Miten uskon

Pastori, valtakunnan ykkösteologeihin lukeutuva Kari Kuula julkaisi Facebook-sivullaan saarnan, jossa hän pyrki perustelemaan, miksi kristilliseen jumalaan uskominen on uskontojen supermarketissa paras valinta. Uskontovertailuunsa hän kelpuutti mukaan juutalaisuuden, kristinuskon, islamin ja hindulaisuuden, tai ”Aasian uskonnon” laajasti ymmärrettynä. Kristinuskon jumalan hän totesi parhaaksi, koska missään muussa uskonnossa Jumala ei ole yhtä antelias ja armollinen. Niin antelias, että tulee ihmiseksi kulkeakseen kärsivien rinnalla ja antaakseen itsensä ihmisten puolesta.

En olisi nähnyt koko saarnaa, ellei opiskeluystäväni olisi kysynyt mielipidettäni siitä. Huomasin pöyristyväni, suorastaan kiihtyväni. Eri uskontojen asettaminen paremmuusjärjestykseen oli se, mikä saarnassa tökki.

– Oon täysin vakuuttunut siitä, että muslimi, juutalainen tai hindu voi omassa jumalasuhteessaan päästä ihan yhtä syvälle kuin joku kristitty, tilitin ystävälleni. – Ja toisaalta ei läheskään kaikki kristityt pääse kovin syvälle. Päinvastoin kristityt voi päätyä tosi törppöihin lopputulemiin erinomaisen Jumalansa kanssa.

Olin juuri myötähäpeällä lukenut Helsingin Sanomista taas yhden jutun kristinuskon ja MAGA-äärioikeiston kädenlyönnistä rapakon takana.

– Jumalasuhde ja ”oikea Jumala” on musta kaks eri keskustelua, vastasi ystävä. – Kirkon työntekijän varmaan virallisesti kuuluis uskoa yhteen oikeaan Jumalaan, kolmiyhteiseen vieläpä.

– Mun on vaikea nähdä koko keskustelua ”oikeasta Jumalasta” mitenkään hedelmällisenä, sanoin. – Jumalahan on mysteeri. Kolminaisuuskin on lopulta semmonen jumalahäkkyrä, jumalan malli. Eikä siinä mitään, kaipa malleja voi olla.

– Mysteeri on kyllä todella, vastasi ystävä. – Mut siis Jeesukseenhan meidän kait kuuluis pääasiassa uskoa. Jumala nyt on kaikilla hyvinkin sama, kaiken luoja. Mut me väitetään, että tää nasaretilainen jotenkin liittyy siihen luojahahmoon.

– Mä aattelen, että se on myytti. Mun ei tarvii ottaa kantaa myyttien totuusarvoon sellaisella tasolla, että onko se totta samalla tavalla kuin 1+1=2.

Ylösnousemus on myytti, Jeesuksen ihmeteot ovat myyttejä. Myyteistä voi puhua uskonnon kielellä. Ne voivat olla merkityksellisiä, ne voivat vaikuttaa ihmisiin ja välittää totuutta. Tästä hoksautuksesta kiitän erityisesti eksegetiikan yliopistonlehtori Outi Lehtipuuta. Yhdellä luennolla hän sanoi, että ajattelee evankeliumien olevan kristinuskon syntymyyttejä samaan tapaan kuin luomiskertomukset ovat maailman syntymyyttejä. Aivoissani naksahti vapauttavasti: voin lakata murehtimasta sitä, olenko oikea kristitty, jos en osaa ottaa kantaa uskonnollisiin väitelauseisiin, ja keskittyä kristittynä elämiseen.

Joulun alla Outi oli vieraana Ruben Stillerin keskusteluohjelmassa ja puhui sielläkin myyteistä. Hän sanoi, että Raamatun kertomusten arvo ei häviä, vaikka niitä ei pidettäisi historiallisesti tosina. Myytti kertoo totuuksia, joihin ei pääse käsiksi historiallisen tai jonkin muun faktuaalisemman näkökulman kautta. 

– Mua aina välillä ihmetyttää se, kun ihmiset on niin kiinni siinä, onko se oikeasti tapahtunut, sanoi Outi. – Kirjallisuus, runous, taide…. nehän ovat totta, vaikka taideteos voi olla täysin fiktiivinen. Sadut on totta, hyvänen aika! Sehän on monen sadun pointti, että ne kertoo ikiaikaisen totuuden elämästä, vaikka onkin täysin fiktiivisiä.

Minulla ei ole mitään keinoa päästä käsiksi siihen, ovatko Raamatun kertomukset totta samalla tavalla kuin on totta se, että nousin aamulla sängystä ja ulkoilutin koiran. Tuntuu aika turhalta vaivata päätään sillä, olisiko Pietarin kävely vetten päällä tallentunut filmille, jos paikalla olisi ollut joku videokameran kanssa. Mutta veden päällä kävely on osuva ja puhutteleva kuvaus luottamuksesta, uskon varassa jonkin kannatteluun antautumisesta. Mietin Pietaria juuri pari viikkoa sitten veden päällä kävellessäni, kun jännitti, kestääkö talven ensijää. 

– Mä päädyn aina uudestaan ajattelemaan kuin 5-vuotias, sanoi ystävä. – Jeesus oli Jumalan poika, jonka Maria synnytti. Sit se piti tappaa, koska ihmiset oli tehny syntiä ja jonku piti maksaa siitä synnistä yks iso maksu niin sit muiden ei enää tarvis.

– Niin, sellanen on mullakin aika sitkeessä. Jotenkin lumpsahtaa niihin vanhoihin ajatuskehiin. Mut ois kyllä ihan kiva, jos useammat kristityt kasvaisi ulos siitä 5-vuotiaan tarinasta. Kun sehän on vähän semmoinen rautalankaversio. ”Tästä kristinuskossa on kyse, simppeli homma.” 

Rautalankatarina haiskahtaa vähän siltä, että ihmiset ovat tarvinneet järkeenkäypiä selityksiä sille, mistä koko jutussa on kyse. Ja vaikka selitys voi vastata yhteen kysymykseen, yleensä tilalle tulee liuta uusia. Muistuu mieleen dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio puhumassa siitä, miten ajatus lunastuksesta on kuin Jumala kiikuttaisi rahakassin paikalle pelastaakseen synnin ja kuoleman panttivankina olevan ihmisen. Seuraavaksi herää kysymys, kenelle lunnaat maksetaan ja miksi. Eikö ajatus Jumalasta rahakassin kiikuttajana viittaa siihen, että Perkele on Jumalaa vahvempi?

Hengellisyyden ei uskoakseni ole tarkoitus käydä järkeen. Jos se alkaa vaikuttaa kovin loogiselta ja selkeältä, luultavasti on turvauduttu liian yksinkertaisiin selitysmalleihin. Mutta selittämättömän äärellä oleminen on ihmisille tietysti hirveän epätyydyttävää. ”Katselemme kuin arvoitusta”, niin kuin Paavali sanoo (1. Kor. 13:12).

Harjoitteluun lähdössä

Yliopistossa on alkanut kevätlukukausi, mutta minä en ole palannut luentosaleihin, vaan valmistaudun lähtemään kuuden viikon seurakuntaharjoitteluun. Juuri muuta käytännön harjoitusta teologian opinnot eivät papin työhön tarjoakaan, joten harjoittelusta on syytä ottaa kaikki irti.

Seurakuntia ei tarvitse soitella itse läpi, vaan homma hoidetaan keskitetysti niin, että seurakunnat ilmoittavat halustaan ottaa vastaan harjoittelija ja opiskelijat valitsevat seurakunnista kolme toivetta. Sitten opiskelijoita pidetään jännityksessä, kun kulissien takana tapahtuu jonkinlainen manööveri, jossa opiskelijat ja harjoittelupaikat yhdistetään toisiinsa. Niinpä minulle syksyllä ilmoitettiin, että menen harjoitteluun Turkuun.

