käyttänyt ajalleen ominaisia hierarkkisia käsitteitä, kuten barbaari tai villi.

Vierailulla Tukholmassa

Nykyään herrnhutilaisuus on vapaakirkko, johon kuuluu vajaat miljoona jäsentä eri puolilla maailmaa ja joka kasvaa lähinnä globaalissa etelässä. Suomea lähin herrnhutilaisseurakunta on Tukholmassa, jossa kävimme vierailulla. Pastori oli sekoittanut päivämäärät ja odottelimme tunteroisen aurinkoisessa mutta viileässä kevätaamussa ennen kuin hän pyyhälsi polkupyörällään paikalle.

Tutustumiskäynnillä syntyi vaikutelma pienestä ja heterogeenisesta yhteisöstä, johon päätyy sattuman kautta erilaisia ihmisiä eri kirkkokunnista. He ovat löytäneet seurakunnasta itselleen hengellisen yhteisön, vaikka saattavat sen lisäksi käydä oman kirkkokuntansa tilaisuuksissa. Yhteisössä harjoitetaan lectio divinaa, mietiskelevää raamatunlukemista, ilmeisen avarassa keskusteluilmapiirissä. Lisäksi syödään ja vietetään aikaa yhdessä. Historiallisista syistä seurakunnalla on kiinteistöjä ja huomattavaa varallisuutta, vaikka se jäsenmäärältään on pieni.

Takahuoneen kirjahyllyssä oli riveittäin vanhoja harmaaselkäisiä, roomalaisin numeroin nimikoituja kirjoja, jotka olivat täynnä alkuperäisiä, käsin kopioituja Lebenslaufeja kaikkialta maailmasta. Nykyään hengellisen elämäkertakirjoittamisen tapaa ei ainakaan tukholmalaisyhteisössä kuulemma enää yleisesti harjoiteta.

Lebenslauf-kokoelma Tukholman veljesseurakunnassa

Hengelliset omaelämäkerrat levisivät kopioina seurakunnasta toiseen

 Seuraavaksi: Pietismi ja lestadiolaisuus

Mikä ihmeen pietismi?

…ja miksi pietismistä kannattaa tietää jotain

Pietismikurssin oppimispäiväkirja 1/3

Päädyin opiskelemaan tänä keväänä pietismiä ja herrnhutilaisuutta käsittelevälle kirkkohistorian kurssille, koska haluan tajuta paremmin, mistä on kotoisin se maailmankuva ja ajattelutapa, johon vanhoillislestadiolaisuudessa kasvoin. Pietismiä voi pitää eräänlaisena herätysliikkeiden juurena tai kantaemona, joten pietismikurssi vaikutti hyvältä paikalta olla.

Jos haluaa ymmärtää sitä kristillistä maisemaa, jossa Suomessa tällä hetkellä eletään, kannattaa tietää jotain pietismistä. Pietismistä ovat lähtöisin monet ideat, jotka tuntuvat itsestäänselviltä osilta kristillistä ajattelumaailmaa mutta jotka ovat pietististä perua, kuten ajatus uskoontulosta dramaattisena psykologisena prosessina, tiettyyn hetkeen ajoittuvana elämän käännekohtana.

Nyt aion kirjoittaa monta pitkää postausta pietismistä, ensinnäkin koska haluan työstää kaikkea oppimaani, toiseksi koska kurssisuoritusta varten täytyy kirjoittaa jotain. Tekstit perustuvat Esko M. Laineen luentoihin.

Mistä pietismi lähti liikkeelle

Kun olen kertonut kavereille pietismikurssista, he yleensä kysyvät, mitä on pietismi. Se tuli jo kurssin ensimmäisellä luennolla selväksi, että kysymykseen ei ole selkeää ja yksiselitteistä vastausta. Ei ole mitään yhtä pietismiä, vaan ilmiön sisällä on monia eri suuntiin haarovia ajatuksia ja painotuksia.

