Pietismikurssin oppimispäiväkirja 3/3
Tutustuminen pietismiin ja herrnhutilaisuuteen on avannut näkymiä omiin lestadiolaisiin juuriini. Peilaan seuraavassa kurssilla oppimiani pietismin piirteitä omaan vanhoillislestadiolaiseen kasvuympäristööni.
Vanhoillislestadiolaisuus on ollut toisenlaista ennen minun aikaani ja todennäköisesti se on nykypäivänä joissakin asioissa jo toisenlaista kuin omina kasvuvuosinani 1986–2006 Helsingissä. Vaikka vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan opin ja uskonelämän muuttumattomuutta, käytännössä lestadiolaisuuskin muuttuu koko ajan. Huomasin muutoksen selvästi, kun keväällä kävin Kansalliskirjastossa lukemassa mikrofilmiltä 1960-luvun alun Päivämiestä, vanhoillislestadiolaisten viikkolehteä. Sen eetos oli paljon jyrkempää kuin nyky-Päivämiehessä, jonka sisällöstä suurin osa on aika yleiskristillistä.
Kaksijakoisuus ja ehdottomuus
Pietismiin kuuluu jyrkkä jako tosiuskovien seurakunnan ja muun maailman välillä. Kynnyksellä ei voi olla, vaan ihminen on joko sisällä tai ulkona. Vanhoillislestadiolaisuudessa asia on juuri näin. Ihminen on joko uskovainen tai epäuskoinen, eikä aste-eroja tai muita vaihtoehtoja ole. Ihminen on uskovainen vain jos hän on vanhoillislestadiolainen: toisenlaisilla uskonkokemuksilla ei ole merkitystä.
Pietististä ajattelua kuvattiin luennoilla hyvin ehdottomaksi: asiat ovat näin eivätkä millään muulla tavalla. Siitä, mikä on oikein ja todellista, ei voi neuvotella tai tehdä kompromisseja. Pietismi ärsytti aikanaan muita luterilaisia: he näkivät pietistit ylimielisinä ja itsekeskeisinä tyyppeinä, jotka kuvittelevat että totuus on heidän hallussaan ja joiden kanssa ei voi edes keskustella. Tunnistin tämän kuvauksen hieman hymähtäen, koska keskusteleminen vanhoillislestadiolaisten kanssa on usein tuntunut vaikealta ja hedelmättömältä. Uskonasioissa ei ole joustonvaraa eikä halukkuutta oppia muiden näkökulmista. Muilta kristityiltä olen kuullut, että he kokevat vanhoillislestadiolaisten ulossulkevan asennoitumisen pelastuskysymyksissä helposti loukkaavaksi ja satuttavaksi.
Joustamattomuus näkyy myös siinä, että vanhoillislestadiolaiseen oppiin kuuluu ajatus opin muuttumattomuudesta. Kaikkeen kirkossa tapahtuvaan muutokseen suhtaudutaan hyvin kriittisesti ja vanhoillislestadiolaiset ovat esimerkiksi avioero-, ehkäisy- ja naispappeuskysymyksissä pitäneet kiinni kielteisestä kannasta evankelisluterilaisen kirkon muuttuessa.
Kaikki tai ei mitään -ajattelu on lestadiolaisuudessa vahvaa: jos ihminen hylkää yhteisön ajattelutavan jossakin asiassa, hän hylkää samalla koko uskon. Ihmisen jumalasuhteella tai kokemuksella omasta uskostaan ei ole merkitystä, jos hän päätyy erilaiselle kannalle vaikkapa suhteessa aborttiin tai muihin eettisiin kysymyksiin. Mietin, että yhteisöstä irtautuva saattaa ehkä senkin vuoksi ajautua elämässään äärimmäisyydestä toiseen: kun en enää voi olla uskovainen juuri oikealla tavalla, niin muullakaan ei ole väliä.
Suhde maailmaan
Pietismiin kuului vastakkainasettelu pahan maailman ja hurskaiden kristittyjen välillä, erityisesti radikaalipietismiin myös turmeltuneesta maailmasta eristäytyminen ja pois kääntyminen. Lestadiolaisuudessakin ”maailma” on uskovaisten muodostaman Jumalan valtakunnan vastapooli. Tuttu Siionin laulu sanoittaa tätä seuraavasti: Maailman ystävä jos tahdot olla, / niin silloin Jumalasi vihoitat. / Ja hänen täytyy sinulta pois ottaa / Henkensä Pyhä, kallis armonsa. Maailmassa eläminen on taistelua ja vaivaa, ja maailma on paha, raateleva susi, joka koettaa repiä lammaslauman rikki.