Miksi Turku? Halusin hyödyntää tilaisuuden vaihtaa vähän maisemaa, mutta kätevien kulkuyhteyksien päähän kotoa. Turku on muutenkin ollut aina sydäntäni lähellä, vaikken ole siellä koskaan asunut. Siellä on juuret jotenkin syvemmällä kuin muualla Suomessa.

Kuulostelin myös suosituksia harjoittelua ohjaavista papeista eri seurakunnissa ja googlasin heitä. Toivoin ohjaajaa, jonka kanssa minulla synkkaisi. En halua, että hapuileva pappiskutsumukseni tyssää huonoon harjoittelukokemukseen. Valmistuminen teologiksi häämöttää, mutta tulevaisuus on sumea, koska tarvitsen harjoittelun antaman kokemuksen ennen kuin osaan arvioida, pärjäisinkö pappina ja tuntuisiko se omalta jutulta.

Puolitoista vuotta sitten pohdin tässä blogissa pappeuden mahdollisuutta. Kysymysmerkkejä siinä vaiheessa olivat toistuva masennukseni, esiintymisen ja juhlien karsastaminen, pukeutuminen, ahtaat sukupuoliroolit ja kirkon uskoon liittyminen. Kuitenkin pappeus tuntui lipuvan lähemmäs mahdollisuuksien horisonttia. ”Idea ei ole enää pähkähullu, vaan pelkästään hullu”, kirjoitin.

Kun parikymppisenä opiskelin vähän teologiaa omaksi ilokseni, muistan vieruskaverin hepreantunnilla kysyneen minulta, tuleeko minusta pappi. Tilanne on jäänyt mieleen varmaan siksi, että se oli niin absurdi. Miten joku voi vakavissaan kysyä minulta sellaista? No, hän ei tiennyt, että olin teologian opiskelijoiden joukkoon soluttautunut fysiikan opiskelija, joka yritti parhaansa mukaan naamioitua osaksi laumaa. Rakastin hepreantunteja.

Nyt voisin ehkä sanoa pappeudesta, että idea ei ole enää hullu, vaan vain vähän outo. Puolessatoista vuodessa on tapahtunut kaikenlaista. En olisi uskonut, että minusta sukeutuisi saarnojen pitäjä, mutta saarnoistani on tykätty tosi paljon ja olen itsekin tykännyt saarnaamisesta. Olen jo valmiiksi innoissani siitä, että pääsen Turussa puhumaan laskiaissunnuntain tekstistä, jossa Jeesus sanoo: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen” (Joh. 12:25).

Olen odottanut harjoittelua ilolla ja positiivisella innolla, mutta jännitystäkin on ilmassa.

Huolenaihe ykkönen on jaksaminen. Opiskelukaverit ovat kuvailleet harjoittelua intensiiviseksi, ja sitähän papin työ muutenkin on. Päivät täynnä tilaisuuksia, joissa pitäisi olla skarppi ja esillä. Minä olen hidasrytminen ja tottunut aiemmassa työssäni tutkijana siihen, että työpäivät ovat hissuttelua villasukissa tietokoneen kanssa joko kotisohvalla tai työpaikalla. Henkinen hyvinvointini tuntuu vaativan säännöllisesti hitaita kotipäiviä, jolloin voin makoilla sängyssä pitkälle iltapäivään.

Julkinen puhuminen on aina ollut minulle jännittävää. Se saa hermostoni ylivireäksi, ja ylivireys taas vaikuttaa esimerkiksi nukkumiseen. Kuormittavia ovat myös hälisevät ympäristöt ja monimutkaiset vuorovaikutustilanteet. Mietityttää, saanko harjoittelussa pidettyä yllä jonkinlaista hermoston tasapainoa ja palauduttua ja nukuttua kunnolla. Terapeuttini onneksi varusti minut hermostoa tasapainottavilla hengitysharjoituksilla.

Huolenaihe kakkonen on pukeutuminen. Tavallisesti pukeudun huppareihin ja verkkareihin tai sammareihin, mutta pappisharjoittelussa pitää kyetä johonkin siistimpään. Olen pakottanut itseäni vaatekauppoihin, ja löysinkin UFFista kivan ruskean villapaidan ja Turusta mustat housut. En edes tiennyt, että on olemassa siistejä housuja, jotka ovat yhtä mukavat kuin verkkarit – ei nappeja tai vetoketjuja. Mustat kengät pitäisi vielä löytää.

Huolenaihe kolmonen on työn ihmisläheisyys. Ajattelen ehkä vähän idealistisesti, että hyvän papin olennaisinta ammattitaitoa on välittää ihmisille kokemusta siitä, että he ovat hyväksyttyjä, rakastettuja ja tervetulleita. Sitä on vaikea välittää, jos on itse epävarma siitä, onko hyväksytty, rakastettu ja tervetullut, tai jos oma perususkomus vieraiden ihmisten suhteen on se, että he eivät varmaankaan pidä minusta.

Ennen olennaisinta ammattitaitoani oli osata ohjelmoida ja etsiä tietoa, nyt pitäisi yhtäkkiä osata kohdata ihmisiä, vetää tilaisuuksia, ladella rukouksia ja laulaa. Laulaminen onneksi sujuu, mutta rukousten kanssa voi mennä sormi suuhun. Toisaalta papin työssä houkuttelee juuri se, että se tarjoaa uusia haasteita, mahdollisuuksia kehittää itseäni alueilla, jotka eivät ole vahvimpia puoliani. Ja sitten on jokin mystinen veto hulluun suuntaan.

Viime viikolla kävin tutustumassa harjoitteluseurakuntaani. Nauratti, kun astelin Turun tuomiokirkkoon ja muistelin aiempia käyntejäni kansallispyhäkössä. Sitä kertaa, kun tulin ahdistuneena kirkkoon etsimään hiljentymistä, mutta jouduin pakenemaan jylisevää urkumusiikkia, joka tuntui liiskaavan minut alleen. Ja sitä kertaa, kun olin niin raivona Jeesukselle, että teki mieli vetää häntä turpaan, kun kohtasin hänet alttaritauluissa hurskastelevan näköisenä, sädekehä pään ympärillä.

No, siitä on vasta reilut kolme vuotta, kun tulin kirkkoon käsittelemään kristinuskoahdistustani ja muodostamaan käsitystä siitä, olenko kristitty vai en. Teologiksi saati papiksi ryhtyminen ei ollut käynyt mielessäkään. Siihen nähden kysymys pappeudesta on tullut eteen aika vauhdikkaasti. Yritän olla ottamatta paineita opiskelukavereista, jotka hoitivat harjoittelun yliopiston luentotauolla joulun aikaan, tahkoavat gradujaan ja miettivät jo täyttä päätä työnhakua ja pappisvihkimystä. Pieni hidastelu voi olla ihan hyvästä.

Tällä kertaa ikivanhassa tuomiokirkossa oli seesteistä, ja kylläpä siellä tuoksui hyvältä. Sytytin kynttilän Jeesus-ikonin eteen. Reilun viikon päästä vedän siellä ensimmäisen liturgiani.

Rukoukset armon meren rannalla

Hyvää uutta vuotta, Jumalapäiväkirjan ystävät! Täällä on ollut vähän hiljaista, joten korjataanpa tilanne näin vuoden aluksi.