Pietismi on 1600-luvulla protestanttien parissa syntynyt liike. Reformaatiosta (eli uskonpuhdistuksesta) oli kulunut muutama sukupolvi ja sen saavutukset ja oivallukset olivat ehtineet vakiintua. Luterilaisessa kirkossa elettiin luterilaisen ortodoksian eli puhdasoppisuuden aikaa, ja yliopistoteologia oli muuttunut aika kuivakaksi käsitteiden ja väittämien pyörittelyksi. Kokemuksellinen hengellisyys oli ajautunut sivuraiteelle. Siinä vaiheessa alettiin kysellä, miten reformaatio muuttuisi todeksi ihmisen omassa hengellisessä elämässä. Ajatuksena oli, että Lutherin reformaatio tarvitsi jatkokseen seuraavan vaiheen, jossa reformaatio ulotetaan ulkonaisista muodoista ja kirkon opista sydämeen, ihmisen sisälle.

Pietismi on toisaalta hurskausliike, joka pyrkii etsimään syvempää henkilökohtaista jumalayhteyttä, ja toisaalta kirkkoa ja maailmaa uudistava reformiliike. Pietismin ohjelmanjulistus ja eräänlainen perustava dokumentti on saksalaisen Philipp Jakob Spenerin vuonna 1675 kirjoittama Pia desideria eli ”Hurskaita toiveita”. Spener asui tuolloin Frankfurtissa ja katseli kaikkea rötöstelyä ja kaupankäyntiä, jota kaupungissa sunnuntaisin messun aikaan harrastettiin. Hän halusi muuttaa maailmaa ja ryhtyi kokoamaan ihmisiä rukoilemaan ja laulamaan sunnuntaisin.

Spenerin uudistusohjelman tärkeimpiä kohtia oli Raamatun tuominen koko kansan kirjaksi. Luterilaisessa puhdasoppisuudessa sitä vähän arasteltiin. Arveltiin, että Raamattu on turhan raskas kirja tavalliselle rahvaalle, joka ymmärtämättömyyttään tulkitsee sitä miten sattuu, menee sekaisin ja ajautuu hurmahenkisyyteen. Spener ajatteli, että Katekismuksen oppilauseiden pänttääminen oli tappanut elävän uskon ja että Jumalaa etsivä hurskas raamatunlukeminen olisi paras lääke tähän vaivaan.

Luterilaista puhdasoppisuutta ja pietismiä eivät erottaneet toisistaan niinkään opilliset kysymykset kuin suhtautuminen kirkon organisaatioon. Yksityiset, kirkon ulkopuoliset maallikoiden johtamat hartauskokoukset eli konventikkelit (suomeksi seurat) ovat pietismin tunnuspiirre, joka ajoi liikettä konfliktiin kirkon kanssa. Vaikka ajatus kristittyjen yleisestä pappeudesta kuului reformaation perintöön, ei maallikoiden sopinut tuon ajan sääty-yhteiskunnassa astua pappien varpaille, heidän tontilleen. Pietismi aiheuttikin aina jonkinlaista kähinää ja kuohuntaa siellä, minne se levisi.

Pietismin puolustaminen ja sen vastustaminen oli valtava ilmiö tuon ajan yliopistomaailmassa. Sana pietisti oli alkuaan pilkkanimi, jolla haukuttiin niitä, joilla hurskastelu tuntui menevän vähän överiksi.

Katulapset koulunpenkillä Hallessa

Toinen pietismin kantaisä oli August Hermann Francke, joka perusti Saksan Halleen merkittävän pietistisen keskuksen. Oman hengellisen kriisinsä seurauksena hän alkoi korostaa tietynlaista uskoontulon mekanismia, katumuskamppailua: ihmisen täytyy ensin ajautua syvään eksistentiaaliseen ahdistukseen, kokea hylätyksi ja kadotetuksi tulemisen pimeys. Se murskaa ihmisen vanhan identiteetin ja luo tilaa uudelle niin että tapahtuu uskoontulo, uudelleensyntyminen. Francken myötävaikutuksella kirkkoon tuli herätyskristillinen vaatimus kääntymyksestä ja pietistinen tapa luokitella ihmiset kahteen leiriin: on ne, jotka ovat kokeneet kääntymyksen ja ne jotka eivät ole.