Kävin kurssin mittaan aika paljon keskusteluja lestadiolaisuudesta opiskelukavereiden kanssa. Eräs kuvasi, miten kouluaikana oman luokan lestadiolaisiin oli vaikea saada kontaktia. He olivat kyllä ystävällisiä, mutta heihin ei oikein saanut mitään yhteyttä. Tässä näkyy lestadiolainen sisäänpäinkääntyneisyys: oma yhteisö on tärkeä turvasatama maailmaa vastaan. Muiden ihmisten kanssa voi seurustella, mutta ei ole välttämättä hyvä tulla liian läheiseksi heidän kanssaan, koska ”maailman ihmiset” muodostavat jonkinlaisen uhan omalle uskolle. Myös avioliittoja vanhoillislestadiolaiset solmivat vain oman yhteisön sisällä.
Lestadiolaiseen mentaliteettiin kuuluu pietistinen ajatus siitä, että maailma on uhka erityisesti lapsille ja nuorille. Lasten kasvatuksessa korostuu tyypillisesti huoli siitä, miten maailmallinen syntielämä houkuttelee lapsia ja nuoria ja miten heitä voitaisiin varjella ”maailmaan menemiseltä”. Tyypillisiä maailman houkutuksia ovat esimerkiksi elokuvat, tanssi, alkoholi ja viihteellinen musiikki.
Pietismiin kuului vahvasti myös kokemus maailman vihan kohteena olemisesta. Luennolla kuvattiin, että ulkoapäin katsottuna pietismi oli jotain friikkiä, kummallista ja vaarallista, kun se sisäpuolelta katsoen näyttäytyi hyveellisenä. Näin on vanhoillislestadiolaisuudessakin. Jumalan valtakunnasta eli lestadiolaisten yhteisöstä puhutaan ”hakomajana yrttitarhassa”: ulkoapäin katsottuna se näyttää vaatimattomalta ja halveksittavalta, mutta yhteisön onni ja kauneus näyttäytyy ihmiselle, kun hän on ylittänyt kynnyksen ja tullut sisäpuolelle.
Kaikki ulkoapäin tuleva kritiikki tulkitaan lestadiolaisuudessa herkästi osoitukseksi lestadiolaisiin kohdistuvasta maailman vihasta ja vainosta. Taustalla on pietistisen perimän lisäksi varmasti myös vanhoillislestadiolaisten omia kokemuksia siitä, miten yhteisön ulkopuoliset suhtautuvat heihin negatiivisesti ja oudoksuvat heidän uskoaan ja elämäntapojaan.
Käsitys uskosta
Pietistinen uskoontulon malli on katumuskamppailu: ihminen näkee oman turmeltuneisuutensa, mikä työntää hänet katumukseen ja kääntymykseen. Lestadiolaisissa kääntymyskertomuksissa tämä näkyy selvästi. Uskoon tullaan (tai siihen palataan) usein äärimmäisen synnin- ja kuolemanhädän kautta, joka toiselta lestadiolaiselta saadun synninpäästön jälkeen vaihtuu valtavaan huojennukseen, iloon ja keveyteen. Tunne-elämän korostus näkyy tässä yhä vahvasti, vaikka muuten lestadiolaisuuden alkuaikoihin kuulunut hurmos on laantunut.
Uskoontulon ja katumuskamppailun merkitys lestadiolaisuudessa on toisaalta vähentynyt, kun liike on muuttunut yhteisöksi, johon liitytään pääasiassa syntymän kautta, ei kääntymisen ja vahvan omavalintaisen sitoutumisen seurauksena. Uskon omakohtaisuutta kuitenkin korostetaan paljon ja varmasti jokainen lestadiolainen joutuu pohtimaan uskoaan ja sitoutumistaan yhteisöön. Lestadiolaiselle usko on (tai sen ainakin pitäisi olla) elämän tärkein asia, josta pidetään kiinni viimeiseen asti samaan tapaan kuin pietismissä uskoon suhtauduttiin äärimmäisellä vakavuudella.
Pietismissä ajateltiin, että maailmankuvaa ei voi antaa ihmiselle ulkoapäin vaan se täytyy kokea itse, sisäisen vakuuttuneisuuden kautta. Lisäksi Raamattu aukeaa ihmiselle oikein vain silloin, kun hän lukee sitä elävän uskon valossa. Aikanaan oli radikaali ja valtarakenteita murentava ajatus, että pappia ei pidä uskoa siksi että hän on oppinut ja hänellä on kirkkoinstituutio takanaan, vaan ihminen voi kuunnella häntä kriittisesti asemastaan riippumatta. Lestadiolaisuudessa tämä näkyy yhä siten, että oikeassa uskossa oleva lapsikin ymmärtää uskonasiat paremmin ja kirkkaammin kuin ei-lestadiolainen piispa tai teologian professori. Toisaalta vanhoillislestadiolaisuudessa uskonyhteisö on korotettu sellaisen auktoriteetin asemaan, joka jyrää ihmisen oman kokemuksen. Jos ihmisen omatunto tai oma sisäinen vakuuttuneisuus on ristiriidassa uskonyhteisön tulkintojen kanssa, hän on väärässä.