Uudenvuoden valvojaisissa visioin kristillisesti orientoituneille ystävilleni, että jos kirkko haluaisi palvella ihmisiä kaikissa heidän jumalatarpeissaan, pitäisi kirkkoihin rakentaa jonkinlaisia painisaleja. Niissä pitäisi olla pehmeät lattiat, nyrkkeilysäkki ja äänieristetyt seinät, jotta salissa voisi vähän karjua. Siellä voisi purkaa Jumalaan liittyviä turhautumiaan ja katkeruuksiaan.

Eihän sellainen harras hymistely, jota kirkoissa yleensä on tarjolla, nimittäin palvele kaikissa tilanteissa. Kyllä minäkin veisaan ja tunnustan syntejäni ihan tyytyväisenä silloin kun se sopii omaan mielentilaan, mutta aina ei sovi. Kirkossakävijälle tarjottu passiivinen rooli on yksi haaste. Usein on ihanaa saada vain levätä ja olla vastaanottavana osapuolena, mutta jos ulkoapäin annetut sanat ahdistavat tai tuottavat ristiriitoja, ei ole oikein muita vaihtoehtoja kuin päästää ne toisesta korvasta ulos, jupista hiljaa itsekseen tai kävellä ulos. Omaa toimijuutta tai ilmaisemisen mahdollisuuksia on kirkossa vähän, siis jos ei ole itse messun toimittajana.

Näistä ja eräistä muista syistä olen joulunajan lähinnä vältellyt kirkkoa. Katsotaan, jos loppiaisena taas uskaltautuisin kokeilemaan.

Ei rukouselämäni kuitenkaan ihan kuolleessa tilassa ole. Normaalikuntoisena pyrin yleensä pitämään yllä jonkinlaista päivittäistä hengellistä harjoitusta, tavallisesti sydänrukousta höystettynä usein sillä, että luen pätkän jotain hengellistä kirjaa. Mutta kun on vähissä voimissa, mitään hengellisiä urheilusuorituksia ei jaksa yrittää. Siis esimerkiksi hiljaa paikoillaan istumista pitempiä aikoja. Ei-minkään tekeminen ja ajatuksista irti päästäminen on yllättävän vaativaa. Ei, nyt tarvitsen jotain kevyttä ja mahdollisimman lempeää.

Siksi rukouselämäni on viime aikoina näyttänyt siltä, että aina silloin tällöin menen kymmeneksi minuutiksi istumaan armon meren rannalle.

Olen kuvaillut armon meren rantaa joskus aiemminkin tässä blogissa. Se on lämmin hiekkaranta, jota vasten aallot kohisevat. Vesi on huikean kirkasta, aallot pehmeitä ja ystävällisiä. Lokit kieppuvat ilmassa ja huutavat.

Rannalta nousee muutaman metrin korkuinen jyrkkä hiekkatörmä, jonka päällä tuuli pöyhii niittyheinää ja tekee sen pintaan aaltoilevia kuvioita. Takana rinne kohoaa jyhkeiksi lumihuippuisiksi vuoriksi, joiden rinteiltä alas laaksoon solisevat iloiset purot.

Joskus kiipeän törmän päälle ja makaan siellä heinikossa. Pehmeä tuuli sivelee kasvoja ja tuo sieraimiin niittykukkien tuoksun, kimalaiset pörisevät. Joskus kuljen rannalla etsimässä simpukankuoria, ja mielikuvituskainalosauvani – ne, joiden varassa olen kulkenut koko loppusyksyn – jättävät hiekkaan jonon pyöreitä painaumia. Mutta useimmiten istun alhaalla rannalla. Nojaan selkääni vasten törmää ja katson merelle. Veden pinta liikkuu ja kimaltaa auringossa tanssina, jolla ei ole alkua eikä loppua. Säihke meren pinnassa on niin kirkas, että se häikäisee silmiä. Jumalan läsnäolon tuntu on vahvin juuri siinä, auringon kilossa kimaltavan armon meren pinnalla.

Mitä valaskaloja ja muita salaperäisiä otuksia armon meren syvyyksissä asuukaan, sitä voin vain arvailla. Armon meri on niin syvä ja niin laaja, etten tiedä sen äärtä enkä pohjaa.

Martin Lönnebon kirjasta Elämän kangas olen saanut rannalle mukaani Marian kevyen, sinisen viitan, jonka usein kiedon ympärilleni. Joskus jätän viitan lojumaan hiekalle ja menen vesirajaan makaamaan. Vesi on makeaa ja lämmintä. Annan armon meren aaltojen huuhtoa itseäni, kaikkia kipeitä kohtia minussa: rakkaus pyyhkii yli, vetäytyy, pyyhkii yli ja vetäytyy.

Teologisessa tiedekunnassa meille on puhuttu jumalanpalveluksen moniaistillisuudesta, siitä miten ihmiset kaipaisivat kirkossa ruokaa kaikille aisteille. Olen toteuttanut tätä omassa rukouselämässäni ihan spontaanisti. Laitan Spotifysta armon meren aallot kohisemaan ja lokit kirkumaan. Tältä se kuulostaa. Otan käteen sileän kiven, saatan koskea sillä myös kasvojani. Kiedon ympärilleni ohuen viltin – silmät kiinni en näe, ettei se oikeasti ole taivaansininen kuten Marian viitta. Haluaisin tuoda mukaan myös tuoksun, mutta en ole vielä keksinyt, miten. Luulen, ettei armon meri tuoksu tavalliselta mereltä, koska se ei ole suolainen.

Kerran etsin Spotifysta kimalaisten pörinää tavoittaakseni hiekkatörmän kukkaniityn äänimaiseman, mutta löytämäni ääniraita heitti minut yllättäen ja pyytämättä ihan toiseen rukouspaikkaan. Se oli keväinen lehtimetsä, jonka reunalla on pieni puutarhamökki. Istuin penkillä mökin seinustalla katsellen puutarhaa, jossa on puupölkyillä reunustettuja kasvipenkkejä ja kivettyjä käytäviä. Lehdet ovat puhjenneet, maasta nousevat saniaiset ovat vielä spiraalimaisilla nupuilla. Kimalaiset pörisevät kevätkukasta toiseen, linnut laulavat, kaikki tuoksuu kostealta mullalta ja uudelta kasvulta…

Outo Jumala (saarna)

Saarna toisen adventin sateenkaarimessussa 13.12.2025 Mikaelinkirkossa

Luuk. 12:35–40

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 12 (UT2020)

Jeesus sanoo:
     ”Pitäkää vyönne kiinni ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä kotiin häistä ollakseen valmiina avaamaan, kun hän koputtaa oveen. Onnellisia ovat nämä palvelijat, jotka isäntä palatessaan näkee valvomassa. Minä vakuutan teille, että hän sitoo vaatteensa vyöllä, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. He ovat onnellisia, jos isäntä tulee ennen keskiyötä tai sen jälkeen ja näkee heidän valvovan. Jos isäntä tietäisi, milloin varas tulee, hän ei antaisi tämän murtautua taloonsa. Ymmärrätte varmaan tämän. Valmistautukaa tekin, koska ette arvaa, millä hetkellä Ihmisen Poika palaa.”

*

Kerron teille, miksi mä tykkään näistä Jeesuksen jutuista. Niissä tehdään niin paljon kuperkeikkoja. Tämänkin tekstin ytimessä on kuperkeikka: isäntä saapuu kotiin häistä, mutta sen sijaan, että palvelijat kattaisivat isännälle pöydän, käy päinvastoin. Roolit kääntyvät ylösalaisin. Isäntä kutsuu palvelijat pöytään ja ryhtyy itse palvelemaan heitä.

Jeesus jos kuka oli queer, outo, erikoinen, epätavallinen. Totunnaisuuksien ja sovinnaisuuksien päälaelleen kääntäjä.