Francke valitsi maailmanparantamisen keinoksi orpolasten koulutuksen ja omistautui Hallessa sille. Koulun tauoton, joutilaisuutta ankarasti vastustanut päiväohjelma nosti hiukseni pystyyn, kun luennolla siitä puhuttiin – vapaa-aikaa ei lapsille sallittu, sillä laiskuuden ja siitä seuraavan synnin ja turmeluksen pelko on pietismissä lujassa. Hanke oli aikansa sääty-yhteiskunnassa radikaali: oli käsittämätön ajatus, että joku ryhtyisi opettamaan katulapsille latinaa tai Raamatun alkukieliä tai että porvariston ja köyhälistön lapset istuisivat luokassa rinnakkain. Francken koulut avasivat varattomille lapsille mahdollisuuden tulla korkeasti koulutetuiksi ja päästä hyviin ammatteihin.

Hallen laitoksiin kuului myös raamattupaino. Aikana, jolloin painettavat tekstit ladottiin kirjain kerrallaan, Hallessa kirjasimia hankittiin tarpeeksi, jotta ladoksia ei tarvinnut välillä purkaa ja latoa uudelleen, vaan samaa sivua voitiin painaa loputtomasti. Näin Raamattuja voitiin ensimmäistä kertaa painaa halvalla suuria määriä riittävän pieneen, helposti mukana kulkevaan kokoon. Se auttoi irrottamaan raamatunlukua liturgisesta yhteydestä ja teki siitä arkisempaa.

Pietismin juuret

Pietismi ei syntynyt tyhjästä, vaan imi ja kokosi vaikutteita varhaisemmista ajatusvirroista, joille yhteistä oli henkilökohtaisen uskonelämän korostaminen yli uskonnollisten tapojen ja oppien. Sekä Spener että Francke saivat jo lapsuudessa hartauskirjallisuuden kautta vaikutteita englantilaisesta puritanismista. Siihen kuului ajatus pahasta, joka väijyy ihmistä kaikkialla valmiina iskemään hänen heikkoihin kohtiinsa. Kristitty on jatkuvassa sodassa Saatanaa ja pahaa maailmaa vastaan. Hänen täytyy olla hengellisesti kurinalainen ja valpas, muuten paholainen tulee ja nappaa.

Pietismin juuriliikkeisiin kuului toisaalta myös kvietismi, joka korosti ihmisen jättäytymistä täysin Jumalan varaan, lepoon ja hiljaisuuteen, ja ulkonaisesta uskon suorittamisesta luopumista. Suosittu hahmo tässä liikkeessä oli ranskalainen Madame Guyon, jonka omintakeinen, luostarielämästä ammentanut spiritualiteetti korosti omistautumista sisäiselle elämälle ja rukoukselle. Sakramentit, saarna ja kaikki muu ulkonainen oli hänelle toisarvoista, vain hengen rukouksella ja sen kautta välittyvällä jumalayhteydellä oli merkitystä. Madame Guyon joutui näkemyksineen ongelmiin hengellisten auktoriteettien kanssa ja viettikin pitkiä aikoja vankilassa. Mystiikan traditiota pietismiin välitti myös Johann Arndt, joka kirjoitti laajasti levinneen ja arvostetun kirjan Totisesta kristillisyydestä. Arndtin välityksellä pietismiin tuli ajatus koko olemuksen heittämisestä Jumalan varaan niin, että ympäröivä maailma menettää merkityksensä.

Pietismi siis jakaa paljon keskiajan mystiikan perintöä, vaikka se samaan aikaan oli jyrkän antikatolinen liike. Paavi oli suorastaan antikristus, ja pietismissä vastustettiin myös kaikenlaista muuta katolista hapatusta kuten reliikkejä, pyhimyksiä ja ihmeuskoa.

Radikaalit ja maltilliset pietistit

Pietismi korosti uskon ja jumalasuhteen henkilökohtaisuutta. Suhteessa kirkkoon pietistit jakautuivat: oli maltillisempia pietistejä, jotka korostivat luterilaisuuttaan ja pyrkivät uudistamaan kirkkoa sisältä käsin, ja radikaalipietistejä, jotka sanoutuivat irti kaikista tunnustuskunnista ja joutuivat rajuihin konflikteihin kirkon kanssa.

