Ajatusten Tonavaa on mahdotonta pysäyttää eikä unikaan vihaisena tule, vaikka pitäisi pitää lomaa uskosta, joten täytyy kirjoittaa samaistumisestani suomalaisiin radikaalipietisteihin.
Ensimmäinen heistä oli Lars tai Laurentius tai Lauri Ulstadius, pappeutensa hylännyt pappi, joka aiheutti skandaalin Turun tuomiokirkossa 22. heinäkuuta 1688. Hän keskeytti kappalaisen saarnan ryhtymällä julistamaan, ettei papilla ole Pyhää Henkeä. Eikä siinä kaikki: kun järjestyksenvalvojat lähtivät taltuttamaan Ulstadiusta, syntyneessä käsirysyssä hänen vaatteensa repeytyivät ja hän säntäili kirkossa ilkosillaan. ”Te luulette, että minä olen alasti, mutta te tässä olette alastomia, koska teillä ei ole Pyhää Henkeä”, hän mesosi.
”Onkohan tuosta maalattu taulua”, kuiskasi vieruskaveri minulle Turun tuomiokirkon penkissä, kun opettajamme Esko oli kertonut meille tarinan sen tapahtumapaikalla. Esko selitti, että Ulstadiuksen vaatteet olivat helposti repeytyvää sorttia, koska hän oli jo vuosia elänyt nasiirina kieltäytyen leikkaamasta hiuksiaan tai vaihtamasta vaatteita.
Juttu voi näin vuosisatojen päästä tuntua huvittavalta, mutta aikalaisia ei varmaan naurattanut eikä Ulstadiuksella ollut kieli poskessa. Hän sai tempauksestaan kuolemantuomion, joka tosin muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi.
Radikaalipietistit eivät uskoneet kirkon maltillisen uudistamisen mahdollisuuksiin, vaan kävivät suoraan hyökkäykseen kirkkoa vastaan. Vaikka heidän meininkinsä helposti lähti sellaisille kierroksille, että on hiukan epäselvää olivatko he syvän vakaumuksellisia vai seinähulluja, tunnen heidän kanssaan jonkinlaista sielujen sympatiaa. On jotenkin piristävä ajatus, että ennen tuomiokirkkotempaustaan Ulstadius räjäytti ruudilla ilmaan pappisisänsä kirjaston. On aika paljon asioita, joita olisi itsekin kiva räjäytellä, kuten kirkko tai kristinusko tai oma pääni, joka ei pääse niistä irti.
Radikaalipietistit ovat virkistäviä, koska he toimivat niin kuin ajattelevat. Ei siinä laskelmoida omaa etua, kun lähdetään kuolemantuomion uhalla häiriköimään jumalanpalvelukseen. Kunpa ihmiset nykyäänkin uskoisivat aatteisiinsa enemmän. Siis silloin, kun ne ovat hyviä aatteita – älkää uskoko huonoihin aatteisiin.
Pietismin ominaisuus oli alusta lähtien se, että se ei jättänyt ketään kylmäksi. Pietisti-sanassa oli Eskon mukaan vähän sama sävy kuin kommunisti-sanassa myöhemmin: sen liittäminen itseensä tai toiseen oli jotain, mikä värisytti yhteiskuntaa. Nykyään jotain samaa on ehkä Elokapinassa. Nyky-yhteiskuntaa on tavallaan vaikeampi hetkauttaa, kun maailmaan mahtuu ihmisiä niin moneen junaan, mutta toisaalta se on aika helppoa. Ei tarvitse kuin asettua jotenkin poikkiteloin asioiden tavallisen, rauhallisen soljumisen tielle niin että ihmisten on pakko vähän raottaa silmiään siitä Ruususen unesta, johon he ovat tuudittautuneet.
Ihailen kansalaistottelemattomuuden sankareita varmaan siksikin ettei minulla ole oikein kanttia sellaiseen. Lisäksi olen liian väsynyt, kyynistynyt ja skeptinen sen suhteen, saadaanko hievahtamattomalla periaatteellisuudella aikaan mitään vai syntyykö siitä lähinnä paljon porua (lue: someraivoa) ja lisää vastakkainasettelua, kuten pietistitkin saivat aikaan mellakoita kaikkialla.
Ulstadiuksen toiminnasta inspiroitui muuan Petter Schäfer, turkulainen varakkaan porvarin poika. Hänkin joutui kuulusteluihin, kun tuomiokapituli ja Turun akatemia yrittivät selvittää, ovatko Ulstadiuksen kaltaiset uudenlaiset häiriköt hulluja vai mistä on kyse. Kun pietismi ilmiönä jäsentyi ja nimettiin, se kriminalisoitiin.
Schäfer pakeni tuomiota ulkomaille ja kierteli Euroopassa tutustumassa pietismin merkkihenkilöihin. Hän lähti lopulta Amerikkaan, jossa hän ajautui hengelliseen kriisiin. Hän päätteli, että hänen on palattava Turkuun julistamaan totuutta kuolemantuomion uhallakin.
Schäfer päätyi istumaan Gävlen linnaan Ruotsiin ja kirjoitteli siellä katkeria herjauskirjelmiä kirkon silmäätekeviä vastaan. Mutta oikeastaan ainoa syy puhua tässä Schäferistä on elvistellä sillä, että pääsin Tukholman-vierailulla selailemaan hänen yli 300 vuotta vanhoja päiväkirjojaan ja muita omakätisiä sulkakynäilyjään Ruotsin valtionarkistossa. Käsialasta oli tosin niin vaikea saada selvää, ettei suomenkielistäkään tekstiä kyennyt lukemaan juuri lainkaan. Päiväkirjan teksti oli hienoa ja pikkuriikkistä – ehkä paperi oli vankilassa kortilla.
 |
| Petter Schäferin päiväkirjaa |
Pietismin perintö näkyy minussa varmaan yhä niin, että tapakristillisyyttä on vaikea ymmärtää. Kai hengellisyyttä täytyy elää tosissaan, jos sitä kerran aikoo elää: täysillä pohjamutia myöten niin kuin pietistit. Lisäksi on hirmuisen vaikea ymmärtää sellaista löyhää suhtautumista kirkon uskoon ja Raamattuun, jota näen kirkossa ympärilläni, kun on lestadiolaisena tottunut siihen, että uskonasiat ovat just eivätkä melkeen. Vanhoillislestadiolainen ei voi olla, jos ei ajattele asioista samoin kuin seurakunta opettaa, joten olen taipuvainen luiskahtamaan samaan mustavalkoisuuteen.
Minun tapauksessani tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että tulee tunne että pitäisi tehdä täydellinen irtiotto. Melkein on jo sormi eroa kirkosta -näppäimellä.