Myös joulun tarinassa tehdään jättimäinen kuperkeikka. Maailma odotti Messiasta, kuningasta, näyttävää sankaria, jolla on valtaa ja voimaa ja joka nostaa kansan vaurauteen ja loistoon, mutta kuningas onkin pieni, epäilyttävään perhetilanteeseen syntynyt avuton lapsi kaikkein köyhimmässä ja alkeellisimmassa majapaikassa, eläinten kanssa tallissa. Outo Jumala saapuu marginaaliin, ulkokehälle.

Kristinuskon Jumalan outoutta kuvaa se, että varhaisin tunnettu kuva ristiinnaulitusta Jeesuksesta on pilapiirros. Roomalaisessa seinägraffitissa vuoden 200 kieppeiltä ristiinnaulitulla hahmolla on aasin pää. Ristin vieressä on ihminen ja teksti: ”Alexamenos palvoo jumalaansa”. Piirroksen tekijä ei voinut käsittää, miksi kristitty Alexamenos palvoi outoa, häpeällisesti kuollutta jumalaansa, kun tarjolla oli Jupiter ja liuta muita kunnollisia, salamoita taivaasta sinkauttelevia roomalaisia jumalia.

Jeesus on outo kuningas: kuningas, joka tulee lähelle, palvelee, kumartuu, nostaa syrjään jääneen ja antaa arvoa sille, jolta maailma on sen riistänyt. Jeesuksessa Jumala paljastaa luonteensa: myötätunnon, anteeksiannon, rakkauden, joka uskaltaa olla haavoittuva. Sen miten hän kääntää vallan suunnan ja asettuu itse palvelemaan ja kärsimään.

Paavali kirjoittaa ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä: ”Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille - - ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi.” (1. Kor. 1:23–25.)

*

Adventti elää Jeesuksen kahden tulemisen välisessä jännitteessä. Odotamme lasta, paradoksien Jumalaa, joka kätkeytyy heikkouteen ja vähäpätöisyyteen. Toisen adventin evankeliumi ja teema ”Kuninkaasi tulee kunniassa” suuntaa toisaalta ajatuksia Raamatun kuvauksiin lopun ajoista. Niissä Kristus tulee kunniassa ja kirkkaudessa, tavalla, jossa valta ja voima ei enää ole kätkeytynyt vastakohtiinsa.

Kun suunnittelimme tätä messua porukalla, keskustelimme vähän siitä, että ajatus kirkkaudessa ja kuninkaallisessa loistossa saapuvasta Kristuksesta voi tuntua vieraalta. Se ei ehkä istu niin helposti nykyihmisen uskon kieleen. On selvää, että me luetaan Raamatun lopunajallisia tekstejä hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin ensimmäisten vuosisatojen kristityt, jotka odottivat Jeesuksen pikaista paluuta – ja ehkä jonkinlaista kosmista kunnianpalautusta. Sittenpä pilkkaajat näkevät, kuka on tämän maailman todellinen Herra.

Kristuksen tuleminen taivaallisessa mahdissa on toivon kieltä sorretuille ja poljetuille. Täytyy myöntää, että ajatus on meidänkin aikanamme houkutteleva, kun rahanahneet diktaattorit mellastavat tässä maailmassa, sopivat omia bisnesdiilejään kokonaisten kansakuntien päiden yli ja siinä sivussa tuhoavat ilmaston ja elämisen edellytykset tulevilta sukupolvilta. Tulisipa joku voimakkaampi panemaan heidät kuriin.

Ajattelen, että Jeesuksen toisessa tulemisessa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että Jumalan luonne muuttuisi toisenlaiseksi tai että hän alkaisi käyttää erilaista valtaa. Jos loistokas symbolinen kieli vieraannuttaa, niin asiaa voi ehkä sanoittaa myös näin: Kristuksen tuleminen on lupaus siitä, että se sama rakkaus, jonka me nyt tunnemme vajavaisesti ja jolle kykenemme avautumaan vain osittain ja hetkittäin, paljastuu joskus vielä täydemmin.

*

Evankeliumi kehottaa valvomiseen ja valmiuteen: ”Pitäkää vyönne kiinni ja lamppunne palamassa.” Jos Ihmisen Poika lähestyy meitä ja koputtaa ovellemme tavallisessa elämässä, hiljaisesti ja kätkeytyneenä, pienenä ja outonakin, sellaisen huomaaminen vaatii tarkkaavaisuutta. Muuten ne hetket voivat mennä ohi.

”Valmistautukaa tekin, koska ette arvaa, millä hetkellä Ihmisen Poika palaa.” Yllättävä Jumalan kohtaaminen voi murtautua arkiseen elämäämme. Valvominen on avoimuutta ja herkkyyttä huomata Jumalan todellisuus siellä, missä se ilmenee.

Saarnan valmistelussa on se hyvä puoli, että siinä tulee itse vähän testattua ja elettyä todeksi näitä Jeesuksen juttuja. Teksti hautuu mielen perukoilla ja niinpä aina välillä on viime päivinä käynyt mielessä tämä valvomisasia.

Joskus on niin säkkipimeää ja oma lamppu sammuksissa, ettei mitään näy vaikka kuinka yrittäisi. Seuraavia asioita olen kuitenkin huomannut, kun silmät ovat välillä vähän raottuneet: Jouluruusu, joka avasi kukkapenkissä valkoiset kukkansa keskelle tätä loputonta harmautta. Toisen ihmisen silmät, ehkä jonkun tuntemattoman, joka istuu metrossa vastapäätä. Se ilta, kun minulla oli seuraavana päivänä viisaudenhampaan poisto ja vaimo ryhtyi vielä illalla keittämään sosekeittoa, että minulla olisi jotain pehmeää syötävää seuraavana päivänä. Pieniä toivon ja rakkauden pilkahduksia.

Jos olet käynyt viime aikoina kirkossa ja seurannut tätä sunnuntaista toiseen etenevää jatkokertomusta, niin ehkä kuulit kun muutama viikko sitten täällä myös puhuttiin lampuista. Matteuksen evankeliumin vertauksessa kymmenestä morsiusneidosta viisailla morsiusneidoilla on lampussaan öljyä, tyhmillä ei ole. Tyhmät pyytävät viisailta öljyä, mutta he sanovat: ”Emme me voi, ei se riitä meille kaikille” (Matt. 25:9).

Mietin silloin asiaa ja ajattelin, että se on siinä mielessä totta, että henkilökohtaista jumalasuhdetta ei voi oikein toisen puolesta elää. Jos öljy on niitä hengellisiä käytäntöjä ja tapoja, jotka pitävät lamppua palamassa eli ylläpitävät mielen herkkyyttä ja avoimuutta Jumalan läsnäolon huomaamiseen, sellaista on vaikea kaataa toisen lamppuun. Ei minun kuntoni kohene, vaikka naapuri kuinka jumppaisi, ja samoin on hengellisen elämän laita.

Mutta asiassa on toinenkin puoli: sanotaanhan, että kirkon usko kantaa, kun oma usko on sammunut. Yhdessä täällä eletään ja uskotaan ja odotetaan. Toisten lamput voivat valaista tietä silloin kun oma on sammuksissa. Miten me yhdessä pidämme lamppumme palamassa, uskon ja toivon liekin palamassa, kun ympärillä näyttää pimeältä?

*

Palaan vielä Jumalan outouteen. Yksi 1900-luvun suurista teologeista, Karl Barth, on puhunut siitä, miten Jumala on outo – ihan toisenlainen kuin me odotamme. Jos hän olisi omien odotustemme ja kokemustemme mukainen, niin sellainen Jumala ei voisi haastaa meitä muuttumaan mitenkään. Vain outo Jumala voi yllättää meidät ja kääntää meidän maailmamme toisinpäin. Sellainen Jumala rikkoo meidän omat jumalakuvamme.