Spener ja muut maltilliset pietistit uskoivat, että maailmaa on mahdollista muuttaa, mutta radikaalipietistit turhautuivat speneriläisen uudistusohjelman hitauteen. He näkivät kirkon ja maailman niin mätänä ja turmeltuneena, ettei sen uudistamista sisältäpäin kannata edes yrittää. Parempi oli pelastautua uppoavasta laivasta, eristäytyä maailmasta ja perustaa hurskaiden tosiuskovien yhteisö jonnekin muualle. Radikaalipietistit hyökkäsivät kirjoituksissaan rajusti kirkkoa vastaan. He alkoivat nähdä sakramentitkin vain teeskentelynä ja ulkokultaisuutena ja joutuivat ongelmiin hylätessään ehtoollisen.

Radikaalipietistinen verkosto muodosti eräänlaisen vastayhteiskunnan, jota yhdisti kokemus maailman mädännäisyydestä. Maailmasta kuoleminen saattoi johtaa äärimmäiseen uskonnolliseen käyttäytymiseen, kuten paastoamiseen jopa kuolemaan asti. Radikaalipietistien suuri profeetta oli Johann Georg Gichtel, joka oli Amsterdamissa omistautunut mystiseen rukoukseen ja ääriaskeettisiin harjoituksiin.

Turmeltuneen maailman hylkääminen johti radikaalipietismissä erikoisiin suuntiin, kuten pyrkimyksiin konkreettisesti synnyttää uudenlaisia hengellisiä ihmisiä. Taustalla olivat itseoppineen filosofin ja mystikon Jakob Böhmen ajatukset seksuaalisuudesta ja Jumalan feminiinisestä olemuksesta, Sofiasta, johon yhtyminen hengessä on ihmisen rakkauselämän todellinen päämäärä. Syntyi yhteisöjä, joissa tätä alettiin toteuttaa käytännössä. Näistä pahamaineisin ja kiistanalaisin oli kenties Eva von Buttlarin johtama joukko. Seksuaaliakti Buttlarin kanssa oli puhdistava hengellinen kokemus ja siihen osallistuivat lähes kaikki yhteisöön liittyvät miehet. Aikalaisille tämä oli ehdottomasti liikaa eivätkä he katsoneet touhua hyvällä.

Pietistinen spiritualiteetti

Pietistisen hengellisyyden ytimessä on se, että usko on koettua ja elettyä ja koskettaa syvästi ihmisen tunne-elämää. Ikävän, kaipuun ja ahdistuksen kautta päästään emotionaaliseen vakuuttuneisuuteen, iloon ja autuuteen. Usko on jotakin, mikä koskettaa ihmistä jollain muulla kuin järjen ja tietämisen tasolla. Pietismin piirissä ei olekaan pahemmin arvostettu opillista filosofeerausta.

Pietistiselle identiteetille on olennaista vastakkainasettelu hurskaiden kristittyjen ja pahan maailman välillä. Tärkeää on ajatus uskonveljeydestä: kirkon sisältä etsittiin niitä, jotka uskovat samalla tavalla, ja pyrittiin rakentamaan verkostoa heidän välilleen. Kääntyminen pois siitä, mitä maailma arvostaa, johti pietismissä tiettyyn kulttuurivihamielisyyteen. Spener leimasi synniksi ja kevytmielisyydeksi esimerkiksi muodin ja vaatteilla koreilun. Pietistinaiset käyttivät mustia surupukuja osoitukseksi siitä, että he ovat ”kuolleet maailmalle”. Koska pietismiä leimasi vahva eskatologia, ajatus siitä että eletään lopun aikoja, ei ollut myöskään aikaa millekään turhanpäiväiselle.

Suhteessa Raamattuun pietismi erosi luterilaisesta puhdasoppisuudesta siinä, että pietistit ajattelivat Raamatun tekstin avautuvan ihmiselle vasta kääntymyksen jälkeen. Tekstiä ei voi ymmärtää oikein ennen kuin ihmisessä vaikuttaa Pyhä Henki. Pietismin piirissä kehittyi biblismi, tapa lukea Raamattua niin että kiinnitetään huomiota hyvin pieniin yksityiskohtiin, jopa yksittäisiin tavuihin, ja tehdään niistä hyvin jyrkkiä ja ehdottomia tulkintoja. Biblismi eroaa myöhemmästä fundamentalismista siinä, että se mahdollistaa myös muut kuin tekstin kirjaimelliset tulkinnat.

