Mene luontoon, sanoivat. Menin.
Varhaisena alkukesän aamuna kirkas erämaajärvi oli peilityyni. Käet kukkuivat kukkumistaan niin että vaarat kaikuivat. Aika epeleitä, kärkkyvät toisten pesiä ja kuoriuduttuaan vippaavat adoptiovanhempansa lapset yli laidan.
Lammella verkkoon tarttui jättimäinen lahna. Veli tappoi sen, perkasi ja savusti. Oli hyvää, riitti kotimatkalle evääksikin.
Lahnaa kävi sääliksi. Uiskennella nyt kaikessa rauhassa kotilammessaan kunnes törmää verkkoon ja kun yrittää pyristellä irti, sotkeutuu siihen entistä pahemmin. Sitten joutuu odottamaan tuntikausia ennen kuin kuolema korjaa. On siinäkin kiva raamatullinen vertaus, verkot ja kalamiehet. (Jeesus järjestää Pietarille ja kumppaneille ensin järjettömän kalansaaliin ja tekee heistä sitten ihmisten kalastajia, Luuk. 5:1–11.)
Verkko oli myös hämähäkillä, joka oli taiteillut luomuksensa kapean, mutkittelevan puron yli. Yritimme mennä kanootilla alitse limbotyyliin ettemme rikkoisi sitä – hirveä homma olisi hämähäkillä tehdä verkko uudestaan. Mutta varmaan moni ötökkä olisi pelastunut, jos olisimme kiusanneet hämähäkkiä.
Majavat olivat ahkeroineet purossa, niiden padoille piti välillä nousta, jotta kanootin sai hilattua padon yli. Ne olivat tehneet hakkuita veljenkin mailla. Veli ja hänen kumppaninsa lämmittävät pirttiään ensi talvena majavapuilla.
Taivaanvuohi räpytteli villisti siipiään korkealla ilta-auringon paisteessa ja mäkätti. Tavit parittelivat. Homma näytti aika ronskilta, linnut menivät välillä kokonaan uppeluksiin. Onneksi sulhoja oli vain yksi – ainakin sinisorsilla naaraalle voi käydä huonosti, kun koiraat hukuttavat sen paritteluvimmassaan.
Edesmenneen lahnan sisälmyksistä löytyi hihnamato, pitkä, litteä, parin sentin levyinen vaalea otus. Se on lahnoilla yleinen, selvitti veli. Sen elämänkierron tähtäin on päätyä lopulta kalaa syövän linnun, kuten koskelon tai kalasääsken suolistoon.
*
No joo. Olen minäkin kokenut pyhää luonnossa. Mutta minusta ei ole ihan yksinkertaista, millaisen todistuksen Jumalan rakkaudesta luonto antaa.
Yksi piirre, jota rakastan tuntemassani buddhalaisuudessa, on se että siinä aivan häpeilemättä toivotaan hyvää ihan kaikille olennoille, vaikka tiedetään sen olevan tässä maailmassa looginen mahdottomuus. En tiedä miten on mahdollista toivoa hyvää sekä hihnamadolle että lahnalle että koskelolle, mutta ehkä juuri siksi tähän on pakko jotenkin sokeasti takertua: ”May all beings be safe, everywhere.”
Ukrainan sodan sytyttyä yksi tuttu meditaatio-opettaja lopetti harjoitukset myötätunnon osoitukseen ukrainalaisille ja lisäsi perään aina: ”…and Russian soldiers”, venäläiset sotilaat. Raamatullista (Matt. 5:43–44), mutta kirkon esirukouksissa tätä ei näe, vaikka ukrainalaisia muistetaan.
Palestiinan tilannetta olen seurannut tutun israelilaisen meditaatio-opettajan päivitysten kautta. Ne kertovat palestiinalaisten surusta ja ahdingosta, työstä Länsirannalla, ruoka-avun pakkaamisesta, oliivitarhojen hoidosta ja jännitteisistä kohtaamisista kireiden ja aseistettujen sotilaiden ja siviilien kanssa. Ne kertovat mielenosoituksista, joissa joutuu pilkanteon ja väkivallan kohteeksi, ja siitä miten vapaaehtoiset varjelevat Gazaan meneviä avustuskuljetuksia, joita siirtokuntalaiset pyrkivät tuhoamaan. Järkähtämättömästi hän pitää kiinni siitä, että työtä tehdään kaikkien hyvinvoinnin ja turvallisuuden puolesta, mukaan lukien siirtokuntalaiset ja sotilaat.
Buddhalainen tuttu tapasi sanoa ”om mani padme hum” (myötätunnon mantra), jos joku läiskäisi hengiltä hyttysen. Minulle ja vaimolle on jäänyt tavaksi mantran hokeminen hyttysten tai muiden luontokappaleiden kuoleman äärellä, vaikka ihan aina hyttysiin ei jaksa suhtautua niin myötätuntoisesti, että varjelisi jokaisen henkeä. Ainakaan silloin, kun on menossa nukkumaan ja pari hyttystä inisee mieltä raastavasti huoneen ilmatilassa.
Tästä keksinkin, mikä on koko Raamatun paras kohta. Se on tietysti tämä Jesajan utopia, jossa leijonatkin ovat ryhtyneet vegaaneiksi:
Silloin susi kulkee karitsan kanssa
ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen,
vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä
ja pikkupoika on niiden paimenena.
Lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella,
yhdessä laskeutuvat levolle niiden vasikat ja pennut,
ja leijona syö heinää kuin härkä.
Ja imeväinen leikkii kyyn kolon äärellä,
vastikään vieroitettu lapsi kurottaa kättään kohti myrkkykäärmeen luolaa.
Kukaan ei tee pahaa, ei tuota turmiota
minun pyhällä vuorellani,
sillä maa on täynnä Herran tuntemusta
niin kuin meri on vettä tulvillaan.
(Jes. 11:6–9)