Oudon Jumalan odottamisessa on se pulma, että saatamme valvoessamme tähyillä häntä ihan eri suunnasta kuin mistä hän tulee. En näe enkä löydä, koska odotan jotain erilaista kuin mitä Jumala on. Toivon, että Jumala tulisi voimalla ja korjaisi kaikki maailman vääryydet. Ehkä en huomaa häntä siellä, missä hän on läsnä ja hiljaisesti toimii koko ajan.

Kiire ja stressi ovat omiaan sammuttamaan lamppua. Jos joulukiireet stressaavat, niin haluan sanoa tämän: oudon kuninkaan odottamiseen sopivat ihan hyvin oudotkin tavat. Jouluperinteitä voi vaalia, jos niistä tykkää, mutta hyvin voi myös olla ilman tai kehittää omia. Voiko joulusta löytää sen, mikä siinä resonoi itselle ja tuntuu omalta, ja jättää muun sivummalle?

Seuraavaksi tässäkin messussa outo Jumala kutsuu meitä pitopöytäänsä eli ehtoollispöytään. Siinä hän kohtaa meidät ja palvelee meitä. Noustaan tunnustamaan kristillinen uskomme.

 

Saarna tuomiosunnuntaina

Saarna sydänrukousmessussa 23.11.2025 Paavalinkirkossa

Matt. 25:31–46

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 25

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
    Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
    Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
    Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
    Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

*

Tuomiosunnuntain evankeliumi on yksi koko maailmanhistorian vaikutusvaltaisimmista teksteistä, ainakin läntisessä kulttuuripiirissä. Se on muovannut mielikuvia aikojen lopusta ja viimeisestä tuomiosta, mutta se on myös yksi länsimaisen etiikan peruskivi, jonka varaan on rakennettu kristillistä laupeudentyötä ja laajemminkin käsitystä siitä, että heikommista täytyy pitää huolta.

Minun elämääni tämä painava teksti on vaikuttanut alusta asti. Kun olin lapsi, kotimme kirjahyllyssä oli paksujen, vanhojen kuvaraamattujen lisäksi kaksi kirjaa, jotka ammensivat tuomiosunnuntain evankeliumista.

Ensimmäinen oli sodassa kaatuneen lestadiolaisen kirkkoherran ja kansanedustajan Väinö Havaksen kertomuskokoelma Joulusta jouluun. Sen yhdessä kertomuksessa viimeinen tuomio on lapsen painajaisuni: tavallisen elämän ja suomalaisen vaaramaiseman keskelle saapuu kirkas valo ja pasuunoiden törähtely, ja alkaa ihmisten jakaminen kahteen joukkoon. Enkelit saapuvat hakemaan ihmisiä yksi kerrallaan ja kantavat heidät jommallekummalle puolelle häikäisevän kirkasta valtaistuinta. Uneksiva lapsi seuraa tätä näytelmää sivusta, herää lopulta omaan pelkoonsa ja kertoo unensa isoveljelleen. Viimeisen tuomion pelko on kertomuksessa motiivi, joka ohjaa huonoille teille ajautunutta isoveljeä miettimään elämäänsä.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että jotain on mennyt vinoon, kun viimeisestä tuomiosta on tullut lapsen painajainen. Ajatus viimeisestä tuomiosta on alun perin oikeudenmukaisuuden voitto, se hetki, kun sorretut ja hirmuhallitsijoiden polkemat pienet ihmiset vihdoin saavat oikeutta. Lapsen pelossa siitä, kummalle puolelle hän joutuu, ei ole mitään oikeudenmukaista.

Monilla meistä on oma historiansa tämän tekstin kanssa ja tuomiosunnuntai voi herättää monenlaisia tunteita. Haluaisin tehdä tilaa kaikenlaisille tunteille. Jotkut kokevat tämän tekstin lohdullisena ja voimauttavana, jopa vapauttavana, koska se vapauttaa jättämään tuomitsemiset Jumalan huoleksi. Minussa se herättää surua – surua kaikesta siitä pelosta, jota tuomiosunnuntain evankeliumi on aiheuttanut. Pelkoa ikuisesta kadotuksesta tai siitä, että toisilleen läheiset joutuvat eroon toisistaan. Saarnaa pohtiessani mieleeni tulivat sanat, jotka sain eräältä sydänrukoilijalta – tietääkseni ne ovat alun perin Tito Collianderin kynästä. ”Kristittyä ei erota muista ihmisistä mikään, ei hänen uskonsa. Me vain olemme Isän rakkauden ja armahtavaisuuden todistajia – sen, joka on ilmestynyt koko maailmaa varten.”

Entä se toinen kertomus lapsuudenkotini kirjahyllyssä? Se oli lasten kuvakirja nimeltä Suutari Martti, jonka kirjoittajaksi oli mainittu Leo Tolstoi. Suutari Martti kuulee yöllä äänen, että Jeesus on tulossa seuraavana päivänä hänen luokseen käymään. Töidensä lomassa hän pitää tarkoin silmällä kadulla liikkuvia ihmisiä, mutta päivän aikana hänen suutarinverstaallaan käy vain viluinen kadunlakaisija, köyhä paleleva äiti lapsensa kanssa ja torimummo, jonka korista pojankoltiainen on juuri napannut yhden omenan. Suutari keittää viluisille lämmintä teetä, antaa lapsen äidille ruokaa ja paksun takin ja sovittelee omenakauppiaan ja pojan välit. Illalla hän on menossa nukkumaan – ehkä vähän pettyneenä siihen, ettei Jeesus tullutkaan – kun hän kuulee äänen: ”Minä se olin.” Hän näkee kaikki päivän aikana käyneet vieraat ja kuulee taas sanat: ”Siinäkin minä olin.”

Nykyään ajattelen, että tuomiosunnuntain evankeliumi on vähän kuin kaunis taulu, joka on laitettu niin järeisiin kehyksiin, että ne kehykset kaappaavat helposti kaiken huomion. Suutari Martin tarina ei kiinnitä huomiota kehyksiin eli tuomiopäivän kuvaukseen, vaan näkee sen, mikä on taulun varsinainen aihe: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.” Järeät kehykset ovat vähän kuin tuhatkertainen alleviivaus sille eettiselle opetukselle, että auttamalla lähimmäistäsi autat Jumalaa.

Kristillisessä perinteessä on alusta asti elänyt myös sellainen käsitys tuomiosta, joka ei perustu ihmisten erotteluun tai palkkioiden ja rangaistusten logiikkaan. Sen sijaan tuomio on totuuden paljastumisen hetki, se hetki, kun ihminen tulee Jumalan valoon tai peilin eteen. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. - - Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden.” (Joh. 3:17,19)

Lampaat ja vuohet eivät evankeliumissa tiedä omaa tilaansa ennen kuin se paljastetaan heille. Mekin olemme usein samalla tavalla sokeita: tarvitsemme jonkinlaisen peilin itsemme ulkopuolelta nähdäksemme oman tilamme. Myös tuomiosunnuntain evankeliumi voi toimia peilinä. Se voi näyttää meille sisäiset lampaamme ja vuohemme: sen, missä olemme rakastaneet ja missä olemme sulkeutuneet rakkaudelta. Niissä hetkissä, kun sydämemme aukeaa näkemään Kristuksen jokaisessa tarvitsevassa, voimme kokea häivähdyksen sitä ikuista elämää, joka virtaa Jumalasta.

Tuomion valo näyttää sen, missä olemme vieraantuneet elämästä, toisistamme ja Jumalasta. Sydänrukouksen oppi-isän Thomas Keatingin käsittein voisi sanoa, että kohtaaminen Jumalan rakkauden kanssa paljastaa, mikä meissä on vielä valeminän hallitsemaa. Näemme sen, mikä meitä todella ajaa ja mikä estää meitä rakastamasta.