Biblismi näkyy nykypäivänkin kirkkopoliittisessa keskustelussa erityisesti konservatiivien näkemyksissä. Raamatun kanssa operoidaan tekstin pintatasolla ja vankan horjumattomia näkemyksiä perustellaan sen yksityiskohdilla.

Seuraavaksi: Mikä ihmeen herrnhutilaisuus?

Jumalan täytyy olla hyvä

Muutama viikko sitten, kun kävelin messuun pitkin takatalven valkaisemia jalkakäytäviä, mietin sitä miksi kirkko. Oli sellainen hetki, kun kristinusko tuntui ajatusrakennelmana kovin absurdilta ja järjettömältä. Siksi kirkko, ajattelin, koska se on yhteiskunnassa se instituutio joka on omistautunut hyvyydelle. Toteutus voi olla vähän niin ja näin, mutta yritys on joka tapauksessa kohti hyvää.

(Myös siksi kirkko, että olen löytänyt kirkosta sukulaissieluni: ne jotka kaipaavat Jumalaa ja joille Jumala on jollain lailla tärkeä. Tunnistan itsessäni saman kaipuun, josta kristityiksi itsensä identifioivat ihmiset ovat puhuneet kautta aikojen. Kuulun selkeästi samaan porukkaan.)

Jos Jumalasta ylipäätään voi sanoa jotain, niin sen että hän on hyvä. Jumala on lähestulkoon synonyymi hyvyydelle ja rakkaudelle.

Ongelmia syntyy, koska hyvä tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Esimerkiksi kirkon kiista avioliitosta ja homosuhteista palautuu tähän. Toisen näkökulman mukaan tasa-arvoisessa avioliitossa toteutuu hyvyys, rakkaus ja oikeudenmukaisuus, jotka ovat Jumalan ominaisuuksia. Siksi Jumalan on pakko olla asian puolella ja taistelu tasa-arvon puolesta on taistelua Jumalan valtakunnan puolesta.

Toisesta näkökulmasta hyvää edustaa perinteinen avioliittokäsitys. Nainen ja mies muodostavat parin ja saavat lapsia: se on hyvää, jotain minkä Jumala on luonut ja nähnyt hyväksi. Mieheyden, naiseuden ja heteroydinperheen kaikenlainen hämmentäminen sekoittaa Jumalan hyvää luomisjärjestystä eikä siksi voi edustaa Jumalaa, joka on hyvyys.

Ymmärrän jälkimmäisen mallin ajatuksen tasolla mutta minun on mahdotonta samaistua siihen, koska omassa elämässäni syvin rakkaus on aina toteutunut suhteissa, jotka eivät sovi heteroideaaliin. Jos Jumala on rakkaus, hän ei voi olla rakkauttani vastaan. Jumalasuhteeseeni tuottaa ristiriitaisuutta ja epäluottamusta kaikki sellainen jumalapuhe, jossa Jumalan auktoriteetilla argumentoidaan sellaisia asioita vastaan, joiden puolella Jumalan minun nähdäkseni pitäisi olla, jos hän on hyvä.

Raamattu todistaa Jumalan hyvyydestä mutta paljon on myös ongelmallisia kohtia, joissa Jumala tuntuu edustavan jotain ihan muuta. Ainoa tapa ratkaista ristiriita on ajatella, että viime kädessä Raamatun kuvat Jumalasta kertovat ihmisistä, jotka tekstin ovat kirjoittaneet, heidän ajastaan ja heidän jumalakokemuksistaan tai -ajatuksistaan. Jumala on jotain niin paljon suurempaa, että ihmisten yritykset kuvata häntä jäävät aina hapuiluksi.