Jumalan valtakunta
Käsitys Jumalan valtakunnasta lankeemusta edeltävänä maailmantilana oli keskeinen württembergiläisessä pietismissä, mutta lähti haaromaan erilaisiin suuntiin ja synnytti kaksi toisilleen vastakkaista tulkintauomaa. Toisen, Raamatun auktoriteettia korostavan näkemyksen mukaan Jumalan valtakunta on jotain tämän maailmanajan yläpuolista järjestystä, johon maailma pitäisi palauttaa. Tästä lähtökohdasta versonut beckiläinen pietismi ajautui Suomessakin sellaiseen patavanhoillisuuteen, joka oli rajusti törmäyskurssilla 1800-luvun yhteiskunnallisten uudistusten, kuten demokratisoitumisen ja naisasialiikkeen kanssa.
Toisessa tulkintauomassa Jumalan valtakunta tarkoittaa ennen muuta oikeudenmukaisuutta, joka pitäisi toteuttaa tässä ajassa. Jumalan valtakunta siis vaatii kristityltä sitä, että hän taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta ja edistää esimerkiksi demokratiaa. Jumalan valtakunta on ihmisyysliike ja ihmisen vapauttaminen on Jumalan tahdon toteuttamista ajallisessa yhteiskunnassa. Tästä lähtökohdasta esimerkiksi Christoph Blumhardt päätyi rakentamaan kristillistä sosialismia ja kannattamaan työväenliikkeen asiaa. Pietistinen Jumalan valtakunnan tavoitteleminen johti siis täysin vastakkaisiin pyrkimyksiin.
Vanhoillislestadiolainen käsitys Jumalan valtakunnasta poikkeaa molemmista uomista. Jumalan valtakunta ymmärretään hyvin kapeasti: ainakin tämänpuoleisuudessa se tarkoittaa käytännössä samaa kuin vanhoillislestadiolainen seurakunta. En tiedä, miten kapea ja ulossulkeva käsitys on syntynyt, mutta ehkä lestadiolaisen kääntymiskokemuksen malli toisen lestadiolaisen välittämän ”Jeesuksen nimessä ja veressä” -synninpäästön kautta tuli liikkeessä niin tärkeäksi, että se alettiin nähdä ainoana oikeana. Pietismiin ei käsittääkseni kuulunut ajatusta siitä, että kääntymykseen tarvitaan aina toinen elävässä uskossa oleva henkilö, vaan ihminen saattoi kokea kääntymyksen yksinkin.
Pietistis-herrnhutilainen uskonveljeyden ajatus on lestadiolaisuudessa hyvin tärkeä. ”Rakkaat veljet ja sisaret” on seurapuheissa usein toistuva kuulijoiden puhuttelumuoto. Lestadiolaisuudessa on tavallista puhua siitä lämmön ja läheisyyden tunteesta, jonka uskonveljeys ja -sisaruus tuottaa jopa tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa. Uskonveljeys yhdistää ihmisiä kansallisuusrajojen yli, mikä näkyy suviseurojen pitkässä lippurivistössä. Lestadiolaisuuteen ei kuitenkaan kuulu sitä herrnhutilaista ekumeenista ajatusta, että entuudestaan tuntemattomia uskonveljiä voisi löytää eri kirkkokuntien sisältä. Se ei ole täysin poissuljettua – esimerkiksi Neuvostoliittoon jäi rautaesiripun taakse eristyksiin uskonveljiä, jotka vanhoillislestadiolaiset myöhemmin löysivät uudelleen – mutta käytännössä lähes mahdotonta. Suviseurojen lippurivistö on muuttoliikkeen ja lähetystyön tulosta.
Elämäntavat ja uskon ulkoiset muodot
Lestadiolaista uskonelämää luonnehtii pietistinen matalakirkollisuus ja maallikkojohtoisuus. Uskonnonharjoituksen perusmuoto ovat viikoittaiset seurat omissa toimitiloissa, eikä kirkon liturgialla tai sakramenteilla ole suurta merkitystä. Niistä ei ole kokonaan luovuttu, mutta tyypillinen vanhoillislestadiolainen osallistuu vain oman liikkeen pappien toimittamiin jumalanpalveluksiin (ja samalla ehtoolliselle) ehkä pari kertaa vuodessa, suurempien seurojen yhteydessä.