Sydänrukous on yksi tämän prosessin näyttämö. Kun istumme hiljaisuudessa ja annamme kaiken olla, avaamme oven Jumalan valolle. Annamme Jumalan nähdä meidät sellaisina kuin olemme. Jumalan valo voi koskettaa sellaistakin, minkä mieluummin pitäisimme piilossa tai mitä emme ole pystyneet itsessämme näkemään. Sydänrukouksessa emme pakene tai väistä tätä paljastavaa työtä, vaan sallimme sen ja antaudumme sille.

Monet kirkkoisät ja mystikot puhuvat Jumalan rakkauden tulesta, joka puhdistaa, paljastaa ja polttaa pois itsekkyytemme, väärät motiivimme ja kaiken, mikä ei kestä Jumalan rakkauden edessä. Jokainen hetki, jolloin kohtaamme itsemme, omat valintamme, pelkomme, väärät motiivimme ja myös kauneutemme ja mahdollisuutemme hyvään, on tuomion hetki. Sisäinen totuuden kohtaaminen voi olla vaikeaa ja epämiellyttävää, mutta se on samalla muutoksen mahdollisuus, mahdollisuus oivaltaa jotain itsestämme, parantaa sitä, mikä on haavoittunut, ja palata yhteyteen.

Saarna kuninkaanpojan häistä

Saarna meditatiivisessa messussa 2.11.2025 Myllypuron kirkossa

Matt. 22:1–14

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 22

Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi:
    ”Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ‘Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ‘Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.
    Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ‘Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ‘Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’”

*

Tämä Matteuksen evankeliumin pätkä, jonka äsken luin, on minulle yksi vaikeimmista Raamatun kohdista. Tuntuu, että se tuottaa enemmän ongelmia kuin tarjoaa evästä hengelliselle matkalle. Onneksi en ole yksin tämän vastenmielisyyteni kanssa, koska Martti Lutherkin oli sitä mieltä, että tämä nimenomainen Matteuksen evankeliumin vertaus on ”kauhea evankeliumi”. Mutta ehkä juuri siksi on ollut motivoivaa tehdä matkaa tämän tekstin kanssa viime viikkoina, kun olen pohtinut tätä saarnaa, koska se ei tarjoile helppoja itsestäänselvyyksiä tai pehmoista pumpulia.

Nimeän ensin kolme ongelmaa, jotka tämä teksti minulle aiheuttaa. Ensimmäinen on se, millaisen kuvan Jumalasta vertaus antaa. Yhdellä taivaan valtakunnan hääjuhlaan saapuneista ihmisistä ei ole oikeanlaisia vaatteita, joten kuningas käskee sitoa hänet ja heittää ulos pimeyteen itkemään ja kiristelemään hampaita. Vertauksen loppu on vähän kuin märkä rätti kasvoille, jos haluaa uskoa Jumalaan, joka on rakastava, lempeä ja armollinen. Sellaiseen Jumalaan, joka sanoo, että sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois (Joh. 6:37). Tai sellaiseen, joka jättää kaikki muut lampaat etsiäkseen sitä yhtä kadonnutta (Matt. 18:12). Tämä kuva kuninkaasta, joka potkii yhden vieraan juhlista pois näennäisen mitättömästä syystä, tuottaa riitasoinnun siihen jumalakuvaan, jota mielelläni haluaisin vaalia.

Toinen ongelma on siinä, että tällaiset tekstit osuvat meissä herkästi niihin kohtiin, jotka pelkäävät ulkopuolelle joutumista. Entä jos minä olenkin se, joka suljetaan ulos? Jos otan kutsun vastaan ja sitten saan kuulla, että minulla ei ole oikeanlaisia vaatteita taivasten valtakunnan juhliin? Tällainen pelko ei rakenna mitään hyvää. Näissä meditatiivisissa messuissa Stina-pappimme usein puhuu siitä, miten hengellisyyden idea on tehdä matkaa pois pelosta ja kohti sitä, että uskaltaa avautua rakkauteen ja luottamukseen, siihen uskoon, että minä olen rakastettu ja hyväksytty ihan tällaisenaan. Tämä Matteuksen vertaus vie helposti juuri päinvastaiseen suuntaan, siihen jähmettävään pelkoon, että entä jos minä en kelpaa, jos olen vääränlainen.

Kolmas ongelma on se, että tämä raamatunkohta kuuluu niihin, joilla voi syvästi vahingoittaa toisia ihmisiä. Jos on tullut rikotuksi sellaisella kristinuskon tulkinnalla, jossa ihmisiä lajitellaan kahteen osastoon ja itse ei syystä tai toisesta jonkun mielestä kelpaa sinne oikeauskoisten porukkaan, niin tällaiset raamatunkohdat voivat olla aika triggeröiviä ja nostaa pintaan vanhoja haavoja. Siksi ajattelen, että tällaisten raamatunkohtien käyttäjällä on erityisen painava vastuu siitä, miten hän Raamattua tulkitsee.

No, koska tämä Matteuksen teksti on niin hankala, niin päädyin lähestymään sitä sillä tavalla, että otin tueksi muita evankeliumeja, joissa on sama vertaus juhlista ja kutsuvieraista.

Törmäsin tänä syksynä teologian opintojeni parissa humoristiseen kuvaan, jossa Jeesus opettaa kansaa. Kuvassa on Jeesus sormi pystyssä ja ihmisiä ympärillä, ja Jeesus sanoo: ”Kuunnelkaa nyt tarkasti. En halua, että tästä tulee neljä erilaista versiota.” Vitsi on tietysti siinä, että me tiedämme, että niinhän siinä kävi: Raamatussa on neljä erilaista evankeliumia, neljä versiota Jeesuksen elämästä ja opetuksista, ja Raamatun kaanonin ulkopuolella on vielä lisää versioita.

Tästä vertauksesta, jossa Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa suuriin juhliin, on kolme erilaista versiota. Yksi on tämä Matteuksen versio, toinen on Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 14:15–24) ja kolmas Tuomaan evankeliumissa (Tuom. 64), joka ei kuulu Raamatun kaanoniin, mutta on hyvin varhainen Jeesuksen opetusten kokoelma ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tuomaan evankeliumi kuuluu niihin teksteihin, jotka löytyivät maahan haudattuina Nag Hammadista, Egyptistä vuonna 1945. Sitä ennen se oli ollut kokonaan kadoksissa.

Jos vertaa Luukkaan, Tuomaan ja Matteuksen versioita tästä Jeesuksen vertauksesta, niin huomaa pian, mikä niissä on yhteistä. Yhteistä on se, että valmisteilla on juhlat, joihin on kutsuttu vieraita, mutta kutsutuilla on erilaisia syitä ja verukkeita kieltäytyä kutsusta. Siksi juhlien järjestäjä käskee palvelijoitaan kutsumaan juhliin kaikenlaista satunnaista sakkia, keitä tahansa, joita he tapaavat teillä ja toreilla. Luukkaan evankeliumin kirjoittaja on painottanut vertausta niin, että näitä tienvarsilta kutsuttuja ovat erityisesti yhteiskunnan vähäosaiset: köyhät, raajarikot, sokeat ja rammat. Meidän yhteiskunnassa se tarkoittaisi ehkä niitä ihmisiä, joita kuninkaan lähettiläät tapaisivat tuolla Myllypuron metroasemalla hengailemassa, koska heillä ei ole oikein muuta paikkaa, minne mennä.