Viimeaikainen uskonkriiseilyni johtuu siitä, etten tiedä, onko kristinusko omassa päässäni pelastettavissa siltä dualismilta, josta kirjoitin aiemmin. Jyrkkä kaksijakoisuus, taivas ja helvetti ovat niin syvällä kristinuskon rakenteissa. Tässäkään kohtaa Raamatun tarjoama kuva Jumalasta ei tunnu vastaavan sitä mitä Jumalan pitäisi olla.

Kun luottamussuhde Jumalaan on katkolla, sydänrukouskin on joutunut katkolle. Aivan fundamentaalista kaiken rukoilemisen kannalta on se, että voin luottaa siihen, että olen hyvän kanssa tekemisissä.

Eilen kappelissa sydänrukousryhmäni tuki minua yksissä tuumin enkä mitään vähempää heiltä odottanutkaan. Kehottivat olemaan iloisesti ja huolettomasti vihainen ja näkivät, että se, että Jumalalle uskaltaa raivota, on itse asiassa luottamuksen osoitus. Hyvä pointti – vaikuttaa järkeenkäyvältä, että vihan ja katkeruuden tunteet ovat voimistuneet juuri siksi, että turvallisuudentunteeni näiden asioiden parissa on lisääntynyt. Aikaisemmin kritiikille tai negatiivisille tunteille Jumalaan liittyen ei ole ollut lupaa eikä tilaa.

Kun sanoin, etten pysty rukoilemaan, he sanoivat, että päinvastoin vaikuttaa siltä, että elän rukousta koko ajan. Se on tietysti totta siinä mielessä, ettei elämääni ole puoleentoista vuoteen mahtunut kovin paljon mitään muuta kuin jumalasuhteen ihmettelyä.

Tällainen tuki auttaa luovimaan kriisiä hyvillä mielin eteenpäin. Varsinkin kun jossain kaikkein syvimmällä tasolla uskon kuitenkin, että Jumala on kanssani koko ajan, vaikka olisin hänelle vihainen tai vaikka tuntuisi siltä että kristinuskosta täytyy ainakin hetkellisesti ottaa muutama askel poispäin.

Erätauko

Minä: En jaksa enää tätä painia. Voimat loppuu eikä vastustajasta edes saa mitään otetta. Sitä paitsi voimasuhteet on ihan epäreilut.

Vaimo: Ootko varma että se on Jumala, jonka kanssa painit, vai se kuva Jumalasta, joka on jotain kautta muodostunut?

Minä: Varmaan kuva, sellainen monsterijumala joka heittelee ihmisiä helvettiin ja kirjoittelee Raamattuun mitä sattuu.

Vaimo: Ehkä Jumala vaan katsoo, että voi pientä painijaa, kun sillä on rankkaa.

Minä: Tykkääkö se musta?

Vaimo: Tykkää.

Minä: Miksei se sitten voi kertoa sitä mulle?

Vaimo (silittelee): Jos se kertoo näiden mun käsien kautta.

Minä (piristyen): Niin, kun ei sillä edes ole käsiä... Jumala on sillä lailla avuton.

Vaimo: Tiedätkö mitä oon aatellut Jumalasta?

Minä: No?

Vaimo: Sitä että mitä se on, että Jumala näkee ja välittää. Että se tietoisuus, joka on meissä kaikissa ja ehkä laajempaakin, on siinä mukana kun koen tai näen jotain. Kun jotain tulee mun kokemukseen niin samalla Jumala näkee sen. Sellainen tuntu on tullut joskus pitkillä retriiteillä, kun on jotain hankalaa ja kaipaa sitä että joku näkisi sen. Tajuaa, että tämähän on koko ajan jo nähty ja tästä on välitetty.

Minä: Tarkoittaako se sitä, että jos metsässä kaatuu puu niin ettei kukaan näe, niin edes Jumala ei tiedä siitä?

Vaimo: Ehkä se tietoisuus on jotain laajempaa, ei vain ihmisistä kiinni. Tai edes ajasta tai paikasta.

