Puolentoista vuoden ajan olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa sen selvittämiseen, millainen olio Suomen evankelisluterilainen kirkko oikein on.
Kun lähdin liikkeelle, en tuntenut ei-lestadiolaisia kristittyjä ollenkaan. Olin elänyt ensin vanhoillislestadiolaisuudessa ja sitten suomalaisen yhteiskunnan maallistuneessa, uskontokielteisessä ilmapiirissä, jossa Jeesus on lähinnä vitsi. Sen jälkeen tutuksi oli tullut buddhalaisuus ja toisaalta sellaiset, hmm, hippihenkiset piirit, joissa on luontevaa keskustella vaikka psykedeelien aiheuttamista mystisistä kokemuksista tai käydä Tingissä ja Natural High Healing -festareilla. (Tingiä on vaikea määritellä, mutta kyse on siitä, että mennään joukolla metsään ja eletään anarkistista yhteisöelämää. ”Natu” puolestaan on hämmentävä kokemus etniselle vanhoillislestadiolaiselle, koska ulkoisesti meininki muistuttaa aika paljon suviseuroja, mutta teltassa ei lauleta virsiä vaan saatetaan esimerkiksi tanssia villisti tai tehdä tantraharjoituksia niin että katto melkein lentää ilmaan eroottisesta latauksesta. Jotta ei syntyisi vääriä käsityksiä, kirjattakoon, että itse en osaa tanssia enkä ole kokeillut psykedeelejä enkä tantraa.)
Mutta millaista on nykysuomalaisten elämä kristinusko muissa kuin herätysliikepiireissä, siitä en tiennyt mitään. Mielikuvat kristityistä olivat rakentuneet sen perusteella, mitä kadulla näkee, ja siellähän näkee lähinnä jakkupukuisia Jehovan todistajia päivystämässä lehtitelineidensä vieressä tai tyyppejä laulamassa ylistyslauluja samalla kun joku julistaa megafoniin, että Jeesus pelastaa. Sellaista, mistä tekee mieli pysyä kaukana.
Sukellus kirkkoon on ollut avartava. Kun menin kirkkoon juttelemaan papin kanssa, hän saattoi pudotella suustaan lauseita, jotka löivät minut ällikällä. Sellaisia kuin että kuka siihen helvettiin enää uskoo.
Suomalaisten kansanusko on käsittääkseni uskominen, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Kaikille, jotka eivät usko niin kuin kirkko opettaa, minulla on uutisia: ei usko kukaan muukaan. Tai ehkä joku uskoo, jos nyt ylipäätään voitaisiin määritellä se, mitä kirkko kaikessa moniäänisyydessään opettaa, mutta ennemmin kirkko on yhteiskunnan yleinen jumalainstituutio. Kaikki taaplaavat kirkossa omalla tyylillään oman uskonkokemuksensa varassa.
Kirkon todellisuuteen sisään pääseminen vaatii aikaa ja jonkinlaista kaksoisviestinnän lukukykyä tai kauniimmin ilmaistuna ehkä symboliikan tajua. Kun kirkossa lausutaan uskontunnustus, tarkoitetaanko tosiaan kirjaimellisesti kaikkea sitä mitä uskontunnustuksessa sanotaan? No ei tarkoiteta, tai varmaan joku tarkoittaa, mutta tuskin kovin moni. Uskontunnustus on enemmän symboli kuin kirjaimellisen uskon kohde, vaikka tätä ei sanota ääneen.
Selvitystyö on edelleen kesken sen osalta, onko kirkko minulle oikea vai täysin väärä paikka. Siellä on ihmisiä, joiden ajatteluun samaistun, ja vielä enemmän ihmisiä, joiden uskoa en tajua ollenkaan.
Jos omista opiskelukavereistani voi päätellä jotain kirkon tulevan papiston henkisestä tilasta, käytännössä kaikki ovat päätyneet alalle siksi, että usko ja jumalasuhde ovat heille tärkeitä asioita, mutta en ole suinkaan ainoa, jolle Raamattu ja kristinusko tuottavat vaikeuksia. Puhumattakaan siitä, että viimeistään teologiaa opiskellessaan ihminen huomaa, että kristilliset opit ovat niin vaikeita ajatusrakennelmia, että tosiasiassa niitä tajuaa vain harva, sikäli kuin niitä edes voi tajuta.