Matteus on puolestaan höystänyt Jeesuksen vertausta noilla väkivaltaisilla kohdilla, joissa jotkut kutsutuista ottavat kuninkaan palvelijoita kiinni ja tappavat heidät, ja kostoksi kuningas lähettää sotajoukon surmaamaan nämä murhamiehet ja polttamaan heidän kaupunkinsa. Matteuksen evankeliumin alkuperäisessä kontekstissa nämä kohdat selvästi viittaavat siihen, että Matteus ajattelee juutalaisten olevan niitä ensin kutsuttuja, jotka surmasivat Jeesuksen, ja heidän kaupunkinsa tuho tarkoittaa sitä, kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin vuonna 70. Matteus on siis kytkenyt tämän kutsuvertauksen oman aikansa tapahtumiin ja siihen, miten sanoma Jumalasta laajenee juutalaisten parista muillekin kansoille. Lisäksi Matteus on lisännyt vertaukseen lopun, jossa yksi vieraista heitetään juhlista ulos.

Ajattelen, että ehkä Jeesuksen vertauksen alkuperäinen ydin löytyy siitä, mikä on yhteistä näille kolmelle evankeliumille: taivasten valtakunta on juhla, johon kutsutaan niitä, joiden kuulijat eivät odota tulevan kutsutuiksi. Monissa vertauksissaan Jeesus pelaa samalla tavalla kuulijoiden ennakko-odotuksilla ja keikauttaa ne ylösalaisin. Taivasten valtakunnan hienoihin juhliin ei kutsutakaan vain kuninkaan ystäviä ja hienompaa väkeä, ei vain niitä hurskaita ja uskonnollisesti kunnostautuneita, vaan ihan kaikkia. Ehkä tämä vertaus on tarkoitettu ennen kaikkea juuri niille, jotka ajattelevat, että ”ei minua ole kutsuttu”.

Ajatteletko sinä olevasi kutsuttu taivasten valtakuntaan?

Mitä kutsu taivasten valtakuntaan sinun mielestäsi tarkoittaa? Onko se kuolemanjälkeistä todellisuutta vai jotain tämänpuoleista, kutsu hyvään ja onnelliseen, oikeudenmukaiseen elämään tässä maailmassa? Tai kutsu jonnekin syvemmälle, johonkin erilaiseen todellisuuden ulottuvuuteen kuin tämä näkyvä maailma?

Ehkä kuulut niihin, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että tietenkin minut on kutsuttu. Jos elämässä on ollut suhteellisen helppoa löytää oma paikkansa maailmassa ja kirkossa, niin silloin voi olla ihan luonteva ajatus, että taivasten valtakunnan pöydässä on minullekin paikka – ja hyvä niin.

Mutta jos et koe olevasi kutsuttu, niin mietin, miksi niin mahtaa olla? Syitä voi olla monia. Joku on ehkä aina kokenut jonkinlaista ulkopuolisuutta, ikään kuin ei oikein kuuluisi tähän maailmaan tai olisi tervetullut tänne. Tai muuten vain elämässä on tullut niin paljon pettymyksiä ja suruja, että tuntuu siltä, että elämä on jotenkin mennyt pieleen, että muille on kyllä katettu paikka elämän pitopöydässä ja heillä näyttää olevan hauskaa, mutta itseltä se on jotenkin mennyt sivu suun. Tai ehkä ”taivasten valtakunta” tuntuu niin uskonnolliselta ja juhlalliselta ilmaukselta ja jotenkin vieraalta, että se ei oikein sovi omaan identiteettiin. Että ei tämä taivasten valtakunta minulle kuulu vaan jollekin toisenlaisille ihmisille, joillekin hurskaille tosikristityille.

Ajattelen, että Jeesus yrittää tässä vertauksessa nimenomaan murtaa tällaisia ennakko-oletuksia ja viestittää sitä, että taivasten valtakuntaan on kutsuttu ihan kaikki. Vertauksen ydin ei ole siinä, kuka juhliin pääsee ja kuka ei, vaan siinä, että kaikki on kutsuttu, mutta ihmiset eivät ota kutsua vastaan. Kaikissa kolmessa versiossa toistuu se teema, että ihmisillä on erilaisia syitä ja verukkeita olla ottamatta kutsua vastaan. Matteuksen evankeliumissa se oli muotoiltu näin: ”Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen.” Luukkaan ja Tuomaan evankeliumeissa näitä ihmisten syitä on kuvailtu laveammin: kuka on ostanut talon tai härkäparin tai pellon, eikä hänellä ole aikaa tulla, kuka taas on mennyt naimisiin eikä siksi voi tulla. Ihmisillä on erilaisia toimeentuloon ja vaurastumiseen ja perhe-elämään liittyviä kiireitä, jotka estävät heitä tulemasta.

Tämä on sellainen teema, johon ainakin minun on helppo samaistua. Raha ja kiire ja huolet maallisista asioista – tämänkin päivän ihmisille tuttuja asioita, joilla me helposti täytämme elämämme niin että kutsu jonnekin syvemmälle unohtuu, vaikka tosiasiassa sieltä syvemmältä löytyisi se, mikä aidosti ravitsee sielua ja antaa elämälle merkityksen. Tätä samaa viestiähän on monissa muissakin Jeesuksen vertauksissa: älkää välittäkö kaikista toissijaisuuksista, niin kuin ruuasta ja vaatteista, vaan oivaltakaa, että tässä elämässä on jokin paljon syvempi aarre haudattuna.

Olen itse kokenut, että siihen ydinjuttuun pääsee paremmin kiinni silloin, kun karsii elämästä aika ronskilla kädellä kaikenlaista. Minulle retriitit ovat olleet niitä paikkoja, joissa kiirettä ja hälyä pystyy sulkemaan pois sen verran, että kutsu kuuluu paremmin. Tai jos menee luontoon tarpeeksi pitkäksi aikaa niin että luonto rauhoittaa ja auttaa irrottautumaan arkisesta tohinasta. Taivasten valtakunta alkaa jotenkin kimallella tai ikään kuin kuultaa kaiken läpi. Sitä voi ikään kuin painua vähän merenpinnan alapuolelle, pinnalla aaltoilee ja myrskyää, mutta syvemmältä katsottuna aaltoilu on vain pintakuohua, joka tulee ja menee. Jotenkin sitä kuitenkin aina arkisessa elämässä joutuu pintakuohun pauloihin niin, että se aaltoilu tuntuu kiinnostavalta ja ajatus pysähtymisestä ja syventymisestä vähän vastenmieliseltä ja tylsältä.

Kohta kun vietämme ehtoollista, niin ajattelen, että se yrittää sanoa symbolisesti jotain samaa kuin tämä Jeesuksen vertaus juhlista. On yhteinen pöytä, johon kaikki on kutsuttu ja jossa jaetaan leipää. Hengellisessä mielessä Kristuksen ruumista ja verta, siis Jumala antaa siinä itsensä. Jumalan valtakunnassa tai elämän pitopöydässä on tilaa, siellä on paikka niillekin, jotka luulevat, ettei heitä ole kutsuttu. Ei meidän Jumalamme ole vääränlaisista vaatteista nipottava diktaattori, vaan sellainen Jumala, joka antaa itsensä, ruokkii ja ravitsee. Turvakätkö, josta löydän elämäni, kuten alkuvirressä (194) lauloimme.

Hyvää tekevä virsi ja muuttunut usko

Pappisopinnoissa meitä lohdutettiin kerran sanomalla, että jos ei mikään muu, niin ainakin virret puhuttelevat seurakuntaa messussa.

Elin tämän todeksi viime sunnuntaina seurakuntalaisen näkökulmasta. Olin tullut messuun vähän masentuneena. Pappien sanat eivät oikein kolahtaneet enkä jaksanut osallistua, istuin vain ja kuuntelin ja mietin, mahdanko edes jaksaa mennä ehtoolliselle. Sitten tuli päivän virsi, 314 Suo, Jeesus rakkaani. Sen laulaminen tuntui niin lohdulliselta, että virkistyin. Kävin ehtoollisella ja jaksoin mennä messun jälkeen kirkkokahveille. Ne olivat elvyttävät – vakiopöydässä jutut olivat tuttuun tapaan hyviä ja syviä. Suntio oli jo kerännyt pullat pois ja kolisteli tiskejä keittiössä, kun lopetimme.