*

Avuttomalle Jumalalle ei voi olla vihainen. Tuli mieleen Etty Hillesum (1914–1943), amsterdaminjuutalainen, joka keskellä sortoa ja kansanmurhaa kirjoitti päiväkirjaansa keskusteluja Jumalan kanssa:

Ja melkein jokaisella sydämenlyönnillä minulle tulee selvemmäksi, että Sinä et voi auttaa meitä vaan että meidän tulee auttaa Sinua ja että meidän täytyy puolustaa viimeiseen saakka Sinun asuntoasi meissä. (Etty Hillesum: Päiväkirja 1941–1943, Otava 1984.)

Erätauko jäi kuitenkin lyhyeksi. Illalla suuttumus nosti taas päätään ja olin valmis teroittelemaan uudestaan aseitani taistelun jatkamiseksi.

Tuntuu niin kuin olisi siinä Sormusten herran kohtauksessa, jossa Gandalf putoaa pohjattomaan kuiluun liekehtivän balrogin kanssa, selitin opiskelukaverille. Muinaisen maailman demoni, tulta ja varjoa niin kuin omakin demonini. Syvänteen ylittävällä sillalla Gandalf luulee jo voittaneensa ja kääntyy poispäin, mutta alas suistuva balrog viuhauttaa tulista ruoskaansa ja vetää velhon mukanaan rotkoon, uuteen kaksintaisteluun vapaassa pudotuksessa.

Aikamoinen kohtaus, sanoi opiskelukaveri. Mutta onneksi Gandalf on kova äijä ja niin oot säkin, hän sanoi.

Se jää nähtäväksi. Mutta koska koko teologian opiskeluni on lähinnä tämän taistelun motivoimaa, latinan kieliopin pänttäys ei nyt oikein jaksa kiinnostaa.

Vihaisia rukouksia

”Hävittäkää itsestänne kaikki katkeruus, raivo, viha, riita, pilkka ja kaikenlainen pahuus”, kehottaa Efesolaiskirje (Ef. 4:31). En tiedä miten tunteita hävitetään eikä kirjekään sitä neuvo. Tulisi tarpeeseen, katkeruutta ja raivoa on nimittäin vaikka lampaiden syödä.

Viha ei ole aikaisemmin juuri kuulunut tunnerepertuaariini. Olen viha-aloittelija enkä oikein tiedä, mitä sen kanssa tehdään. Olen kuunnellut raskasta musiikkia niin kovaa kuin korvat vain kestävät. Jos olisi aikaa, kaivaisin ehkä vesivärit kaapista, pyörittelisin pensselin niin mustaksi tai niin kirkkaanpunaiseksi kuin suinkin ja vetelisin paperille jotain.

Lähdin parin yön opintomatkalle Tukholmaan. Vaimon kanssa käytiin tämäntapainen keskustelu:

Vaimo: Hyvä että pääset risteilylle, vähän irti jumalaprosesseista.

Minä: No ei Jumalaa niin vain karkuun pääse.

Vaimo: Paitsi jos ryyppää ja rellestää.

Minä: Pitäiskö ryypätä?

En ryypännyt. En ole koskaan oppinut käyttämään alkoholia. En siis päässyt Jumalaa karkuun. Sillä voi tietysti olla osuutta asiaan, että matkan ohjelma oli kovasti teologinen. Sieltä ensimmäisen tukholmalaiskirkon katosta Jumala heti tähyili vastaan kolmionmuotoisella silmällään – inhokkikuvani Jumalasta.

Tykkäsin kyllä reissusta. Ohjelma oli kiinnostavaa ja Tukholma kauniina kevätpäivänä melkein yököttävän idyllinen. On vähän hassua olla vihainen Jumalalle keväällä vehreällä saarella, jossa puut ovat juuri puhkeamassa lehteen. Kiipesin kalliolle sydänrukoilemaan, vaikka ei siitä sydänrukousta oikein tullut. Katkeraa tilitystä, jota on tässä ehkä parempi olla julkaisematta, ja pari kyyneltä. Itken harvoin, joten se oli saavutus.

Kotiuduin ja menin helatorstaina kirkkoon, mutta en raivoltani osannut osallistua mihinkään mitä messussa tehdään, joten tuntui paremmalta kavuta urkuparvelle kanttorin seuraksi. Makoilin sohvalla ja katsoin kännykkäraamatusta läpi kaikki viha-sanan esiintymät psalmeissa ja Uudessa testamentissa. Ne liittyvät järjestään joko Jumalan vihaan, joka kohdistuu väärintekijöihin, tai sitten siihen, että maailma vihaa kristittyjä. Kukaan ei vihaa Jumalaa.

