– Onko kristinusko synti, kysyin vaimolta aamulla sängyssä. – Rikkoo ihmisen suhteen Jumalaan.
Vaimo sanoi, että kysymys on siinä mielessä järjetön, että syntiä ei ole olemassa muuten kuin kristinuskon kontekstissa.
Jumalasuhteeni on edelleen kriisissä ja kirkkosuhteeni katkolla. Olen saanut neuvoja, pyytäen ja pyytämättä. Ota lomaa uskosta, sanoi yksi (pappi). Mene luontoon, sanoi toinen. Sitä onkin täällä veljen ja hänen kumppaninsa tiluksilla keskellä korpea. Käet kukkuvat ja haarapääskyt syöksähtelevät lampolan ja liiterin vaiheilla.
Rannassa oli sammakoita ja inspiroiduin niistä. Ne enimmäkseen vain jököttivät hievahtamatta paikoillaan. Minä tylsistyin sammakoiden tuijottamiseen kymmenessä minuutissa, mutta sammakoita ei näyttänyt vaivaavan sama ongelma lainkaan. Vaikuttaa siltä, että niille ei tuota minkäänlaista vaikeutta pysyä paikoillaan loputtomiin ja olla vain. Sinne ne jäivät jököttämään, jotkut lammenpohjassa, yksi kuivalla maalla niin että se näytti ruskealta kakkakikkareelta, jolla on silmät.
Sain neuvoja myös sydänrukoukseen, jota en ole pystynyt tekemään moneen viikkoon. Hyviä sellaisia, luulen: unohda Jumala ja yritä olla yhteydessä jonkinlaiseen elämän perustaan. Kaikki joutuvat kuulemma näiden asioiden kanssa kriiseilemään, purkamaan rakenteita ja luomaan niitä uudestaan erilaisesta kulmasta. Herää vain kysymys, mitä hyötyä rakenteista ylipäätään on, jos ne aina lähinnä johtavat harhaan.
On hirveä klisee olla hengelliseen kriisiin ajautunut teologian opiskelija, mutta minkäs teet. Minun kriisini ei tosin johdu siitä, että tieteellinen raamatuntutkimus horjuttaisi uskonkäsityksiäni. Olen vain menettänyt uskoni kristinuskoon, kun olen opiskellut kristillisen ajattelun historiaa ja Raamattua. En tiedä, auttaako kristinusko purkamaan sortavia rakenteita vai onko sortavat rakenteet leivottu siihen sisään, ihan ytimeen Jeesuksen opetuksista alkaen. Siitä alkaen, kun ihmiset jaetaan kahtia: kun on olemassa kadotus ja pelastus. Tai kun joku identifioituu kristityksi ja siinä samalla tekee toisista ei-kristittyjä.
Tai ehkä teologian opiskelu on suhteellistanut kaikkea. Vuosisatojen kuluessa ihmiset ovat kammanneet Raamatun kirjain kirjaimelta etuperin ja takaperin. Sen pohjalta on ehditty tehdä kaikki mahdolliset ja mahdottomat tulkinnat päätyen täysin päinvastaisiin johtopäätöksiin. Lopputulokseksi on saatu lähinnä paljon riitaa ja sotkua. Raamattu on niin ristiriitainen tekele ja Jeesuksen opetukset niin suppea ja arvoituksellinen lähtökohta, että onko niistä mihinkään?
Samalla kaipaan uskoani. Ajatukset kiertävät kehää ja päätyvät aina siihen, ettei tätä maailmaa ja kaikkea sen vääryyttä ja turhuutta kestä ilman ajatusta Jumalasta. Ilman uskoani olen lähinnä väsynyt, katkera, vihainen, yksinäinen ja surullinen. Vituttaa, kun muut hehkuttavat kirkollisia rientojaan samalla kun itse mökötän kotona. Salaisesti kuitenkin haluaisin mukaan. No kappelissa olen käynyt, kun on sydänrukousryhmä. Olen suostunut laulamaan virren, kun muut haluavat.
Odotan tilanteen helpottavan, kun pääsen kesäksi irti teologian opinnoista ja meditaatioretriiteille, turvalliselle ja neutraalille buddhalaiselle maaperälle. Kristinuskossa on aiemminkin ollut eniten järkeä silloin kun olen katsellut sitä buddhalaisuuden suunnasta, ja sama pätee koko elämään. Kaikki alkaa mennä päin mäntyä, kun edellisestä retriitistä on kulunut liian kauan. Mieleni kapeutuu ja alan tirkistellä elämää ja maailmaa putkinäköisesti pienen reiän läpi.
Kun en ole pystynyt sydänrukoilemaan, olen pari kertaa kuunnellut ohjatun metta-meditaation. Ensimmäisellä kerralla ihan hämmästyin: herranen aika kun tämä toimii. Sydän sulaa ja pehmenee, mieli avartuu eikä lähde pyörittämään koko ajan tiukempaan kiertyviä keloja. On ihan erilaista lähteä toimittamaan päivän askareita sellaisesta olotilasta käsin.
Melkein tuntui siltä, että täällähän se Jumala on piilossa. Olisiko paennut riitaisaa kirkolliskokousta.