Näin asiaa sanoittaa yksi tuleva pappi: ”Mä ajattelen kylmästi niin, että kirkon piispoineen ja oppeineen voi jättää omaan arvoonsa ja mennä sinne kirkkoon takki auki oman Jumala- ja Jeesus-uskonsa kanssa. Kaikki ne noissa instituutioissa tekee sitä juttua omalla tavallaan. Osa jengistä vain on päässyt sanelemaan, mikä olis jotenki niinku totta. Mä tunnen sakramentit ja pelastuksen omakseni, se olkoon riittävää kristillisyyttä.”
Toinen sanoi suhtautuvansa Raamattuun kuin buffetpöytään, josta voi ottaa sen minkä ottaa ja jättää loput. Pelastuskäsityksistä universalismi tuntuu olevan suosiossa, siis se että kyllä Jumala lopulta pelastaa kaikki ihmiset.
En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella, mutta huolestuttavampaa tietysti olisi, jos opiskelukaverit opiskelisivat uskonkäsityksensä luterilaisista tunnustuskirjoista eivätkä viimeisen viidensadan vuoden tapahtumat – valistus, teollistuminen, koko moderni tiede ja kaikki mitä sen avulla on saatu selville, yhteiskunnalliset uudistukset, ympäristökriisi, pari maailmansotaa – olisi muuttaneet käsityksiämme uskosta mitenkään.
Kun piispat nyt ovat innostuneet tosiasioiden tunnustamisesta avioliittoasiassa – siis sen sanomisesta ääneen ja kirjaamisesta kirkkojärjestykseen, että kirkossa on asiasta erilaisia käsityksiä – voisiko tosiasiat tunnustaa kaikessa muussakin? Että de facto kirkko on sillisalaatti, jossa uivat sekaisin erilaiset kristilliset virtaukset. Kirkon virallisten oppien ja käytännön välinen ristiriita on nimittäin hämmentävä monessa muussakin kuin avioliittoasiassa.
Kirkko saisikin minun puolestani olla yhteiskunnan yleinen jumalainstituutio. Se voisi kerätä kattonsa alle kaikki ne, joille Jeesus ja Jumala ovat tärkeitä eri tavoilla, kaikki jotka haluavat ihmetellä Jumalaa tai pohtia sitä, mistä ihmeestä koko kristinuskossa edes on kyse. Jumalastahan ei voi lopulta tietää mitään, joten kukaan ei voi olla näiden asioiden suhteen oikeassa.
*
PS. Kun kysyin opiskelukaveriltani lupaa hänen kommenttinsa julkaisemiseen, käytiin tällainen keskustelu.
Kaveri: Aika reteestihän tossa tuli sanottua. [irvistyshymiö] Ja mielenkiintoista mihin kohtaan sä ton tekstissäsi leivot. "Tällaisiakin hulluja skenessä pyörii."Minä: Eiku mä tituleerasin sua tulevaksi papiksi.
Kaveri: Pahempi.
Minä: Eikä mun blogia edes kukaan lue. Vaikka joskus tää kyllä vielä kosahtaa omaan nilkkaan. Jos musta tulee julkkis ja sit kaivetaan kaikki vanhat synnit internetistä.
Kaveri: Toivottavasti mua ei osata yhdistää sinuun. [nauruhymiö]
Minä: Kandee ehkä pysyä kaukana.
Kaveri: "Piispat voi jättää omaan arvoonsa." Apua. Mutta se oli totta siinä hetkessä ja tavallaan nytkin. Ja onhan se hullua että joukko ihmisiä päättää opit. Mutta kun ei sitä Raamatustakaan järjellisesti saa kaivettua. Niin onko lopulta jokainen saamansa ilmoituksen varassa, eli omien ajatustensa, ja niistä sit soditaan.
Minä: Eihän tässä silleen oo oikein järjen häivää.
Kaveri: Sitä ei kyl oo. Jeesus auta.
Minä: Sais kyl tulla ja pelastaa.Kaveri: Jep, second coming alkas olla tarpeen.