Vihaisista rukouksista on puute. Vanha testamentti on kyllä siitä mukavaa luettavaa vihaiselle, että Jahve ei ole mikään nössö vaan jyrisevä ja salamoiva jumala, jonka sieraimista tupruaa savua ja jonka raivosta maan perustuksetkin paljastuvat (Ps. 18:8–16). Mutta se, että ihminen on raivoissaan Jumalalle, on jotain vähän kiellettyä, vaikka luulisi, että kautta aikojen Jumalan vihaamiseen olisi ollut syytä. Ennen kaikkea kaksi syytä:

1. Kohtuuton kärsimys, oma tai muiden. Tällä hetkellä ei tarvitse kuin vilkaista Gazan suuntaan nähdäkseen sellaista, jos lähempänä ei ole. Kun kristillisessä käsityksessä Jumala on maailmankaikkeuden luoja ja ylläpitäjä, häntä voinee pitää jollain tapaa vastuullisena siitä, millainen tämä maailma on. (Eipä ihme, että gnostilaiset ratkaisivat ongelman panemalla maailman alemman luojajumalan, demiurgin piikkiin.)
   
2. Kaikki se karmeus, mitä ihmiset tekevät Jumalan nimissä, ja sitä on paljon. Hengellinen väkivalta, Raamatulla päähän lyöminen, kaikenlaisten raja-aitojen pystyttely uskonnollisin perustein.

Kakkoskohta on ehkä ihmisten syy eikä Jumalan, mutta eron tekeminen ei ole yksinkertaista. Kuva Jumalasta rakentuu valtaosin sen perusteella, mitä Jumalasta kuulee ja näkee puhuttavan. Raamattu on meidän kulttuurissamme ensisijainen jumalakuvien lähde, eikä se kaikessa rujoudessaan tee Jumalan rakastamista helpoksi.

Tietenkään en vihaa kauneutta, rakkautta ja hyvyyttä, joita pohjimmiltaan uskon Jumalan olevan. Kaipaan niitä epätoivoisesti tämän maailman kärsimyksen keskelle ja vihaan Jumalaa juuri siksi, että päässäni sekoittuu erilaisia kuvia Jumalasta, joista osa tuntuu edustavan jotain ihan muuta kuin kauneutta, rakkautta ja hyvyyttä. Uskonnon outoutta on se, että Jumalaa voi rakastaa ja vihata täsmälleen samoista lähtökohdista, hyvyyden ja totuuden janosta käsin. Moni ateisti lienee aikojen saatossa ryhtynyt ateistiksi juuri siksi, että Raamatun tarjoama kuva Jumalasta on sellainen kuin on.

Omassa tapauksessani vihan taustalla on myös kokemus satutetuksi tulemisesta. Tunteiden dynamiikka tuntuu samalta kuin parisuhdekriisissä: vihaan, koska rakastan ja koska rakastettu on loukannut, eikä tunteista pääse yli ilman anteeksipyyntöä. Riitaa Jumalan kanssa on hankala ratkaista, koska häntä on vaikea saada yhtä selkeään vuoropuheluun kuin toista ihmistä. Ehkä pitäisi pyytää jotakuta pappia apuun, heidän duuninsahan on toimia ikään kuin Jumalan edustajina.

Kun en tällä hetkellä oikein pysty rukoilemaan, yritän pitää kiinni sitoutumisestani sydänrukoukseen edes niin, että istun kerran päivässä alas tunnustelemaan, tuntuuko rukoileminen mahdolliselta ja jos, niin millä tavalla. Normaalisti minulla on ollut tapana aloittaa rukous kumartamalla ja päättää se Isä meidän -rukoukseen, mutta nyt en pysty kumpaankaan. Kynttilän voin sytyttää ja ristinmerkin tehdä. Tai puuskahtaa, että auta nyt tämän kanssa. Tai auta niitä, jolla tiedän olevan vielä vaikeampaa, kyllä minä tässä pärjäilen.