Elämäntapojen saralla vanhoillislestadiolaisuus on tietysti säilyttänyt paljon pietismin perintöä. Pietistinen kulttuurinvastaisuus näkyy vaikkapa tanssin, teatterin ja oopperan synnillistämisenä sekä siinä, ettei lestadiolainen ole voinut ryhtyä ammattimaisesti esiintyväksi taiteilijaksi kuin ehkä ihan viime aikoina. Pietistinen vaatimus erityisesti naisia koskevasta ulkoisesta koruttomuudesta on voimissaan, sillä meikkaaminen, ehostaminen ja korvakorut eivät kuulu lestadiolaiseen kulttuuriin.
Hurskauden ja paheellisuuden vastakkainasettelu ja jännitteinen suhde maailmaan tukivat aikoinaan pietistien ryhmäidentiteettiä ja koossa pysymistä, ja sama näkyy lestadiolaisuudessa. Luennolla kuvattiin pietististen kokousten mentaliteettia niin, että rukoushuoneen ikkunoista katsellaan ja paheksutaan maallistuneiden ihmisten menoa. Tämän vastakkainasettelun ja erottautumisen on voinut kokea, jos on esimerkiksi ajanut suviseurabussilla Helsingin Rautatientorille samaan aikaan, kun Kaisaniemen puistoon virtaa mustiin pukeutuneita ihmisiä metallimusiikin Tuska-festivaalille. Tai jos on lestadiolaisena päätynyt syömään astetta hämyisempään ravintolaan ja törmää siellä sattumalta lestadiolaiseen tuttuun. Molemmille tulee epämukava olo, koska on päädytty ”istumaan sinne missä pilkkaajat istuvat”, ympäristöön jota luonnehtii viihteellisyys ja alkoholinkäyttö.
Kun kävin vanhoillislestadiolaista rippikoulua vuosituhannen taitteessa, riparilla oli kysymyslaatikko, johon sai pudottaa lapulla askarruttavia asioita. Melkein kaikki kysymykset koskivat lestadiolaisia elämäntapoja. Miksi ei saa käydä jääkiekko-ottelussa, miksi ei saa meikata, miksi ei saa kuunnella poppia? Nämä kysymykset eivät avaudu vanhoillislestadiolaisille nuorille helposti ja tuntuvat vanhemmistakin osin aika käsittämättömiltä. Jos on syntynyt pietistisvaikutteiseen uskoon satoja vuosia pietismin syntyvaiheiden jälkeen, on vaikea tajuta, mistä nämä perinteet kumpuavat. Itselleni oli avaavaa ymmärtää, että kyse on eräänlaisesta protestista, pietistisestä keskisormen näyttämisestä maailmalle. Teidän juttunne eivät kiinnosta, sanoo pietisti, joka hylkää röyhelöt ja tanssiaiset halutessaan keskittyä hengen todellisuuteen.
Loppupohdinnat
Vanhoillislestadiolaisuus on selvästi hyvin pietistinen liike. Kaikki yhtymäkohdat eivät toki välttämättä ole suoraa pietististä perintöä vaan voivat kuvastaa myös yleistä uskonyhteisöjen dynamiikkaa. Muuallakin maailmassa on syntynyt pietisminkaltaisia liikkeitä ja herätyksiä, joiden yhteydet pietismiin ovat epäselvät.
Sekä körttiläisyys että lestadiolaisuus alkoivat hurmoksellisina ja mystisinä liikkeinä, joissa naisilla oli huomattavaa liikkumatilaa. Mitä enemmän pietistiset liikkeet organisoituivat, sitä enemmän mystiikka työnnettiin syrjään, miesten valta kasvoi ja liikkeistä tuli konservatiivisia, naisten kannalta taantumuksellisia yhteisöjä. Lestadiolaisuuden alkuvaiheen vahvat naisjulistajat ovat liikkeessä vaiettua todellisuutta.
Luennoilla tuli esiin, että herrnhutilaisuus oli vielä olennaisempi lestadiolaisuuden taustavaikuttaja kuin pietismi. Tämä näkyy Lars Levi Laestadiuksen saarnoissa, joissa oli paljon tunteellisuutta, verellä roiskimista eli verimystiikkaa ja muita herrnhutilaisia piirteitä. Laestadiuksen luonnonmystiikkaan kietoutuivat sekä hänen saamelaisuutensa että kristillisen mystiikan vaikutteet.
Tieto tuntui yllättävältä, sillä herrnhutilainen mentaliteetti ei tunnu vanhoillislestadiolaisesta vinkkelistä katsottuna kovin tunnistettavalta. Tätä voi selittää luennolla moneen kertaan esiin tullut ajatus siitä, että varhainen lestadiolaisuus oli toisenlaista kuin liikkeen myöhempi kehitys Juhani Raattamaan ja muiden maallikoiden johtamana.