Mutta se virsi. Mollivoittoinen, hidas, moni ehkä pitäisi sitä ankeana ja laahaavana niin melodian kuin sanojenkin puolesta. Kirkkokahveilla pappi mainitsi, että olisi halunnut vaihtaa päivän virren toiseen, mutta ei viitsinyt vaivata kanttoria viime tingassa.

Virren historia on epäselvä, mutta siihen liittyy lestadiolaiskytköksiä, joten ilmankos virressä on tiettyä nostalgiaa. Virren poljento itsessään oli jollain lailla lohduttava: tätä on tullut lapsena veisattua. Laulaessa mieli kutoi merkityksiä virren sanoihin ja kytki niitä omaan tilanteeseeni niin, että sanat tuntuivat tulevan sydämestä. Samalla mietin sitä, miten toisenlaiseksi uskon sisältö on muuttunut, jos vertaan lapsuuteni lestadiolaisuuteen. Samat sanat, ihan eri merkitys.

Haluaisin havainnollistaa tätä uskon sisällön muuttumista, mutta kun sen sanoittaminen tuntui hankalalta, otin avuksi tekoälyn. Pyysin sitä esittämään kolmesta virren 314 säkeistöstä tulkinnan ensin lestadiolaisesta näkökulmasta, sitten (paremman sanan puutteessa) progressiivisen kristinuskon näkökulmasta. Jotta ChatGPT:n progressiivinen tulkinta ohjautuisi samanlaisille laduille kuin omat mietteeni kirkonpenkissä, kerroin sille lisäksi, että kiusaus, joka laulajaa koettelee, on masennus, joka edustaa vaaraa joutua eroon Jumalasta.

Tällaisia tulkintoja tekoäly esitti. Minusta ne menivät ihan nappiin.

2. Suo, että milloinkaan
en eksy maailmaan,
sen houkutuksiin taivu
ja synnin virtaan vaivu.
Sen ethän anna voittaa
ja pettää, vahingoittaa.

Tekoälyn lestadiolainen tulkinta: Tässä korostuu maailman ja uskon välinen jännite, joka on lestadiolaisuudessa hyvin keskeinen. ”Maailma” nähdään synnin ja hengellisen kuoleman alueena – paikkana, jossa ihminen helposti eksyy pois Jumalan yhteydestä. Rukous ”ettei eksy maailmaan” on pyyntö pysyä Jumalan valtakunnan yhteydessä, eli uskovien joukossa, jossa evankeliumi kuuluu ja syntien anteeksiantamus julistetaan.

Tekoälyn progressiivinen tulkinta: Rukoilija pyytää pysyä lähellä elämän voimaa, vaikka mieli vetäisi pimeyteen tai toivottomuuteen. ”Synnin virtaan vaipuminen” kuvaa sisäistä tilaa, jossa ihminen kokee erillisyyttä Jumalasta ja lähimmäisistä. Masennus voi ”pettää ja vahingoittaa” siksi, että se vääristää todellisuuden: ihminen alkaa uskoa, ettei Jumalaa tai rakkautta ole, ettei hän kelpaa kenellekään.

4. Kun olen vaaroissa,
itsesi kirkasta.
Tee minut eläväksi,
sinussa väkeväksi.
Suo voittaa kiusaukset
ja välttää lankeemukset.

Tekoälyn lestadiolainen tulkinta: Lestadiolaisessa ymmärryksessä vaarat ovat ennen kaikkea hengellisiä – hetkiä, jolloin ihminen voisi kadottaa elävän uskonsa. Näitä voivat olla maailmalliset vaikutteet, jotka houkuttelevat pois seurakunnan yhteydestä, esimerkiksi halu elää vapaammin ilman hengellisiä rajoja. Ihminen pysyy elävässä uskossa vain Jumalan sanan ja lestadiolaisen seurakunnan keskellä, jossa evankeliumia kuullaan ja synnit uskotaan anteeksi. Kun ihminen on vaarassa eksyä, Jumala “kirkastaa itsensä” usein toisen uskovan kautta: joku julistaa evankeliumin, lohduttaa, muistuttaa armosta.

Tekoälyn progressiivinen tulkinta: Säkeistö on rukous pimeyden keskeltä. “Vaarat” ovat sisäisiä, masennuksen ja toivottomuuden varjoja, jotka uhkaavat sammuttaa yhteyden Jumalaan ja elämään. ”Itsesi kirkasta” on huokaus: ”Näytä valo, kun en itse näe sitä.” Kiusaus on luovuttaa toivosta, uskoa ettei valoa enää ole. Lankeemus on uskoa pimeyden ääntä, joka sanoo, ettei mikään muutu, ettei rakkaus kanna. “Sinussa väkeväksi” voisi tällöin tarkoittaa: “Auta minua jaksamaan tänään, vaikka en tunne mitään enkä jaksa uskoa.”

5. Kun usko heikkenee
ja sydän epäilee,
armosi anna koittaa,
suo epäusko voittaa.
Kirkasta, Jeesus, vaivas
ja näytä avoin taivas.

Tekoälyn lestadiolainen tulkinta: Tämä säkeistö on lestadiolaisen armokäsityksen ytimessä. Uskon heikkeneminen ja epäily ovat inhimillisiä, mutta ratkaisevaa on, että armo saa koittaa uudelleen. Lestadiolaisuudessa tämä tapahtuu konkreettisesti evankeliumin julistuksessa: “Usko kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.” Se on se hetki, jolloin Kristus kirkastuu ja taivas avautuu uskovalle. Kokemus palauttaa rauhan ja ilon – “avoin taivas” kuvaa pelastusvarmuutta, joka perustuu Kristuksen sovitustyöhön.

Tekoälyn progressiivinen tulkinta: Masentuneelle nämä voivat olla kaikkein tärkeimmät sanat. Epäusko ei ole kapina Jumalaa vastaan, vaan kokemus Jumalan hiljaisuudesta. Silloin armon tarve on erityisen suuri – ei siksi, että ihminen olisi tehnyt väärin, vaan koska hän on haavoittunut ja kadottanut toivon suunnan. Armo merkitsee rakkautta ja hyväksyntää ilman ehtoja, myös silloin, kun ei jaksa uskoa. ”Näytä avoin taivas” voi tarkoittaa: avaa jokin ikkuna – kauneuteen, yhteyteen, musiikkiin, ihmiseen, joka jaksaa kuunnella. Kristuksen “vaivat” merkitsevät sitä, että Jeesus tietää miltä tuntuu olla hylätty, pimeässä ja yksin.

Tekoälyllä oli selitys myös siihen, miksi virren melodia ja poljento tuntuu ilman sanojakin vaikuttavan minuun lohduttavasti. Se arveli, että jos olen laulanut virttä lapsuudessa tilanteessa, jossa vallitsi turvallisuus, lohtu tai pyhyys, tämä muistijälki aktivoituu, kun laulan virttä myöhemmin. Melodian tuttuus voi herättää hengellisen lohdun, joka on sanoja vanhempaa. Lisäksi virsien laulaminen rauhoittaa fysiologisesti: se hidastaa sykettä ja pidentää uloshengitystä, mikä aktivoi parasympaattista hermostoa vähän kuin keinuminen tai hengitysharjoitukset.

Ostan nämäkin selitykset. Milloinkohan virsien veisaamisesta tulee uusi hyvinvointitrendi, jonka fysiologisista vaikutuksista someinfluensserit kohisevat?